Edellisen merkintäni kommenteissa esitettiin erinomaisen hyvä kysymys. Meinasin ensin vastata aiheeseen siellä, mutta vastauksen venyessä ja paisuessa kuin pullataikina päätin tehdä siitä oman merkintänsä. Kysymys kuului siis seuraavasti:
[LAINAUS]Kuitenkin olen ihmetellyt, että miksi kaikkien parhaiden pelien sisältö on tappaminen. On olemassa hyviä väkivaltaelokuvia, mutta myös runsain määrin loistavia elokuvia, joissa väkivaltaan ei edes viitata. Peliteollisuuden puolella lähes kaikki menestyneimmät pelit (urheilupelejä lukuunottamatta) perustuvat lähes yksinomaan väkivaltaan. Onko mahdotonta tehdä hyvin menestynyttä, laadukasta peliä, johon ei sisällytettäisi väkivaltaa? Onko todella niin, että menestyneiden, aikuisille tarkoitettujen videopelien ainoat mahdolliset sisällöt ovat teurastus ja urheilu?[/LAINAUS]
No... totta kai minkä tahansa pelin voi tehdä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Kysyjä mainitsi elokuvat, ja niitä voikin käyttää aika hyvin vertauskohtana. Niissä on kuitenkin erinäisiä hyvin tärkeitä eroja: hyvän leffan voi ihan oikeasti tehdä sillä, että on esimerkiksi 50 000 euroa, pari kohtuullista digivideokameraa ja intohimoa. En tietenkään väitä, että hyvän leffan tekeminen on helppoa, mutta nykyisin tällainen projekti on teoriassa suunnilleen kenen tahansa asian omakseen ottavan tyypin tai pienen ryhmän toteutettavissa.
Mutta nykystandardien mukaiset pelit ovat paljon, paljon monimutkaisempia. Niitä ei voi helposti tehdä amatööritasolla. Vaikka ammattilaistason leffamaakari toki tekee paljon parempaa jälkeä kuin joku satunnainen tyyppi, tietyt perusteet voi oppia kuka tahansa melko nopeasti ihan vain kokeilemalla. Samaa ei voi sanoa peleistä, joissa hyvin yksinkertaistenkin asioiden ("tässä on peliukko, joka voi kävellä ympäriinsä ja jutella tyypeille", vaikkapa) toteuttaminen vaativat melko rankkaa teknistä osaamista. Toisin sanoen, tarvitaan erikoistunutta ammattitaitoa, ja tietenkin melko tehokkaita tietokoneita ja erikoistuneita ohjelmistolisenssejä.
Koko homma vaatii myös merkittävästi elokuvia enemmän aikaa ja vaivaa. Peleiltä vaaditaan paljon useiden eri alojen erikoisosaamista: on grafiikkaa, animaatioita, musiikkia ja äänisuunnittelua, siitä varsinaisesta ohjelmoinnista puhumattakaan, ja kaiken tällaisen toteuttaminen vaatii helposti kymmeniä tai satoja miestyövuosia. Isoissa projekteissa tarvitaan erikseen ääninäyttelijät, ja käsikirjoituskin pitäisi saada aikaan. (Tyypillisen puolitoistatuntisen leffan kässäri on noin 90 sivua, tarinavetoisessa pelissä sivuja voi hyvin olla vaikkapa yli 500.)
Tämä kaikki tietenkin vaatii rahaa, tyypillisesti miljoonia euroja. Ja jos joku panee sellaiset hynät likoon, sille pitäisi saada myös vastinetta, eli voittoa. Synkkä tosiasia on, että ammuskelu ja toiminta myy ja kiinnostaa, joten sitä myös tehdään. On ihan mahdollista, että oikein tehtynä jokin täysin erilainenkin peli voisi olla suurhitti, mutta kukaan ei ole kovin kärkäs rahoittamaan moista kokeilua.
