Mummojenpuolestapuhuja

Auto tuli juuri korjaamolta…neljälläsadallakuudellakymmenelläkolmella eurolla kahdeksallakymmenellä sentillä upouusia hihnoja ja putkenpätkiä. Kyllä nyt kelpaa. Moottori kehrää kuin kermaa juonut kissa. Harmi vain, että pitää varmaan lähteä myymään persettään, että saan tuon maksettua (ja älkää nyt hyvänen aika tuota tosissaan ottako – mun persettä saa kyllä ihan ilmaiseksi²).

Kahden päivän linja-autopysäkillä jäätymisen ja ruuhkabussiahdistuksen jälkeen tekee mieli ihan silitellä hellästi ratin kaarta ja suukotella konepeltiä (ei kyllä uskalla, huulet jäätyis kiinni). Siedän kyllä pitkin hampain suurimman osan linja-automatkustamisen varjopuolista. Kestän tangossa roikkumisen, vaikka kipeät hartiani huutavatkin armoa koko puolituntisen jonka matka vie. Siedän joten kuten myös ”hinkkaan vieruskaveria vaikken haluaisi" – tungoksen. Kestän urheasti myös pahanhajuiset, jopa parfyymissä uineet, ihmiset. Jaksan kuunnella kärsivällisesti myös kännykkään intiimejä asioitaan huutavia henkilöitä. Ainoa asia, mitä minun on lähes mahdoton itsehillintääni menettämättä kestää, ovat mummojenpaikoillekiilaajat.

Tekee pahaa katsoa, kun varmaan satavuotias mummo, ryppyinen kuin rusina, hauras kuin lumihiutale, puristaa tangosta kaksinkäsin horjuen auton liikkeiden mukana, kävelykeppi käsivarrella holtittomasti heiluen. Kenenkään kermaperseisen penkinvaltaajan mieleen ei tunnu juolahtavan, että voisi tarjota paikkaansa mummelille.

Mummon vierestä vapautuu paikka ja hän alkaa valmistautua siirtyäkseen siihen istumaan. Mummot kuitenkin ovat hitaita; pitää siirtää keppiä kipeän jalan puolelle, oikaista hattua tipahtamasta jne. Joku treenattu, alle kolmekymppinen tyhjäpää ehtii ensin. Vaikken pidäkään itseäni väkivaltaisena ihmisenä, tekee mieli käydä mätkimässä sitä laukulla. Mummeli näyttää siltä, että kaivaisi nitron kielensä alle, jos vain uskaltaisi millään päästää irti tangosta siksi hetkeksi, että saisi käsilaukusta lääkepurkin esille. Kertaan mielessäni ensiapuohjeita.

Seuraava pysäkki; muskelimasa poistuu, ohi tunkeva teini tönäisee mummelia repullaan ja paikan valtaa kännykkään tirskuva teinityttö. Kukaan ei tunnu huomaavan mummon ahdinkoa. Koko auto täynnä ajatuksiinsa vaipuneita, tyhjäilmeisiä ihmisiä, sydäntäsärkeviin mummeleihin tottuneita. Alan jo epäillä, onko koko mummo vain minut väsyneiden, univelkaisten aivoparkojeni luoma hallusinaatio, sielua kylmäävä kangastus tylsään pakkasaamuun. Tekee ihan mieli kysyä vieressä roikkuvalta tädiltä, että näetkö sinäkin varmasti tuon muorin tuolla.

Mummo huojuu kaarteissa yhä holtittomammin, hattu roikkuu toisen silmän päällä ja leuka tärisee moottorin tahdissa. Minä mietin, pitäisikö kyynärpäätaktiikalla rynniä valmiusasemiin lähelle mummelia, jotta ehtisin varaamaan hänelle seuraavan vapautuvan paikan, tai edes antamaan sitä tekohengitystä.. Ei onneksi tarvitse. Teini poistuu ja mummo täräyttää voitonriemuisena käsilaukkunsa penkille, juuri ajoissa ennen pitkäraajainen pojanhujopin pakaroita. Minun tekee mieleni hurrata ääneen.

²…mutta vain harvat ja valitut, tuskin sinä.