Nettivieroitushoidossa

Viikonloppu nettivapaalla, puhelinkin hyljättynä mykistettynä laukun pohjalla, poiki toistakymmentä puhelua sekä huolestunutta teksti- ja sähköpostiviestiä. ”Jotain vialla?”, ”Mikä on kun et vastaa?”, ”Elossa?”. Ihanaa tietysti, että ystävät välittävät. Parempi näin, kuin että makaisin raatona kuukauden ja kissani ehtisi kaluta sormeni ja varpaani (ne hiiret!) ennen kuin kukaan huomaisi kaivata. Herää vain kysymys, että miten ongelmahakuisena, onnettomuusalttiina ja itselleni vaarallisena yksilönä minua oikein pidetään? Jos en vastaa viesteihin alle vuorokaudessa tai näyttäydy mesessä tai cityssä iltana parina, ei se vielä tarkoita, että olisin joutunut joukkoraiskauksen uhriksi, sairastunut hengenvaaralliseen aivokuumeeseen tai vajonnut vakavaan psykoosiin.

Satunnainen blogimerkintöjeni lukija saattaa kyllä olla vahvasti sitä mieltä, että turvallisin ja sopivin loppusijoituspaikka minulle olisi pehmustettu huone vailla teräviä nurkkauksia. Mutta ihmisten jotka tuntevat minut pitäisi kyllä tietää, etten lentele kriisistä toiseen kuin mehiläinen kukasta kukkaan. Toivottavasti kyse on vain siitä, että olen opettanut ystäväni ”liian hyvälle” olemalla aina ja kaikkialla puhelimen tavoitettavissa, reagoimalla viesteihin silmänräpäyksessä ja viettämällä ihan liikaa aikaa online – tilassa. Älkääkä käsittäkö väärin, en minä valita. On ihanaa, kun ympärillä on niin paljon ihmisiä jotka jaksavat minusta välittää. Tiedän, että se ei ole suinkaan helppoa. Halit teille, olette rakkaita, ynnä muuta lässynlässyä…kyllä te tiedätte!

Välillä sitä vain tekee mieli rimpuilla nettikoukussaan ja keskittyä ihan oikeaan elämään. Haistella miltä aito maailma maistuu. Kuunnella miltä netin ulkopuolella tuntuu. Nähdä autenttisia makuja IRL. Olen kuitenkin jo niin vanha, että muistan vielä ajan ennen matkapuhelimia ja nettiyhteyksiä. Joskus sitä vain arvostaa tavoittamattomissa olemisen huumaavaa vapautta ja sietämätöntä keveyttä.

Ja älkää ystävät hyvät surko, ei addiktiostaan noin vain pääse irti. Kyllä minä yhä jatkan nettielämääni, mutta vain silloin, kun todellinen elämä ei tarjoa houkuttelevampia, nautittavampia ja mielenkiintoisempia vaihtoehtoja. Ja kun elämä potkii seuraavan kerran päähäni metsurinsaappaalla kiinantossun sijaan ja paskakipponi täyttyy äärimmilleen, kyllä minä sen niskaanne kippaan ihan pyytämättäkin. Sori jo etukäteen…