Matkablogi

Eilinen Thai-hieronta oli miehelle melkoinen pettymys. Edellispäivänä taitavasti hieronut nainen, olikin yhtäkkiä vain keskinkertainen, ja häipyi kesken hieronnan vessaan. Sieltä tultuaan hän paljasti syynkin; oli ollut niin hiljainen ja sateinen päivä, että oli päättänyt aikansa kuluksi ruveta juopottelemaan. Ilmankos se olikin erittäin puhelias. Känninen hieroja kehtasi vielä lähtiessämme sanoa, että tulkaa huomenna aiemmin ennen kuin hän rupeaa kaatamaan kuppia!


Olen koko matkan ajan natissut, ettei Thai-ruoka ole olleenkaan niin tulista kuin luulin. Muutamia aika hotteja annoksia on kyllä vastaan tullut, muttei lähellekään kipurajaani. Eilen asiaan tuli muutos; ostettiin tutusta rantakojusta kanavartaita, joissa on myös palanen chiliä ja pieni luumutomaatti. Samaa tavaraa jota ollaan syöty iltapalaksi monta kertaa ennenkin. Tällä kertaa chili oli kuitenkin niin tulinen, että me molemmat haukoimme henkeä, valuimme hikeä ja räkää. Huulemme turposivat ja polte oli hirmuinen vielä kymmenien minuuttien päästäkin. Vesihän siihen ei auta, mitään maitotuotteita tai riisiä, jotka asiaan saattavat hiukan helpotusta tuoda, ei ollut käsillä. En pistä sellaista suuhuni enää ikinä!


Yöllä myrskysi niin kovaa, että aloin huolestuneena kysellä, ovatko hirmumyrskyt täällä kovin tavallisia. Hotellin omistajan koira ravasti läpi terassien vesilätäköissä kurvaillen. Heitin, että se varmaan vääntää vielä tortut tuonne. Aamulla saimme sitten huomata, että omaan selviä selvännäkijän lahjoja...


Ennen aamua oli kuitenkin luvassa vielä ylimääräinen yllätys, joskus aamuviiden aikaan. mies nousi tikkana ylös ja alkoi villisti tuulettaa. Katsoi vielä minua hiukan närkästyneen kysyvänä, että enkö minä aio osallistua riemuun, kaatui takaisin makuulle ja jatkoi tyytyväisenä nukkumista. Sen unen minäkin olisin totisesti halunnut nähdä!


Kuljetus Phi Phi -saarten retkelle oli taas villiä touhua. Neljä Hiace-pikkubussia intoutui ajamaan kilpaa keskenään. Välillä jo mieskin laittoi kädet silmille, että tuosta välistä ei kyllä mahdu. Yllätykseksemme bussimme ajoikin ilman mitään selitystä sairaalaan pihaan. Aloimme jo huolestua, että näinkö joudumme vastentahtoisiksi munuaisenluovuttajiksi ja elinkaupan uhriksi koko sakki. Ihan normaali asiakasnouto se sitten olikin, vaikka paikkaa jouduttiin muuttamaan kolmeen kertaan, ennen kuin löytyivät. Ilmeisesti kuski ei vain erottanut hotellia ja sairaalaa toisistaan...


Olimme ainoat suomalaiset noin viidensadan hengen laivalla. Suurin osa muista oli kiinalaisia tai japanilaisia. Voi sitä valokuvaamisen määrää! Yksi kuvaa kymmenelle kameralle, kun joukko pönöttää jossain laivan pöydässä, vaikka vieressä eksoottisia saarian ja upeita maisemia. Ajoimme ohi mm. Maya Bayn, ja näimme "The Beach"n. Näytti turistiveneruuhkineen vähän erilaiselta kuin leffassa... Sitten ankkuroiduimme lähelle Monkey Beachia ja saimme allemme kanootin, joka oikeasti olikin kumiveneen sijasta veikeä punainen kovamuovipötkylä, jossa oli vain pieni syvennys pyllylle ja jaloille. Ja saimme molemmat jopa omat melat! Ylpeänä voin kertoa, että olemme ilmeisesti synnynnäisiä melojia, loistavien yhteistyötaitojen kera, sillä eskimokäännökset jäivät tyystin väliin. Matkakin tosin oli sen verran lyhyt, että sen olisi voinut kätevästi uidakin, kuten muutama muu pelastusliivit päällä tekikin...


