Karvat pystyssä kananlihalla

Joinakin päivinä päässä pyörii vaikka mitä: hassuja juttuja, kiintoisia ajatuksia, lennokkaita ideoita, kaksimielisiä aivopieruja... Sanat soljuvat aivoista sormien kautta näytölle kuin itsestään. Tämä ei ole niitä päiviä. Aivot taisivat mennä talviunille pakkasia pelästyttyään. Jos keho olisi yhtä fiksu, se ryömisi perässä ja työntäisi seuraavan kerran nenänsä ulos peitoista rakennetusta talvipesästään vasta kevätauringon herättelemänä.

Tänäänkin olen istunut puolet päivästä lämpöpatteri jalkojen välissä. On ainakin hetkellisesti mukavan lämmin, jos jaksaa olla välittämättä siitä, että piilolinssit kuivuvat silmiin kasvoille kohoavan kuuman ilman vaikutuksesta. Olen kertakaikkisen tympääntynyt ainaiseen palelemiseen. Haaveilen jopa muutamasta ylimääräisestä, suloisesti lämmittävästä vararasvakilosta. Kolmen villapaidan kanssa kyllä näytän vakuuttavasti kymmenenkin kiloa painavammalta, mutta olo ei tunnu varmasti yhtä lämpöiseltä.

Nukkumaan menokin on kamalaa, kun vieressä ei ole ihmiskuumavesipulloa, jonka alle voisi jäiset varpaansa tunkea sulamaan. Toisaalta, eipä tule kiusaustakaan pukeutua mihinkään pieneen ja pitsiseen kenenkään esteettistä silmää miellyttääkseen. Flanellipyjama ja villasukat ovat kyllin seksikäs yöasu vain itseäni ajatellen.

Makuuhuone jäähtyy yön aikana jäätävän kylmäksi, sillä sen ovi on pidettävä suljettuna. Muuten herään monta kertaa yössä siihen, että kissa tekee minulle kasvojen ihon tehokuorintakäsittelyä karhealla kielellään tyytyväisenä kehräten. Tai siihen, kun varpaani ovat nähneet unta siitä, että ovat oikeastaan vilkkaita pieniä hiiriä. Ja eläytyneet uneen hämäävän todentuntuisesti – ainakin kissani mielestä. Ovi siis on ja pysyy kiinni, ja minä palelen uskaltamatta edes kylkeä kääntää, ettei peitto vahingossakaan kohoaisi jostain reunasta ja päästäisi makuuhuoneen hyytävää koleutta allensa kylmänväreilyttämään ja kananlihoittamaan kroppaani.

Mene, mene paha talvi! Tule, tule hyvä kesä! *takoo ämpäriä lapiolla*