Kauhuskenaario

Tajusin juuri, etten taida olla enää ollenkaan herkästi pariutuvaa tyyppiä. Tai ainakaan helposti yhteenmuuttavaa tyyppiä. Ajatuksella leikkiminenkin nostaa kutisevia näppylöitä korvanlehtiin, vihloo syvälle poskionteloihin ja saa silmämunat kuivumaan kuoppiinsa.

Ei niinkään se, että joku ripottelisi likaisia sukkiaan pitkin asuntoa, sihtaisi ohi vessanpytyn (mikä siinä pyttyyn osumisessa muka voi olla niin vaikeaa?) tai tekisi kahvikupillaan ruskeita renkaita pitkin olohuoneen pöytää.

Ei se, että joku ryöstäisi koko täkin itselleen, työntäisi sen jalkojensa väliin ja kehtaisi vielä suuttua, kun vaatisin omaa osaani. Ei sekään, että joku kuorsaisi moottorisahan äänenvoimakkuudella jopa mahallaan nukkuessaan.

Eikä edes se, että pitäisi luovuttaa puolet erolla ansaitusta vaatekaappitilastani jollekin toiselle, huolia astiakaappeihin paripuolikuppeja ja tehdä suuria ja kipeitä sisustuskompromisseja.

Mutta sekoaisin, jos en voisi silloin tällöin viettää laiskaa sunnuntaita nukkuen vaikka ohi koko päivän tiukasti täkkiin kääriytyneenä, vaikka ulkona on niiiin ihana ilma, lintuset laulaa ja aurinko paistaa, titityy.

Pimahtaisin, jos koko ajan pitäisi taistella kaukosäätimen herruudesta ja katsoa urheiluruutua silloinkin kun toiselta kanavalta tulee…öh…mitä tahansa muuta paitsi Anna-Kaisa Hermunen.

Ja ennen kaikkea tulisin hulluksi, jos en voisi enää istua koneella hyvällä omallatunnolla vaikka tiskipöydällä on haarukka (…ja kuuden hengen ruokailuvälineet, puoliksi syöty sämpylä ja hyvin pahasti pohjaanpalanut kattila).

Nyt menen etsimään kortisonivoidetta, ottamaan höyryhengitystä ja riisumaan piilolinssit…tai jotain. Tiskaamaan en ainakaan.