Rimakauhuilua

Minuun iski tyhjän blogin syndrooma. Tai oikeastaan tuntui, että edes vuoden ensimmäisen blogimerkinnän pitäisi olla sisällöltään jotenkin tärkeä tai merkittävä. Tai edes aiheeltaan kiinnostava. Ikään kuin minulta nyt sellainen luonnistuisi. Joka tapauksessa aution blogin kirous söi inspiraatiotani. Raateli idean toisensa jälkeen riekaleiksi julmilla hampaillaan. Ja minulta ei kirjoittaminen suju niin, että päättäisin vain kirjoittaa. Tai kyllähän siten tajunnanvirtaa saa aikaiseksi, mutta lopputulos tahtoo olla yhtä houkuttelevaa tavaraa kuin esiinluiskahtanut peräsuoli.

Olisin toki jo monta kertaa voinut kirjoittaa jostain pienestä, ainakin omasta mielestäni huvittavasta yksityiskohdasta.

Kuten siitä, kun päätin eräänä iltana tehdä itselleni rättikiharat. Huononhuononhuono idea, johon haksahdin vain siitä syystä, että vanhuuttaan periksiantanut lakana repeytyi ja tarjoutui sopivasti rättimateriaaliksi. Miehille ja lyhythiuksisille kerrottakoon, että rättikiharoita tehdessä siis hiukset rullataan papiljottien tai muiden kätevämpien välineiden sijaan kankaasta revittyjen suikaleiden ympärille ja sidotaan myttyröille pitkin päätä.

Ensinnäkin rättisykeröt päässä näyttää hiukan…noh, eriskummalliselta. Sanotaan vaikka näin, että en ehkä moisia miehen nähden päähäni laittaisi ihan vähällä. Ellen sitten välttämättä haluaisi päästä hänestä kätevästi ja nopeasti eroon. Toisekseen sellaiset päässä on liki mahdoton nukkua. Tunne on vähän samanlainen, kuin olisin tyynyn sijaan tunkenut tyynyliinani täyteen sukkia. Eikä mitään pehmeitä nailoneita, vaan ajan ja hien kovettamia urheilusukankoppuroita.

Ilmeisesti olin kuitenkin saanut nukuttua edes hetken verran, sillä olin nähtävästi saanut unissani muka hyvän ajatuksen ja näprännyt osan nyyteistä auki keskellä yötä. Niinpä aamulla minua odottikin hyvännäköisten, kuohkeiden kiharoiden sijaan pehko, jossa osa hiuksista oli tiukkaakin tiukemmalla sykkyrällä, osa piikkisuorana. Näytin…pirteältä. Enkä mitenkään positiivisella tavalla pirteältä, vaan siten kuin Pelle Hermannin naispuolinen vastine näyttäisi. Valitettavasti pakkasaamu ja tiukka aikatauluni eivät antaneet mahdollisuutta yksinkertaisesti vain tappaa kiharoita vedellä. Onneksi onnistuin kuitenkin vastustamaan kiusausta harjata kiharat auki, jonka jälkeen titinallenemomainen villakoiranefekti olisi ollut täydellinen. Sen sijaan kiinnitin sivuhiukset ylös ja näytin sentään vain perhoskoiralta: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/4/4d/Herbie_und_Brennesseln.jpg/180px-Herbie_und_Brennesseln.jpg Enkä edes räksyttänyt yhtä paljon.

Tai olisin voinut kirjoittaa blogin siitä, miten ajattelin lisätä profiilini harrastuksieni listaan banaanien mädättämisen. Jostain kumman syystä minulla nimittäin tulee aina olla työpaikallani banaani – eväänä. Viisi kuudesta banaanista jää kuitenkin syömättä minun seuratessani sen muodonmuutosta napakasta ja vihertävästä kypsän keltaisen ja ruskeapilkkuisen kautta mustaksi ja veteläksi. Täydellisen muodonvaihdoksen jälkeen viskaan banaanin roskikseen ja ostan tilalle uuden. Enkä edes erityisemmin pidä banaaneista.

Nuo ”hurmaavat” aiheet ja pari muuta hylättyäni päätin siis kirjoittaa vuoden ekan blogin siitä, miten minulla ei muka ole mitään kirjoittamista. Jos tämä ei ole säälittävää, niin mikä sitten?