Myös pelien interaktiivisuus tuo mukanaan haasteita. Kiihkeä oikeussalidraama toimii leffana siksi, että se on hallittu ja armoton kokonaisuus, jossa katsojaa viedään dramaattista polkua pitkin. Pelinä se on kuitenkin hyvin vaikea toteuttaa: mitä interaktiivisempi kohtaus on, sitä vaikeampaa on pitää yllä painetta, koska pelaaja voi helposti katkaista dramaattisen hetken esimerkiksi ohjaamalla hahmonsa pois paikalta. Silloin ei jää käteen oikein mitään.
Elokuvassa voi melko helposti pitää dramaattista painetta päällä ei-interaktiivisessa keskustelussa tunnin tai kahden ajan, mutta kun kuluttaja on maksanut uudesta pelistä lähemmäs 70 euroa, sitä odotetaan, että riemua riittää esimerkiksi kahdeksaksi tai kymmeneksi tunniksi. Vähintään. Niinpä peliin tarvitaan jotain tekemistä, ja yllättäen toiminta ja taistelu on hyvä tapa pitää mielenkiinto yllä. Toiminnan ei tietenkään tarvitse olla väkivaltaa: se voi myös olla vaikkapa autolla kovaa ajamista tai näyttävää hyppimistä ja kiipeilyä, ja näitäkin löytyy peleistä yllin kyllin.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö pelejä voisi tehdä muillakin tavoilla. Kyllä voi, ja niitä tehdään aika paljonkin. On kaikenmoisia seikkailupelejä ja muita viritelmiä, ja etenkin indie-tasolla (joka on aiemmista puheistani huolimatta kyllä olemassa!) tehdään kaikenlaisia kiinnostavia ja joskus hyvinkin taiteellisen kokeilevia peliprojekteja. Mieleeni muistuu heti esimerkiksi The Graveyard, jossa pelaaja ohjaa vanhaa mummoa, joka kävelee hautausmaalla penkille. Peli panostaa tunnelmaan, ja onnistuu siinä hyvin. Tämä on toki melko äärimmäinen esimerkki, mutta otin sen esiin siksi, että se alleviivaa hyvin sitä, että pelejä pelataan myös siksi, että ne ovat haastavia ja jännittäviä. The Graveyard ei ole kumpaakaan; se on ihan mielenkiintoinen, lievästi interaktiivinen taideteos, mutta varsinaisena pelinä se on aika susi.
Kysymykseen ei siis ole mitään kovin helppoa vastausta. Uskon, että kun työkalut edistyvät pisteeseen, jolloin voidaan tehdä laadukasta pelisisältöä pienemmillä ryhmillä ja järkevillä tuotantoajoilla, tilanne muuttuu merkittävästi. Se päivä ei kuitenkaan ole vielä kovin lähellä, ja siihen asti mennään markkinatalouden ehdoilla: tehdään sitä, joka myy, koska aina ennenkin on tehty niin. Voin vakuuttaa, että heti kun julkaisijat vakuuttuvat siitä, että toisenlaisille peleille on riittävä yleisö, niitä myös aletaan tehdä. Kysymys kuuluukin, onko sellainen yleisö ihan oikeasti olemassa? Jos joku ihan oikeasti tekee dramaattisen salonkipelin, myydäänkö sitä esimerkiksi neljä miljoonaa kappaletta? Suhtaudun vähän skeptisesti, mutta olisin helvetin mielelläni väärässä.
10 kommenttia
Anonyymi
10.11.2009 12:57
<Farmville. IRMC.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
10.11.2009 14:58
Tässä oli paljon uutta asiaa. Tiesin kyllä, että videopelin tuottaminen on valtava prosessi, mutta huh! Kuulisin prosessin vaiheista mielelläni lisää. Esimerkiksi työnkuvasi "videopelikäsikirjoittajana" implikoisi, että käsikirjoitusta tehdään paljon enemmän kuin olisin arvannut.
Koulussamme on paljon käsikirjoittajiksi, kirjoittajiksi ja toimittajiksi aikovia. Ei opettajille eikä opiskelijoille ole tullut edes mieleen, että videopelikäsikirjoitus olisi yksi mahdollinen taho työllistyä.Kuinka paljon teitä on Suomessa? Mikä on taustanne ja koulutuksenne? Miten videopelikäsikirjoittajiksi päästään?