Magaki-apinat olivat suloisia, mutta ovelia pikku pirulaisia ja melkoisen pelottaviakin. Ne ovat ihmisiiin tottuneita, mutta eivät missään nimessä kesyjä. Omaisuuttaan sai vahtia herpaantumatta. Mela meinasin lähteä jo heti alussa apinalauman mukaan, ja ne selvästi vain vaanivat tilaisuutta napata snorkkelimme, pelastusliivimme sekä rahamme ja kameramme (jotka olivat siinä eilen ostetussa, erittäin käteväksi havaitussa vesitiiviissä kumisäkissä). Jos huomio olisi herpaantunut hetkeksikään, olisivat varmaan kantaneet miehissä kanootinkin tiehensä. Lisäksi niitä oli melkein pakko heitellä kaloille tarkoitetuilla leipäpaloilla, jotta eivät olisi käyneet liian tuttavalliseksi. Joku turisti saikin apinan jalkansa kimppuun rimpuilemaan ja yksi näytti hampaita miehelle, kun tämä ei antanut varastaa melaamme. Ja pakko myöntää, että itse hypin vähän väliä niitä pakoon veteen. Kun teimme lähtöä takaisin laivalle, koetti vielä viimeinen rottanaama napata leipäpussin kädestäni!


Snorklaus meinasi alkaa vähän nolosti, sillä tuhosin ensimmäisen lainasnorkkelin katkaisemalla sen hihnan sitä kiristäessäni. Mies väittää silloista ilmettäni retken kohokohdaksi... Mies meni sitten ihan pokkana väittämään, että tämä oli jo rikki ja sain uuden tilalle. Itse snorklaus tuntui alussa melkein kestämättömän ahdistavalta, mutta kun päääsin yli siitä "happi loppuu ihan just ja kalat syövät minut" -tunteestani, olinkin sitten aivan myyty. Satoja raidallisia kaloja joka puolella ympärillä, melkein kiinni nenässä ja alla hienot korallit. Kalat tulivat syömään leipää rohkeasti kädestä, sormiakin näykkien. Oli aivan ihanaa! Ja imaisinkin putken täyteen vettä vain kerran, kun joku neropatti nykäisi minua yllättäen varpaasta, ja luulin jo hetken olevani jonkun isomman kalan ruokalistalla.


Kotimatkalla unohdin taas varovaisuuden auringon kanssa. Muutaman sateisemman päivän jälkeen en vain malttanut siirtyä yläkannelta minnekään, minkä seurauksena minulla on nyt palaneet käsivarret, jälleen päänahka, rintojen väli sekä kainalot (kiitos uusien, eri mallisten bikinien), ja mikä miehen mielestä on tietysti ratkiriemukasta:nenä! Kun aurinkolasitkin ovat vielä jättäneet omat valkoiset merkkinsä, voitte kuvitella minkälaiselta kummituseläimeltä näytän. Noh, itseäänhän näistä vain saa syyttää, mutta ette sitten naura minulle Suomessa!


Illalliselta palatessa jaoimme tuktukin samassa hotellissa asuvan eläkeläispariskunnan kanssa. Siitä laskeutuessa oli kaikenlaista sähläystä, kun kaksi tukevaa, huonojalkaista ja hidasliikkeistä yrittää kömpiä varovasti alas ostostensa kanssa. Nainen siinä tuskailee puolisolleen, että molemmilla on kädet täynnä pusseja, kumpi nyt kaivaa rahat. Johon mies: "Otetaan juoksutaksi!" Onneksi kulta jäi kyydistä hiukan aiemmin, kaupan kohdalla, se ei millään olisi kyennyt panttaamaan nauruaan viidenteen kerrokseen.