Se juna meni jo

Poikaystävä vuosien takaa soittaa. Kertoo, ettei koskaan ole rakastanut ketään niin kuin minua ja kysyy, emmekö voisi yrittää vielä. Sanon: ”Kulta, se juna meni jo. Melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Olet pahasti myöhässä.” Ja samalla mieleen palautuu miltä tuntui itse aikoinaan tajuta, että se juna olikin jatkanut matkaansa ilman minua. Miten kylmä oli seisoa yksin asemalla ja miettiä miksei matkalippuni enää kelvannutkaan.

Jään miettimään elämäni rakkaussuhteita¹, niitä junia joiden kyydissä olen matkustanut. Alkaen siitä ensimmäisestä, joka päättyi siihen, kun poika irrotti luokkasormukseni kaulassaan olevasta ketjusta, laski sen pöydälle ja minä tajusin, että on aika poistua tämän junan kyydistä.

Joissakin junissa olen viipynyt vain yhden asemavälin verran, vain todetakseni, ettei kyyti miellytä. Vielä useampiin ainoastaan kurkistanut sisään huomatakseni, että penkit näyttävät epämukavilta, konduktöörillä on jotenkin ilkeä hymy ja vessassakaan ei ole paperia. Kiitos ei, jään mieluummin asemalle yksinäni, kuin astun väärään junaan.

Yhden kyydissä viihdyin yli viisitoista vuotta. Kunnes junan vauhti hiipui, pysähtyi melkein kokonaan ja minä viimein tajusin, että yhteinen junamatkamme on auttamatta ohi ja minun aika jäädä asemalle odottamaan seuraavaa. En tiedä onko junissa yhä nykyäänkin ”kuolleen miehen kytkin”, jota kuljettajan on painettava tietyin väliajoin pitääkseen junan liikkeellä, mutta ihmissuhteissa sellainen ainakin pitäisi olla, ettei vahingossa jäisi sellaiseen suhteeseen, jossa tunteet ovat jo kuolleet.

Oli niitä joiden kyytiin en päässyt vaikka olisin halunnut. Ja niitä, jotka turhaan odottivat minua asemalla. Joskus juna on ollut oikea, mutta aikataulut aivan väärät. Joskus minua ei vain huvittanut matkustaa yhtään minnekään. Joskus harvoin se juna meni ihan eri suuntaan kuin minä olisin halunnut. Toisinaan olin vain liian uupunut edellisestä junamatkasta, jaksaakseni nousta uuden junan kyytiin. Ja joskus astuin saman junan kyytiin uudestaan, vain todetakseni, ettei se kyyti ollut sen parempaa kuin ennenkään.

Mitä useammassa junassa olen matkustanut, sitä houkuttelevammalta on ruvennut tuntumaan, että vain jäisi aseman penkille istuskelemaan. Nauttimaan rautatien tuoksusta, kiskojen kolkkeesta ja seuraamaan ohikiitäviä junia. Kun ei ole kerrassaan mikään kiire minnekään.

Sitä paitsi matkatavaraakin on ajan myötä kertynyt niin paljon, ettei junaan nouseminen enää käy niin kevyesti kuin ennen. Mukana on raahattava kaikki entisten junamatkojen muistot. Ne hyvät, joihin vertaa kaikkia tulevia junia. Ja ne huonot, joiden takia on niin varovainen astuessaan taas uuteen junaan. Kun alussa riitti, että vain hyppäsi kyytiin ilman matkatavaroita, saa nyt raahata isoa matkalaukkua perässään.

Okei, asemalla voi olla vähän tylsää, penkit ovat kovia ja matkustaminen uuden junan kyydissä on vain niin jännää. Mutta…

OIKEASTAAN HALUAISIN LENTÄÄ!

¹Kirjoittaja käyttää tässä tekstissä sanaa ”rakkaus” sangen luovasti, sen laajassa merkityksessä. Tosiasiassa hän kokee olleensa rakastunut vain muutaman kerran elämänsä aikana.