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Mikki Rautalahti
10.11.2009 15:43
Puuh. Tuon asian läpikäyminen oikeasti ajatuksella olisi taas jo oma, erillinen kirjoituksensa. Katsotaan, kuinka kerkiän. Jos nyt alustavasti hyvin pikaisesti:
Käsikirjoitusta todellakin tehdään paljon! Jos peli kestää tosiaan vaikkapa sen 10 tuntia, sen aikana tyypillisesti puhutaan kaikenlaista ihan kuten elokuvassakin. Etenkin hyvin laajoissa roolipeleissä dialogia voi olla ihan älyttömät määrät -- Mass Effectissä oli muistaakseni 20 000 repliikkiä. Usein päädytään kirjoittamaan hiukan erilaisia versioita dialogista, jotta peli tuntuu reagoivan pelaajan toimiin, ja peleissä on usein yllättävän paljon kaikenlaista taustahuutelua sun muuta. Ihan äksönin lomassakin hahmot tyypillisesti huutelevat kaikenlaista, ja nekin heitot -- samoin kuin niinkin mundaanit asiat kuin vaikkapa pelimaailmassa näkyvien kylttien tekstit -- täytyy tietenkin kirjoittaa. Koko roskahan päätyy lopulta ääninäyttelijöiden käsiin, ja nyrkkisääntö on, että jos sitä ei ole kirjoitettu repliikiksi, sitä ei koskaan äänitetä. Ja tietenkään se käsis ei suinkaan synny niin, että aloitetaan alusta ja kirjoitetaan se loppuun, ja sitten se on siinä, vaan sitä hiotaan jatkuvasti paremmaksi. Siihen vaikuttavat mm. eri tahoilta saatu palaute, varsinaisen pelisuunnittelun tarpeet ("tähän tarttis nyt sellaista dialogia, että pelaaja tajuaa heti, että sen pitää liikkua tosi nopeesti") ja moni muukin asia, joten uusia vedoksia tehdään usein melkoinen määrä.
Tällaisen käsikirjoituksen tekeminen on tosiaan aika erilaista kuin leffan tai romaanin vääntö, koska pelihän on interaktiivinen, ja kaikki pitää tehdä sen ehdoilla. Oma koulutukseni on minimaalinen; olen itse päätynyt alalle lähinnä perehtymällä peleihin ja kirjoittamalla koko pienen ikäni. Meitä ei ole Suomessa kovin montaa. Hyvin iso haaste on, että käytännössä kaikki peliprojektit vaativat sitä, että tekstiä pitäisi myös pystyä tuottamaan englanniksi tasolla, jota ei oikeastaan voi pelkästään mistään koulusta voi oppia: se vaatii intensiivistä ja aika tarkoitushakuista englanninkieliseen populaarikulttuuriin perehtymistä ja sen omaksumista.
Mikä siis voi käytännössä tarkoittaa sitä, että jos on kakarasta asti esimerkiksi harrastanut englanninkielisiä supersankarisarjakuvia ja roolipelejä, se voi osoittautua yllättäväksi eduksi. Äkkiä se hölmö nörttimeininki onkin rautaista asiantuntemusta ja ammattitaitoa. Häkellyttävää, mutta totta.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
10.11.2009 22:09
Kiitoksia, tämä selvensi asiaa paljon! Ja ehkä näemme tästä aiheesta vielä kokonaisen kirjoituksenkin. Kiitos hyvästä blogista.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
10.11.2009 22:26
Jes, en turhaan viettänyt nuoruuttani luolaholvaten. Olen asiantunteva ammattilainen. Nyt vain tarvitaan joku, joka ymmärtää ammattitaitoni arvon.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
10.11.2009 23:23
Niin tosiaan, miten pelialalle/käsikirjoittajaksi voi hakea töihin? Onko Suomessa työpaikkoja vai pitääkö lähteä ulkomaille, mitkä ovat liksat, onko avoimia hakuja vai mennäänkö suhteilla...?
