Tekisi mieli pierrä tyyppien nenään. Ei, ei, en missään nimessä tarkoita näitä kahta hauskaa helsinkiläisveikkoa jotka seisovat kanssani ratikkapysäkillä. He ovat Max Ovaska ja Julius Lavonen. Maxilla on lyhytelokuviin erikoistunut tuotantofirma, Roskakala, jonka produktioissa Lavonen usein näyttelee. Minusta oli hupaisaa kuulla että kumpikin on lopettanut Kallion lukion kesken.
Max ja Julius ovat bestiksiä.
kuva: kimmo laakso
Nyt he näyttelevät elokuvassa jossa tullaan ylioppilaaksi.
Vielä kiintoisampaa oli kuulla että tämä kaksikko on syntynyt samana päivänä ja samana vuonna,1988.
Eivätkä he ole veljeksiä. Ovatko he homoja?
Eivät ole. Tämä kysymys on esitettävä koska heidän ystävyytensä Rat Kingissä, kuten todellisuudessakin on vähintään intensiivinen.
Lavonen on elokuvassa Ovaskan roolihahmon, Jurin kaksoisolento.
Elokuvassa tämä efekti on toteutettu kiitettävästi. Näitä kahta jätkää on valkokankaalla ällistyttävän vaikea erottaa. Ovaskalla on elokuvassa vielä pitkä tukka.
Jo tämä doppelgänger-ilmiö on syy elokuvateatteriin raahautumiseen.
Pieruhaluni nousivat kun kuulin taas maanantaina kahvipöydässä jonkun julistavan snobahtavalla äänellä: En katso kotimaisia elokuvia.
Tämän kommentin olen kuullut useasti. Ja se on tietenkin yhtä tilaston kanssa, yli 60% vuosittain ensi-iltaan tulevista leffoista on amerikkalaisia.
Ja kuten arvaat, minua hiukan nyppii. Minua nyppii se että ihmiset on aivopesty tykkäämään asioista. Ja huomautan että amerikkalaiset elokuvat ovat usein parempia. Huomautan että laatu ei minusta ole ainoa kriteeri tykkäämiselle.
Niin, kun soitin Nyt-liitteeseen, ja tarjosin juttua rottapojista minulle sanottiin ettei kiinnosta. Vallan kääntöpuoli kiinnostaa (kieltämättä se on hyvä elokuva). Rat King ei suoraan sanottuna ole vaivan arvoinen ja siitä ei tule lehteen mitään.
Olin hiukan loukkaantunut Maxin ja Juliuksen puolesta. Ei mitään?
Mutta milloin elokuvasta oikein tuli kansallisuuskysymys? Kysyn tätä, koska minusta tuntuu että olemme taantuneet tässä asiassa. Oli nimittäin aika, elokuvan alkuaikoina, jolloin ihmiset vain katselivat elokuvia, välittämättä kuka ne teki ja missä maassa.
Jopa valtaosa USA:ssa katsotuista leffoista oli ulkomaalaisia.
Mutta sitten amerikkalaiset elokuvantekijät lobbasivat homman niin että "ulkomaisista elokuvista" alettiin julkisuudessa ja kriitikoiden kesken puhua pahaan sävyyn: ulkomaiset leffat olivat moraalittomia ja kerronnallisesti kivikaudelta. Näin saatiin näyttävä tekosyy dumata tuontielokuvat vähemmistöön.
Tästä alkoi Hollywood-imperiumi.
Amerikkalaista sen olla pitää.
Tämä itsevarma kansallisuusajattelu johti nykypäivän tilanteeseen. Sitä voisi kutsua elokuvan kylmäksi sodaksi. Siksi kuulen jatkuvasti kahvipöydässä saman lauseen: En kestä kotimaisten elokuvien katselua.
Ei siksi, että minulle kansallinen elokuva on itseisarvo, oli laatu mikä tahansa. En ole sitä mieltä että meidän pitäisi taantua mihinkään perus-alkuiseen hommaan. En halua Masto D. Onttia presidentiksi. Tämä ei-kotimaiselle-kommentti tuntuu ällistyttävällä tavalla heijastelevan automaattista ajattelua. Koska amerikkalaiset päättivät pitää kotimaisista elokuvista, me lakkasimme pitämästä kotimaisista elokuvista. Ja tämän myötä kotimainen elokuvateollisuus jäi alikehittyneeksi.
Niinpä meistä monet eivät katso kotimaisia koska me emme katso kotimaisia. Ja tämä ei ole kehäpäätelmä.
Tänä perjantaina katsojat joutuvat taas valinnan eteen: Kotimainen vai amerikkalainen. Rat King vai Vallan kääntöpuoli?
Mutta kuten kohta huomaatte, elokuvalla ei ole kotimaata.
Rat King näyttää sijoittuvan kotimaiseen taajamaan. Rintamamiestaloa myöden homma näyttää selvältä: terveisiä Hämeestä.
Rat King on kokonaisuudessaan kuvattu Virossa. Osa elokuvan tyylikkäästä kotimaisuudesta on virolaisen lavastajan, Jaagup Rometin ansiota.
Osa elokuvan vangitsevuudesta liittyy siihen että ohjaustyö on sukua Stanley Kubrickille, erityisesti Hohdolle.
Kirjoitettaessa soi Ace Frehley: Wiped Out
