Kieleni ei ole kipeä

Kaikki muut paikat sen sijaan ovat. Kuukauden treenitauon jälkeen uudestaan täysiteholla aloittaessaan alkaa vakavasti kyseenalaistaa koko touhun mielekkyyttä. Jo pelkkä hengittäminenkin tekee kipeää… Urheiluko muka terveellistä? Koskaan ennen en ole ollut yhtä usein komeilla mustelmilla, ruhjeilla ja revähtäneenä. Liikunnastako muka elinvoimaa virkeyttä ja terveyttä…pah! Joka ikinen piilolihakseni vinkuu armoa!

Viimeistelläkseni raihnauteni ja nostaakseni kivuliaisuuteni kolossaalisiin mittoihin, otin vielä varmuuden vuoksi kunnon rempulat aamulla autolta töihin kävellessäni. Pari senttiä lunta (kannattaa varoa mitä toivoo…kuka helkkari tilasi tätä valkoista paskaa kolattavakseni?) petollisen jään päällä riitti lennättämään minut komeassa kaaressa kyljelleni. Silmissäni kipinöi ja hetkeen en ollut varma kykenenkö siitä nousemaan muuten kuin ambulanssisetien paareilla.

Silti ensimmäinen ajatukseni ei ollut, että murtuiko jotain, katkesiko luita, rusahtiko jänteitä, ei edes, että särkyikö taskussa ollut kännykkä, vaan… näkikö kukaan? Sen täytyi nimittäin näyttää tosi koomiselta. Pitkään takkiin pukeutunut nainen viuhtoo kävellä määrätietoisella vauhdilla, ajatuksiinsa täysin vaipuneena korkeakorkoisissa saappaissaan ja yhtäkkiä ilma on täynnä huitovia käsiä, lentäviä hiuksia ja lipsuvia jalkoja. Sitten täydellinen mätkähdys kyljelleen, ei tietoakaan mistään naisellisesta sirosta horjahduksesta, ja vielä vähemmän hallitusta ukemista.

Tässä minä nyt sitten istun varovasti toisella kannikallani ja heiluttelen kieltäni, kun mitään muuta en kärsi itkemättä liikutella.

Ps Jos pyydätte nätisti, lupaan olla päivittäin kuvailematta puolen perseen kokoista mustelmaani blogissa; sen värikirjon vaihtumista ihanan purppuran ja violetin sävyistä myrkynvihreän kautta kusenkeltaiseen.