Minulta kysyttiin tänään, jälleen kerran, miksi olen yhä sinkku. Useimmiten vastaan siihen jotain sellaista, että kranttuus yhdistettynä paskaan miesmakuun* auttaa kummasti. Yleensä tässä vaiheessa keskustelukumppani luulee minun vitsailevan ja hörähtää nauruun. Minä kuitenkin olen ihan tosissani!
”Sinulle sitä ei helpot jutut kelpaa”, tokaisi ystävättärenikin kuullessaan uusimman suhdeviritelmäni karahtaneen kiville. Se on totta. Mitä ihmissuhteisiin tulee, en mene koskaan sieltä missä aita on matalin. Ehei, minä etsin aina sen korkeimman kohdan, jossa on piikkilankaa, lasimurskaa ja sähköjännite! Mitä toivottomammat lähtökohdat, mitä mahdottomimmat miehet, mitä epäsopivimmat luonteet ja elämäntilanteet, sitä innokkaammin minä haluan kääntää sen viimeisenkin kortin.
Lisäksi olen toivottoman sinisilmäinen. ”Lähes naiiviuteen asti”, lisäsi toinen ystäväni. Koska itse valehtelen äärimmäisen harvoin (ja poikkeuksetta niin huonosti, ettei sitä kukaan kuitenkaan usko) oletan kaikkien muidenkin puhuvan aina totta. Lähtökohtaisesti uskon kutakuinkin kaiken mitä minulle sanotaan. Rumemmin sanottuna minua ei tarvitse kusta silmään, teen sen ihan itse. Aikamoinen saavutus tytöltä!
Edellä mainitut asiat huomioon ottaen onko siis ihme, että poltan sormeni kerta toisensa jälkeen**. Ja siinä sellaisessa touhussa oppii ennen pitkää varomaan tulta…
* http://www.city.fi/yhteisot/blogi/message.php?id=26636
** Laastarin paikka vapaana…