Tyynynkorvike

”Ota tyyny kainaloon ja kuvittele, että se olen minä”, kehotti rakkaani, kun kerroin hänelle miten perinpohjaisen mälsää ja luonnonjärjestyksen vastaista on käydä nukkumaan ilman häntä. ”Niin, yleensähän sinä otat minut kainaloon, ja kuvittelet minun olevan tyyny”, vastasin. Sillä niin se meillä menee.

Siinä missä joku toinen myttää tyynyn jalkojensa väliin tueksi ja selän asentoa korjaamaan, linttaa rakkaani sinne minut. Reisi lantioni päälle, käsivarsi rintakehää painamaan, tiukka nojaus ylleni. Paljonko noin kahdeksankymmentä kiloa painavan miehen koipi painaa? Jotain viisikymmentä? Siltä se ainakin tuntuu.

Pidän läheisyydestä ja halauksista, eikä minulle ole mikään ongelma nukkua tiukassakaan otteessa, mutta jossain vaiheessa sitä vaan alkaa puutua, hiota tai haluaa muuten vain kääntää kylkeä. Napakasta karhunhalauksesta ei niin vain lähdetäkään, sillä nukkuva mies suhtautuu pakoyrityksiini samoin kuin suhtautuisi karkuun pyristelevään tyynyyn. Takaisin sieltä, sinulta ei kysytä! Muokkaa, möyhentää ja työntää päättäväisesti takaisin karvaprässiensä väliin.

Minulla on silloin kaksi vaihtoehtoa. Joko tehdä vaihtokaupat ja tarjota tilalleni jotakin muuta tyynyä, vaikka minua kismittääkin nähdä rakkaani halaavan toista, tai sitten vain koettaa suhtautua asiaan zeniläisellä tyyneydellä ja tyytyä osaani. Loppujen lopuksi tyynyn kohtalo onkin litystyä.

Kaiken lisäksi olen kuulemma melko kurja tyyny. Päässäni kasvaa runsaasti pitkiä kutittavia karvoja, olen toisinaan liian kuuma ja kiemurtelenkin aivan liikaa. Moisesta aliarvioimisesta johtuen olen alkanut suhtautua muihin tyynyihin yhä kasvavalla epäluulolla. Mitä sellaista niillä on, mitä minulta puuttuu? Pitääkö hän enemmän jostain toisesta tyynystä kuin minusta?

Rakkaani myös suhtautuu muihin tyynyihin varsin omistushaluisesti. Jos erehdyn käymään yöllä vessassa saan palatessani huomata, että mies on villiintynyt kaikesta siitä vapaasta tyynyriistasta ja kahmonut allensa paitsi kaikki sänkymme tyynyt myös tuplaleveän peiton. Rötköttää mahallaan korkean tyynyvuoren päällä mustasukkaisena kuin mikäkin haareminvartija, vahtimassa, ettei minulle vain jää yhtään.

Siinä sitten koetan unisena ja palelevana raivata tieltäni kaikki muut tyynyt (ne lutkat!), ja kömpiä kohti lämmintä syliä ja kainaloa ja halausta, sillä kaikesta huolimatta vietän mieluiten yöni kaikista maailman paikoista juuri siinä tiukassa syleilyssä. Mies murisee minulle, kun koetan kiskoa senhetkistä suosikkityynyä hänen käsistään vaihtaakseni vaivihkaa paikkaa sen kanssa.

Tyyny hymyilee minulle omahyväisenä.