Anastasia vs. keijukaiset

"Eikö hänelle riittänyt että puutarha oli kaunis? Pitikö hänen uskotella itselleen että siellä asui keijukaisiakin?"
-Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille-

En tiedä miten te muut nuo lauseet omassa kontekstissanne tulkitsette, mutta minulle ne ovat näin sinkkuaikoina olleet muistutus olla näkemättä romantiikkaa siellä missä sitä ei ole, olla kuvittelematta tunteita sinne missä niitä ei ole, olla ylitulkitsematta seksuaalista vetovoimaa ihastukseksi, ihastumista rakastumiseksi jne.

Ei keijukaisissa mitään vikaa ole. Niitä ei vain oikeasti ole olemassa, eihän? Ne ovat vain feromonien aiheuttamia hallusinaatioita, eikö totta? Kiusallisia, mutta melko harmittomia, kunhan niille ei anna liikaa valtaa.

Olen nyt jo jonkin aikaa sinnikkäästi, mutten järin hyvällä menestyksellä, koettanut torjua elämässäni vallitsevaa mittavaa keijukaisinvaasiota. Olen koettanut hätistellä niitä tiehensä arkirealismilla, mutta ne vain näyttävät kieltä kyynisyydelleni. Olen teeskennellyt, etten muka ollenkaan näe niitä, mutta niitä on ihan liikaa, jotta ne voisi jättää huomiotta. Eikä paljon auta esittää tuimaa, kun sydän läpättää kuin keijukaisen siipi vain siksi, että se yksi tietty hymyilee juuri minulle.

Olen nuijinut niitä littanaiksi silkoilla faktoilla: ”Ettekö te romanttiset hörhöt näe, miten hankala näitä elämiä olisi yhdistää?” Kyllähän ne silloin säpsähtävät hetkeksi hiukan loitommalle, mutta sitten se yksi tietty suutelee kaulaani ja puhaltaa korvani taa niin, että varpaani menevät kippuralle, ja keijukaisparvi lehahtaa oitis lähemmäksi.

Eikä auta vaikka kuinka huidon niitä kauemmaksi, tarkkaavaisuus herpaantuu väkisinkin välillä. Esimerkiksi silloin, kun se yksi tietty virnuilee siinä niin älyttömän omahyväisenä onnistuttuaan syöttämään minulle salaa sieniä, ja yhtäkkiä huomaankin, että olkapäälläni istuu keijukainen, nykii minua korvanlehdestä ja supattaa jotain vaaleanpunaista keijukaiskielellään!

Mikään ei auta! Olen hävinnyt niille 100-0.

Mutta peli on vielä kesken...