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
11.11.2009 10:47
Haluaisin tähän väliin muistuttaa "pienestä" pelisarjasta nimeltä The Sims. Tämähän on ollut lähes väkivallaton (no mitä nyt voi vähän hyökätä asuinkumppanin tai naapurin kimppuun) ja äärimmäisen suosittu peli. Muitakin jonkin verran suosittuja ja väkivallattomia simulaatiopelejä löytyy kaupoista aika tavalla. Eli väkivallattomia pelejä on paljon: Simulaatiot , autoilupelit, musiikkipelit, urheilu, visailut, aivopähkinät, visailulupelit ja lasten opetus- ja brändipelit. Mutta tosiaan näistä harvat ovat juonellisia ja käsikirjoitettuja pelejä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
16.11.2009 12:54
"hyvin yksinkertaistenkin asioiden ("tässä on peliukko, joka voi kävellä ympäriinsä ja jutella tyypeille", vaikkapa) toteuttaminen vaativat melko rankkaa teknistä osaamista"
Höhö.
Tuota... Kyllä menestyvän amatööripelin tekeminen on yhä nykyään helpompaa tai ainakin halvempaa kun vastaavan elokuvan.
Vastaa kommenttiinPelatakaa vaikka Machinariumia.
Indie peli. Ei turhan väkivaltainen.
http://machinarium.net
Vastaa kommenttiin
Mikki Rautalahti
16.11.2009 15:04
Joo-o. Nyt kuitenkin missasit varsinaisen pointtini, joka on tämä: jos annan satunnaiselle tyypille videokameran ja sanon, että tee minulle jonkinlainen lyhytelokuva, kyseessä ei ole mitenkään epärealistinen pyyntö: en väitä, että siitä välttämättä tulee katsomisen arvoinen elokuva, mutta kuka tahansa voi tehdä tällaisen teoksen hyvin pienellä opettelulla ja ilman mitään varsinaisia erikoistaitoja. Kynnys on sillä sektorilla hyvin matalalla.
Jos taas otan satunnaisen tyypin kadulta ja sanon, että tässä on tietokone, johon on asennettu asiaankuuluvat softat, tee minulle tietokonepeli, siitä ei tule lasta eikä paskaa, koska se ei onnistu ilman erikoistaitoja. Kyse ei edes ole siitä, että pelistä tulee huono, vaan siitä, ettei peliä synny lainkaan. Jos tämän satunnaisjantterin tietokonetaidot ovat ihan perustasolla -- osaa surffata netissä ja käyttää sähköpostia -- pelin tekeminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Tällaisen pelin tekeminen voi hyvinkin olla helpompaa ja/tai halvempaa kuin vastaavan elokuvan... jos ne erikoistaidot ovat jo olemassa.
Machninariumin tekeminen on ihan selkeästi vaatinut juuri näitä erikoistaitoja -- joko niitä on löytynyt alusta lähtien, tai sitten ne on erikseen opeteltu projektia varten. Jos peliä käsittelevä Wikipedia-artikkeli pitää paikkansa, peliä teki seitsemän tyyppiä kolme vuotta, ja he rahoittivat pelin omilla säästöillään. Kyseessä on siis ollut huomattava henkilökohtainen panostus.
On myös ehkä hyvä vähän miettiä, mikä se "menestyvän" määritelmä on. Jos se tarkoittaa sitä, että tekijät saavat siitä tuloja, joiden avulla voi elää, sellaisia pelejä on paljonkin. Kysymys koski kuitenkin "hyvin menestyneitä, laadukkaita pelejä", ei "kiehtovia ja nokkelia indie-pelejä, joissa tuotantoarvojen sijasta painitaan innovaatiolla", ja Machinarium on selkeästi jälkimmäisessä luokassa. Se ei oikein käy vasta-argumentiksi selitykselleni siitä, miksi melkein kaikissa myyntilistojen kärjissä olevissa peleissä on paljon väkivaltaa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
9.12.2009 13:51
Iso kiitos hyvästä blogista!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin