Vanhassa piisaa vielä vauhtia

Kuten niin moni muukin meistä, vietän joulua perheen parissa. Se on aina sekä mukavaa että helvetillisen stressaavaa aikaa. Äitini päätti hankkia lisää lapsia silloin, kun itse aloin jo lähennellä aikuisikää, joten pikkusiskoni ovat nyt oikeastaan parhaassa peli-iässä: toinen on yläasteella, toinen aloitti tänä syksynä lukion. (Minä taas olen vanha ja kärttyinen, ja joudun sietämään mm. niiden perkeleiden musiikkimakua ja täydellistä suhteellisuudentajun puutetta. Teini: yhteiskunnan vihollinen. FAKTA.)

Kumpikaan ei ole mikään himopelaaja, mutta molemmat kuitenkin pelaavat pelejä. Niinpä lainasin jonkin aikaa sitten kaksikolle vanhan PlayStation 2:ni, joka on viime vuosina ollut lähinnä verkkopainon roolissa -- enkä minä kalasta. Heitä kiinnosti lähinnä SingStar, mutta tuuppasin laitteen mukaan kasan muitakin pelejä -- piruako minä niillä teen.

Saapuessani joulunviettoon huomasin, että he pelasivat erityisesti Burnout Revengeä, jossa ajetaan naurettavan lujaa autoilla ja runtataan muita tiellä liikkujia sillankaiteisiin, betonipilareihin ja tukkirekkoihin. Kinkun ja muun mätön välissä tartuin sitten toki itsekin peliohjaimeen.

Tietenkin tätä pelatessa näki heti, miten teknologia on mennyt eteenpäin: kyseessä on neljä vuotta vanha peli, jota pelaan melkein kymmenen vuotta vanhaa teknologiaa edustavalla pelikonsolilla. Selvästikään se ei edusta mitään nykyhetken graafista parhaimmistoa. Se on kuitenkin myös loistava esimerkki siitä, miten vähän laatu vanhenee: vaikka ulkoasu selvästi onkin ikääntynyt, itse peli pyörii kuitenkin täysin sulavasti, ja jokainen hiuksianostattava läheltä piti -tilanne saa yhä adrenaliinin virtaamaan.

Ja jos se riittää minulle, se riitää aivan varmasti siskoilleni. Heiltä puuttuu täysin kaikenlainen parkkiintuneen peliharrastajan snobbailu: kun ei ole erityisesti kokemusta siitä, missä alan kollektiivinen rima on, tärkeintä on se, tuntuuko peli hyvältä vai ei... ja mitä grafiikkaan tulee, oleellinen kysymys heille ei ole, näyttääkö Burnout Revenge yhtä hyvältä kuin senhetkinen alan suurin kohauttaja. Heitä kiinnostaa se, näyttääkö peli riittävän hyvältä. Ja näyttäähän se.

On tietenkin pakko myöntää, etteivät siskoni ole mitään supervalveutuneita tai sofistikoituneita pelikuluttajia -- ainakaan vielä. Sen huomasi erityisesti siitä, että kiiruspäissäni tuuppasin koneen mukaan kaksi peliohjainta, joista toinen oli itse asiassa PC:lle ja toinen puoliksi rikki. He eivät huomanneet jälkimmäistä asiantilaa lainkaan. Mutta toisaalta, miksi olisivatkaan? Sattumalta sökön ohjaimen napeista toimii tarpeeksi moni, jotta kaahailu onnistuu täydellisesti. Ja se riittää. On hauskaa, että vaikka tietotaitoa ei vielä olekaan edes sen verran, että huomattaisiin ohjaimen olevan rikki, sitä osataan silti keskittyä oleelliseen.