Matkablogi

Tänään on satanut enemmän tai vähemmän koko päivän. Aamupäivän tihkusateessa otimme kuitenkin optimistisesti tuktukin ja lähdimme käymään Kathun vesiputouksella. Tai oikeamminkin purolla. Epäilemättä se on ihan vaikuttavan näköinen sadekaudella, mutta nyt se oli oikeasti vain nätti pikku puronen viidakossa. Oli kieltämättä vähän höynäytetty olo, kun sitkeästi hikisinä kiipesimme 130 metrin korkeuteen jyrkkiä portaita ja polkuja pitkin odottaen näkevämme jotain hienoa ja viimein jouduimme myöntämään, että tultiin sitten koko pitkä matka ihan vain mitättömän puron takia, perkules.


Paikka ei kuitenkaan ollut mikään turistirysä, edes pääsymaksua ei peritty (se se vasta olisi vituttanutkin) ja keskellä metsää kävely korkokengissä keskellä viidakon ääniä, siritystä, sirkutusta, ja Janin tömistelyä(käärmeidenpelottelumielessä) oli kyllä ihan kokemus sinänsä. Puhumattakaan tuktuk-kyydistä, jonka hurja vauhti mutkaisilla, jyrkillä teillä, oli hiuksia nostattava elämys sekin.


Huomiseksi varaattin paikalliselta matkanjärjestäjältä päivän retki merellä. Käydään Phi Phi saarilla lähiympäristöineen, päästään snorklaamaan, syöttämään apinoita ja melomaan kanootilla (yhä kumivene) ihan itse.


Mies osti jo valmiiksi vedenkestävän kumisäkin, johon saadaan turvaan rahat, kamerat yms. Voi olla, että paikalliset nauravat itsensä kipeäksi, kun näkevät meidän valmistautuneen jonkun kymmenen metrin melontaan kuin pahimpaankin merenkäyntiin.


Pohdittiin myös, että kumpi on kapteeni ja kumpi meloo. Jos minä melon, tahattomien eskimokäännöksien vaara on huomattava. Jos taas minä kapteenin ominaisuudessa huolehdin paattimme navigoinnista, päädytään todennäköisesti jollekin lähisaarelle, ainakin jos siellä on yhtään houkuttelevan näköisiä myyntikojuja. Ja jos mies meloo, ne eskimokäännökset ovat tahallisia...


Ajattelin myös kokeilla ensimmäisen kerran elämässäni snorklausta. Koska uintitaitoni eivät ole kovin vakuuttavat ja pohjassa saattaa olla myrkyllisiä koralleja, merisiilejä ja muuta sellaista jonka päälle ei ole suotavaa astua, aion varmuuden vuoksi hoitaa homman pelastusliivit yllä. Mies herkuttelee jo etukäteen ajatuksella siitä, miten liivit kerta toisensa jälkeen kääntävät minut selälleen, ja miten tarvitaan parikin paikallista pitämään minua mahallaan, jotta näen muutakin kuin palan taivasta...

Juuri nyt sataa niin märästi, ettei ulos voi mennä homehtumatta, huone kun on jo ennestäänkin täynnä kosteita vaatteita. Vietetään siis aikaa hotellilla, minä kirjoitan matkapäiväkirjaa ja kulta laulaa thaimaalaista karaokea. Kuulostaa muuten pirun kamalalta!