Kaikissa meissä asuu pieni…

…sitoutumiskammoinen. Minulla se ei vain ole kovinkaan pieni. Ehei, se on valtava, ruma ja karvainen. Se on päässyt hieman lihomaan viime aikoina.

Aina kun petyin ihmiseen, se kaiveli hampaitaan terävällä kynnellään ja kiitti minua hyvästä ateriasta.

Ja kun jälleen kerran jouduin toteamaan, että joku lupaavasti alkanut ihmissuhde lässähti kasaan kuin reikäinen ilmapallo, se pieraisi ja taputteli tyytyväisenä pulleaa mahaansa.

Joka kerran, kun jälkikäteen ajattelin, etten oikeastaan enää ymmärrä mikä siinäkin miehessä oli niin ihanaa - muka, se röyhtäisi tyytyväisenä ja kasvatti itselleen taas yhden uuden mahamakkaran.

Se sai suorastaan ähkyn salakuunneltuaan puheluani, jossa tuttava kertoi naapurinmiehen pettäneen, vaikka vaimo juuri synnytti heidän kolmannen lapsensa. ”Kaikki ne pettää!” se huusi ja maiskutti tyytyväisenä turpeita huuliaan. Ja kehtasi vielä valittaa saaneensa ärhäköitä raskausarpia.

Kun illalla makaan yksin sohvalla telkkua katsomassa kaivaten kipeästi jotakuta lähelleni, se muistuttaa napakasti, että saan sentään hallita kaukosäädintäni ihan itse.

Ja jos yöllä haluaisin työntää varpaani jonkun lämpimien säärien väliin, se toteaa, että parempi toki palella kuin kuunnella tauotonta kuorsausta.

Silloin se sentään hetkeksi hiljenee, kun maalaan sille tulevaisuudenkuvan, jossa yöpöydällä vesilasissa on vain yhdet orvot tekarit, kahvimaito happanee puolen litran purkissakin, eikä ole ketään kuka korjaisi lonksuvan rollaattorinrenkaani. Sänkyä lämmittämässä vain kissa. ”Ja parikin nuorta ja komeaa vakipanoa”, kuiskuttaa sitoutumiskammoni hetken mietittyään. Se ovela elukka!

Vaikka välillä on kyllä pakko kuunnellakin sen juttuja. Jos romanttisilla treffeillä mies katsoo syvälle silmiini, ja se yhä pomppii sylissäni korvanlehteäni nykien ja kihisten: ”Ehei, halvalla et sinkkuuttasi myy.” on kyseessä väärä mies. Sillä vastineeksi pitää saada niin suurta tunnetta, että se kykenee vaientamaan yhden surkean sitoutumiskammoelukan. Vähempi ei riitä. Eikä pidäkään riittää.