Pitäisikö olla kuin Tuhkimon kenkä?

Olen viime aikoina saanut moitteita siitä, että olen muka liian kranttu miesten suhteen. Nirsoilija, joka ei anna edes mahdollisuutta ihan mukaville kavereille. Ensinnäkään, tuo ei ihan pidä edes paikkaansa; katsokaa exiäni – kuinka ronkeli muka voin olla...? Ja muutenkin, mitä minun sitten pitäisi tehdä? Suudella tuhatta sammakkoa ja toivoa parasta? Mieluummin säästän huuliani vain niihin kaikkein potentiaalisimpiin räpyläjalkoihin.

Vain saduissa käy sellainen tuuri, että ensimmäinen kohdalle kävelevä on se, jonka hikisukkia jaksaa kantaa pyykkikoriin vielä vuosienkin päästä. Entä jos Prinsessa Ruusunen ei olisikaan yhtään tykännyt prinssistä, joka hänet suudelmallaan herätti? Että Prinssi Uljas näytti kyllä hyvälle, mutta sen henki haisi pahemmalle kuin linnan lantatunkio. Tai, että Lumikille kyllä kelpaisi mainiosti puoli valtakuntaa, mutta onko sitten pakko kestää sen hölmön prinssin tylsiä juttuja koko elämänsä loppuun asti? Ajan kuluessa ”prinssi oikeankin” naama alkaa väistämättä tympiä rankasti. Asiaa ei ainakaan auttaisi, jos olisi antikranttuuttaan ja epänirsouttaan tullut tyytyneeksi yhteen seitsemästä kääpiöstä…

En minä kyllä ole koskaan ymmärtänyt sitäkään, miksi kaikkea ruokaa muka pitäisi opetella syömään. Niin kuin vaikka simpukat, näyttävät ihan siltä kuin ne illistäisivät kieltään, tuntuvat suussa sitkeältä räältä, maistuvat pahemmalta kuin viimeksi kolme viikkoa sitten pesty pillu ja saavat aikaan korventavaa närästystä, hillittömiä ilmavaivoja ja valtavia mahakipuja, mutta kun urheasti oksennusta pidätellen syö niitä sen neljäkymmentä kertaa, tajuaakin yhtäkkiä miten ihanaa herkkua ne ovatkaan? Voi olla, vaikka vahvasti sitä epäilenkin, mutta onko se kaiken sen vaivan arvoista? Ja mitä miehiin tulee: yleensä se mikä vaikuttaa nilviäiseltä, myös on nilviäinen.

Vaikka olenkin kaukana prinsessasta, omaan sen verran itseluottamusta ja omanarvontuntoa, että ajattelen ansaitsevansa itselleni sopivan ihmisen. Eikä sen tarvitse mikään prinssi olla edes. Yhtä hyvin saattaa sykähdyttää linnan kokin apupoika, prinssin haarniskankiillottaja tai - minun tapauksessani todennäköisin vaihtoehto; hovinarri.

Sanotaan myös, että ihannekumppanikriteerit loivenevat sitä enemmän mitä vanhemmaksi tulee. Minusta asia on päinvastoin. Nuorena ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, mitä halusi, tarvitsi tai etsi. Lasikenkä, lenkkitossu vai kumisaapas? Liian paljon valinnanvaraa ja liian vähän itsetuntemusta. Nykyään valinnanvaraa on vähemmän ja itsetuntemusta enemmän. Oikean, hiertämättömän mallin löytäminen vie aikaa, mutta ainakin sen tunnistaa, kun jalkaansa sujauttaa… Voihan toki olla, että jo kahdenkymmenen sinkkuvuoden jälkeen minulle riittää, että mies pidättää pissinsä, ei piereskele vieraiden läsnä ollessa ja suussa on edes muutama oma hammas…