Sinivalkoinen freak-show

Elokuvahistorioitsijat liittävät epänormaaliuden esittämisen valkokankaalla friikkisirkusten suoraksi perilliseksi. Maksava yleisö jonotti katsomaan kaksipäisiä lehmiä, viisipäisiä sikoja sekä muita luonnon ihmeitä.Ja tietenkin jollain kiinnostavalla tavalla epämuodostuneita ja sairaita ihmisiä. Usein näiden show-kokonaisuuksien järjestäjät rahanhimossaan lavastivat feikkifriikkejä.

Ja tietysti jo kauan sitten elokuvantekijät tajusivat että friikkiys, toisin kuin normaalius myy myös valkokankaalla. Tod Browningin Freaks nauttii edelleen kulttisuosiota vaikka monet olivat sitä mieltä että elokuvan eettinen lataus oli vähintäänkin kyseenalainen. "Voiko täyskasvuinen nainen pitää kääpiöistä?" Kysyy vuonna 1932 valmistuneen elokuvan mainosjuliste. Ja juonessa joka perustuu Browningin novelliin on paljon yhtäläistä kotimaisen friikkileffan, Prinsessan kanssa. Freaks-leffassa, kuten Prinsessassakin normaalit ovat lopulta yhteiskunnan vihollisia. Friikit ovat sympaattisia ja niin ihanan omituisia. Klisee palautuu Raamatun ilmaukseen lastenmielisten ja yksinkertaisten autuudesta.

Freaksin normaalit tappavat. Prinsessassa lobotomiaa friikkien päänmenoksi suunnittelee Samuli Edelman. Ero tietenkin on Prinsessan ylitsevuotavan juustoinen sentimentaalisuus. Lopussa Samuli E. eli Johan Grotenfelt itkee ja katuu. Samalla elokuvan katsoja, tuijottaessaan kyynelehtivää Samulia ikäväkseen huomaa tukehtuvansa sinivalkoiseen friikkisiirappiin.

Torontossa järjestettävä Rendezvouz with madness-festivaalin järjestäjä toteaa verkkosivuillaan (www.rendezvouswithmadness.com) että hulluus sekä riippuvuudet ovat aina olleet vaikeita esitettäviä julkisella areenalla. Todentuntuisten fiktioiden luominen faktojen pohjalta on vaikeaa. Viimevuonna eräs festivaalin puhujista mietti puheessaan komedian suhdetta mielisairauteen. Miksi koomikot ovat niin hyvää pataa mielisairaiden kanssa? Lähtökohtana oli koomikoiden korkea itsemurhatiheys sekä kysymys hulluuden ja hauskuuden hiuksenhienosta erosta.

Prinsessa ei ole pelkästään periodidraama sodanjälkeisestä Suomesta. Myös käsikirjoituksen vastakkainasettelut muistuttavat 1950-luvun autoa. On kitinää ja nitkahtelua, tyylikkäitä kurveja ja kömpelyyttä jonka voi unohtaa jos pelkkä kiilloitettu menneisyyden taika on tarpeeksi.

Kaikesta voi tykätä jos on jo alunperin päättänyt että hulluille nauraminen on hauskaa. Lontoolainen mainostoimisto Steam Media tuotti äskettäin elokuvateattereita varten elokuvatraileria imitoivan kampanjamainoksen: Schizo. Siinä katsojaa kutkutetaan aluksi kuvilla verenhimoisesta sekopäästä joka viiltelee itseään ja toisiaan. Elokuva todella vaikuttaa trailerin perusteella lupaavalta. Sitten tulee näpäys sormille. Pettymys on kouriintuntuva: tarkoitus onkin kritisoida, elokuvamainonnan keinoin selväjärkisten halua viihtyä hullujen kustannuksella. Trailerin takana on Time To Change-mielenterveysjärjestö.

Lontoolainen Moving Picture Company, joka on tehnyt erikoistehosteita myös viimeisimpään Harry Potteriin ja Ridley Scottin Robin Hoodiin vastaa trailerin teknisestä uskottavuudesta. Mutta lopulta kauhuelokuvamaiset maneerit vaihtuvat kuvaan taviskeittiössä.

"Hei, nimenin on Stuart. Sori jos tuotan sinulle pettymyksen enkä olekaan veitsi kädessä hilluva skitso. Minulla diagnosoitiin skitsofrenia 12 vuotta sitten. Kaltaiseni ihmiset kokevat syrjintää päivittäin" sanoo Stuart ja onnistuu olemaan vaikuttavampi kuin Samuli.

Kirjoitettaessa soi Wolfmother: Woman