Miksi puhelimessa puhuminen on toisille niin vaikeaa? Sehän on helpoimpia tapoja kommunikoida. Ei tarvitse pitää pokkaa kuin äänensä osalta. Saa illistää kieltä pomolle ihan vapaasti, näyttää iloiselta kun ystävätär itkee pahoinpitelevän miehensä jättäneen hänet ja näyttää keskaria sukulaistädille, joka ilmoitta tulevansa ihan vain piipahtamaan, että ei tarvitse ollenkaan nähdä vaivaa..(Miten niin muka ei tarvii? Sänky petaamatta, tiskipöytä täynnä haisevia astioita ja kaapissa vain ikivanhaa näkkileipää!)
Minulla on ystävätär jolla riittää rohkeus soittamiseen vain sopivalla määrällä siidereitä vahvistettuna. Kiva, että edes silloin, vaikka ne serenadit joskus ovatkin korviariipiviä… Kerran hän laittoi tekstiviestiä, jossa kehui jo melkein soittaneensa mulle. Vastasin viestillä olevani MELKEIN otettu. ”Sähän vittuilet mulle!” Älä, ihanko totta…
Pakko myöntää, että itse edustan toista ääripäätä. Puhun puhelimessa aivan liikaa. Räpätän joskus tunnin tai parikin putkeen jonkun ystävättären kanssa. Mutta puolustuksekseni sanottakoon, että samaan aikaan saan kivuttomasti tehtyä kaikkia puuduttavia kotihommia, pyykin laskostamisesta tiskarin täyttämiseen. Ja jotain kertonee sekin, että jos laitan hanan valumaan esihuuhtoakseni jonkun likaisen lautasen, kuuluu luurista: ”Mitä, taasko sä olet siellä kusella samaan aikaan!”