Kaikista ei ole esimiehiksi...

...eikä edes esinaisiksi. Minä olen aivan surkea pomo. Kerrassaan epäonnistunut. Olen ihan liian lepsu, enkä osaa edes kyykyttää ollenkaan. En ole kyllin etäinen viileäksi jääkuningattareksi. En tarpeeksi päällepäsmäröivä orjapiiskuriksi. En kyllin arvovaltainen herättääkseni minkäänlaista kunnioitusta. Päinvastoin...en vaadi, enkä edes odota liikoja. Jos alainen haluaa käyttää työaikaa virittääkseen pöytätuulettimeen kiharrettuja lahjanauhoja, niin siitä vain… Työhaastattelussakin tärkein kriteerini on, että haastateltava nauraa vitseilleni. Plussaa on jos saa minutkin nauramaan. Kahdella viimeisimmällä haastattelukerralla en ole edes katsonut mitään todistuksia, vaan keskittynyt olennaiseen. Eli siihen, miten itse jaksan viettää seuraavat kuukaudet kyseisen henkilön kanssa.

Nykyinen orjani on ihana. Koska en omaa luontaista auktoriteettia lainkaan, se hyppii silmille minkä ehtii. Näyttää keskaria, jos käsken sen tiskaamaan kahvikuppini. Niin pitääkin. Koska se on äärimmäisen vahingoniloinen, se nauraa kippurassa, jos potkaisen varpaani seinään, piirrän tussilla sormeeni tai tiputan keksini lattialle (jos tipahtaisin tikkailta suoraan pää edellä kivilattiaan, tappaisin sen varmaan nauruun). Niin pitääkin. Ja koska se on ihan yhtä reikäpäinen kuin minäkin, kuluvat päivämme hysteerisen hihityksen, tukahdutettujen tyrskähdysten (=asiakkaita paikalla) ja purskahtelevien nauruhepuleiden vallassa. Ihan niin kuin pitääkin.

En tiedä pitäisikö kehua hienoa ihmistuntemustani vai upeita esimiestaitoja, mutta ainoastaan itseäni aion tästä joka tapauksessa kiittää, ettei orjani blogiani lukiessaan ylpistyisi liikaa. Se on kyllin sietämätön tuollaisenaankin…