Leikin etten ole kotona, vaikka oikeasti olenkin. Hiivin ohi ikkunoiden kumarassa, en uskalla kuunnella musiikkia, enkä sytytä valoja edes vessaan. Syynä on se, että joka puolella vilisee pahannäköisiä, kiiluvasilmäisiä olentoja joilla on pelottavat risut nyrkissään. Ne hakkaavat rystysillään ovikelloa ja kurkkivat sisään ikkunoista. Ne haistavat pelkoni ja kuulevat yhä tihenevät sydämenlyöntini. Onneksi sängyn alla on tilaa.
Unohdin ostaa virpomispalkkiot, enkä tiedä mihin kaikkeen sokerihumalaiset pikkutrullit kykenevät! Ne ovat kuitenkin jo valmiiksi aseistautuneet. Virpomisvitsat uhkaavasti tanassa, valmiina silpomaan niillä silmät, jos uhri tarjoaa liian pientä pääsiäismunaa. Ja minun tuurillani oven takana olisi kuitenkin viisi murrosikäistä poikaa, yhdellä kissaton pajunoksa jossa teipillä kiinni pala serpentiiniä ja kaikilla käsi vaativasti ojossa.