Kahden kodin loukussa

Olen kahden kodin loukussa -tosin vähän eri mielessä kuin tuo ilmaisu perinteisesti käsitetään. Ollaan muruseni kanssa oltu autuaasti yhdessä pian vuosi, minkä luonnollinen jatkumo olisi mielestäni yhteen muuttaminen. Varsinkin, kun ollaan nykyiselläänkin ainakin kolme neljäsosaa ajasta jompikumpi toisen luona, toisen kodin möhöttäessä hyljättynä tyhjillään. Olenkin ruvennut kevyesti lobbaamaan asian puolesta kullalleni (joka tosin väittää, etten juuri muusta nykyään puhukaan).

Valitettavasti rakkaallani on hieman kannastani poikkeava käsitys asian kiireellisyydestä, ja ehkä sen järkevyydestä ylipäätäänkin. Hän harrastaakin ilmiselvää viivytyssotaa reagoimalla puheenaiheeseen kypsän miehekkäästi esimerkiksi työntämällä hiuksiani sieraimiini. Erään asiaa koskevan, melko tunnepitoisen keskustelun aikana, hän hätäpäissään päästi suustaan: ”Mut asutaanhan me jo yhdessä, minä sinun luonasi ja sinä minun luonani”. Hetken ajatusta mutusteltuani päädyin loogiseen johtopäätökseen: meillä onkin sitten kaksi kotia! Ihanan moderni ja innovatiivinen ajatus! Ei asutakaan erillään, vaan yhdessä, kahdessa täysin erityyppisessä asunnossa. Mikä määrä neliöitä sisustettavakseni!

Turha lie sanoakaan, että mies alkoi tässä vaiheessa vaahtoamistani näyttää lievästi pahoinvoivalta. Asiaa ei parantanut ollenkaan se, että ensi töikseni siivosin hänen alushousulaatikkonsa ja viskasin roskiin kaikki mielestäni epäkurantit yksilöt, joita tietenkin olisi hänen mielestään ihan hyvin voinut vielä käyttää. Omakin intoni laantui pikkuhiljaa tajuttuani, että a) minun oletetaan pesevän molempien kotien ikkunat b) lyön yhä pääni kaapin oveen öisille vessareissuille mennessäni, kun en puoliunessa heti tiedosta silloista olinpaikkaani c) lempirintsikkani ovat edelleen aina väärässä kodissa.