Ne keijukaiset sitten voitti...

En ole niitä ihmisiä jotka väittävät pientä jännityspäänsärkyä migreeniksi, strassikoruja timanteiksi, kuohuviiniä samppanjaksi, tai... ihastusta rakkaudeksi. Niinpä on syytä ottaa ihan tosissaan, kun kerron elämääni viimeinkin saapuneen miehen, joka onnistui kerrassaan tehokkaasti muuttamaan minut samanlaiseksi, tai jopa pahemmaksi, pehmoisia lässyttäväksi vanupääksi, kuin kaikki muutkin vastarakastuneet.

Vaikka eletäänkin vielä niitä vaaleanpunaisten linssien sävyttämiä aikoja, jolloin toisella on vielä hohtava sädekehä, on silti aika noloa paljastaa miten pahasti pilalle olenkaan mennyt. Melkein kaksi vuotta sitten kirjoitin blogissani* mm. näin:

”Kyynistynköhän mä ihan pilalle? Tuntuu, että tuttavapiiri on äklövaaleanpunaisia öllöromanttisia rakkaussuhteita pullollaan. Päät täynnä rakkauskemikaalien liuottamaa aivolimaa. Kaikilla kevättä rinnoissa vaikka on jo marraskuu, perhosia vatsassa ja titityy. Ja sitten minä, joka hamuaa henkistä suolapurkkiaan jo siinä vaiheessa, kun tuttu kertoo puhelimessa makaavansa uuden rakastettunsa sohvalla toisen valmistaessa heille molemmille ruokaa.”

Pakko myöntää, että taisin tuossa taannoin itsekin soittaa parhaalle ystävälleni vain leuhkiakseni sillä, että kultani oli laittanut minulle yllätykseksi ruokaa palatessani väsyneenä töistä. Ja vieläpä nauttineeni täysillä ystävättären ilmiselvästä kateudesta. Eikä siinä vielä kaikki. Saatan aivan tyytyväisenä, sisäisen feministini kiltisti vaietessa, myös kantaa kaljaa sohvalla lojuvalle miehelle. Sitä ei tosin kerrota ystävättärille.

Minulla oli muitakin kärkkäitä mielipiteitä:
”Alkavat puhuakin monikkokieltä, mokomat! ”Ei meillä mitään ole, tullaan oikein mielellään.” Arghh, kehtaa siinä sitten sanoa, että oikeastaan kutsu koski vain toista teistä…”

Me-kieli on ihanaa, mutta te-kieli se vasta korvia hiveleekin. Se, että meidät niputetaan automaattisesti pariksi. Olen yhä yhtä mielissäni ja lapsellisen innoissani joka kerta, kun joku esittää kutsun tai kysymyksen monikossa: ”Tulkaa käymään...”, ”Mitä te meinaatte tehdä viikonloppuna?” jne. Minut olisi helppo saada suhtautumaan myötämielisesti vaikka mihin pääni menoksi punottuun suunnitelmaan, vain kysymällä oikein: ”Haluatteko te tulla kahdestaan kantamaan naapurin pianon viidenteen kerrokseen ahtaita kierreportaita pitkin baari-illan jälkeisenä aamuna klo 7:00?” Juu, ilman muuta!

”He alkavat myös toimia oman persoonallisuutensa vastaisesti. Ikuinen penkkiurheilunvastustaja kertoo silmät säihkyen haluavansa ehdottomasti nähdä ammattinyrkkeilyn keskisarjan MM-ottelun uusinnan telkkarista, eikä sen takia voikaan lähteä kanssani elokuviin.”

No arvatkaapa kahdesti kuka katseli kesällä jalkapallon mm-kisojen kaikki mahdolliset pelit... Yleensä kyllä kullan sylissä sohvalla maaten, läheisyydestä nauttien, mutta loppujen lopuksi tulin vajonneeksi jo niinkin alas, että katsoin pronssiottelun ihan yksin, ja aivan vapaaehtoisesti!

”Ja kaikki mitä oma pupunen tekee on automaattisesti söpöä ja lutusta, riippumatta siitä miten paljon kyseinen toiminta on aiemmin ärsyttänyt. On pikkuisen vaikea pitää pokkaa, kun toinen vakuuttaa maanisella innolla, ettei se kuorsaaminen oikeastaan yhtään haittaa. Että itse asiassa se on aika suloista. Tietäen, että viimeistään puolen vuoden päästä sama nainen on valmis tunkemaan miehen suuhun hikisen sukan tukehtumisvaarasta huolimatta, saadakseen nukkua heräämättä edes yhden yön.”

Hän ei juurikaan kuorsaa. Mutta pakko myöntää, että olen useita kertoja herännyt komeasti kajahtavaan pieruun, joka tärähtää reittäni vasten... Minusta se on suloista. Tarvitseeko sanoa muuta?

Ja jos rakkaus pistää pääni sekaisin, niin ikävä sen vasta tekeekin. Väittävät ystäväni. Minun mielestäni he kyllä liioittelevat. Sillä sitähän ei tietenkään lasketa, että käskin parhaan ystävättäreni ajaa pois kulmakarvansa hänen halutessaan vaihteeksi jutella omista ulkonäköongelmistaan minun ainaisten ikäväsurkuttelujeni sijasta...

Eikä minua edes suuremmin hävetä myöntää, että olen viime päivät nukkunut rakkaani käytettyä t-paitaa ikävissäni halaten. Siis minä, joka vielä vähän aikaa sitten olin sitä mieltä, että vastarakastuneet tulisi lähettää autiolle saarelle, ja päästää pois vasta kun ovat tulleet järkiinsä! Minä, joka pidin rakastumista vain fenyyliamiinimyrkytyksen aiheuttamana vakavana sekavuustilana!
Mutta kun se tuoksuu toffeelle...