Epätoivoisesti rakastunut

Oletko koskaan rakastanut ihmistä, jolta et saa vastarakkautta?

Varmaan useimmilla ihmisillä on muistikuvia lapsuuden ja teini-iän ihastuksista, joille ei uskaltanut sanoa edes moi. Moni on rakastanut myös leffatähtiä, rock-staroja tai muita kaukaisia suuruuksia.

Miltä tuntuu rakastaa palavasti ja syvästi jotain lähellä olevaa ihmistä, joka ei koskaan tunne samoin sydämensä menettänyttä kohtaan?

Rakastettu voi olla joku entinen koulukaveri, ystäväpiiriin kuuluva tai työkaveri, tai pahimmassa tapauksessa ystävän tai sukulaisen kumppani. Rakastunut kuvittelee aluksi, että jossain vaiheessa toinen tajuaa, että kuulumme yhteen. Lopulta rakastuneelle selviää, ettei toinen tunne yhtään samoin.

Usein epätoivoisesti rakastunut ja neutraalina pysyvä kohde jopa jatkavat ystävinä. Kun rakastunut tajuaa, ettei toiveesta tule totta, hän yrittää elää omaa elämäänsä, ja ehkä kohtaa jonkun, jonka kanssa tuntee ihania tunteita, ja lopulta perustaa perheen. Epätoivoinen rakkaus ei ehkä koskaan kuole, mutta se hiipuu surumieliseksi muistoksi jostakin, mitä ei voinut saavuttaa.

Harvemmin kukaan saa elämässään ihan kaiken, mitä toivoo. Useimmat hyväksyvät asian jollakin tasolla ja jatkavat eteenpäin.

Jotkut eivät pääse tästä yli. He eivät pysty rakastumaan kehenkään toiseen, eivätkä nauti elämästä, vaikka jopa menisivät naimisiin toisen kanssa. Luin erään miehen kirjoituksen perhehelvetistään ”väärän” naisen kanssa. Miehellä oli voimakkaita tunteita toista naista kohtaan, ollut jo vuosia, mutta hän ei halunnut jättää perhettään, eikä hän itse asiassa ollut varma siitä, saisiko vastarakkautta elämänsä naiselta.

Osa epätoivoisen miehen saamista kommenteista oli uskomattoman julmia. Toki voidaan kysyä mahtaako toiseen rakastuneen miehen vaimo nauttia avioliitosta, ja miksi mies haluaa jatkaa suhteessa, vaikka rakastaa toista. Miestä pidettiin lapsellisena haihattelijana, egoistisikana ja petturina.

Eikö epätoivoinen rakkaus ole surullista? Pystyisitkö tuntemaan empatiaa koko elämänsä ilman vastarakkautta jäänyttä kohtaan? Vai onko tällainen tuntemus yhdestä ainoasta oikeasta vain kuolleiden runoilijoiden, keskenkasvuisten tai häiriintyneiden harhaa?