Vuoden huonoimmat levyt

Onpa kerran taas se aika vuodesta, jolloin kaiken maailman musiikkikriitikot ja -diggarit rustaavat Vuoden parhaat levyt -listojaan.

Sinällään täysin hyväksyttävää lyödä mennyt musiikkivuosi tälläkin tavoin pakettiin, mutta sangen usein unohdetaan se, että parhaimmillaan musiikki – kuten muukin taide – herättää kohteessa joko positiivisia tai negatiivisia tunteita, eikä vain sitä "ihan sama"-olankohautusta.

Totuushan on se, että suurin osa vuotuisesta levymassasta on täysin merkityksetöntä ja yhdentekevää, keskinkertaista äänimömmöä, joka kuulostaa samalta, miltä uudelleen mikrossa lämmitetty kaurapuuro maistuu – ei riittävän pahalta.

Todella hyvät levyt ovat harvinaisuuksia. Vuoden aikana niitä ilmestyy niin vähän, että laskemiseen riittää usein kokeneen sahatyöläisen kokonaiset sormet. Vuonna 2009 vähintään kolme ehjää sormea olisi tarvittu, sillä mieltäni ovat ilahduttaneet etenkin seuraavien naisartistien maanmainiot levyt: Chisu, Bat For Lashes, Manna.

Sama pätee myös todella huonoihin levyihin. Ei niidenkään tekeminen ole helppoa, sekaan saattaa aina osua se yksi ihan jees -biisi, joka pilaa huonon levyn kuuntelukokemuksen.

Mutta nyt. Mielestäni kaksi vuoden 2009 huonointa levyä huomioimatta sen enempää huonommuusjärjestystä. Nauttikaa:

Chris Cornell: Scream
Voiko yksi maailman parhaimmista rock-laulajista ihan oikeasti tehdä Soundgardenin ja Audioslaven jälkeen elektronista tusinapoppia Timbalandin kanssa? Kyllä voi. Ja ai että sitä myötähäpeän määrää!

Lily Allen: It's Not Me, It's You
MySpacesta pinnalle ponnahtaneen mimmin musiikilliset ansiot jäivät siihen ensimmäiseen levyyn. Tämä toinen on ankean väkinäinen. Sopii halvan punkeron kera taustamusiikiksi huonoille treffeille.

Siinäpä ne. Vai, löytyykö tältä vuodelta muka vielä jotain huonompaakin?

Ja meinasi unohtua, vuoden 2009 rumimmat levynkannet löytyvät täältä:

http://www.gigwise.com/photos/50957/The-13-Worst-Album-Covers-Of-2009-So-Far