Suurin osa suomalaisista on parisuhteessa ihmisen kanssa, joka on hieman pyöreä, ja joka todennäköisesti on jo lihonnut suhteen aikana tai tulee keräämään massaa lähivuosina. Miten tämä vaikuttaa parisuhteeseen?
Miehiä pidetään ainakin heterosuhteessa esteettisyyttä enemmän arvostavana osapuolena (vaikka naiset nauravat tälle, viitaten miesten vaatetukseen, omaan ulkonäköön, sisustusmakuun jne.).
Miehet kuitenkin arvostavat naiskauneutta. Sille löytyy kaikenlaisia evoluutiopsykologisia selityksiä, kuten se, että sopivan painoiset kurvikkaat ja kauniit naiset ovat muita terveempiä ja älykkäämpiä, ja saavat kauniimpia ja älykkäämpiä lapsia.
Miehet haluavat harrastaa seksiä kauniiden naisten kanssa, koska viehättävät naiset herättävät miehessä seksuaalisia haluja. Tämä itsestään selvä idiotismilta vaikuttava kehäpäätelmä on kuitenkin käytännössä totta. Kun oma kumppani ei enää vastaa kauneusihannetta ollenkaan, mitä siitä seuraa? Haluaako häntä vielä?
Seksuaalinen halukkuus on monimutkainen asia, johon fyysiset ominaisuudet saattavat vaikuttaa yhä vähemmän silloin, kun ollaan pitkässä parisuhteessa. Tutun ihmisen näkee eri tavalla kuin vieraan. Läheisen lihomista tai vanhemista ei välttämättä ”näe”, jos edelleen rakastaa toista syvästi. Monet vanhukset ovat kertoneet näkevänsä puolisonsa nuorena tyttönä tai poikana. He tunnistavat toisen hymyn takaa kumppanin koko hienon elämän.
Kaikki eivät tähän kuitenkaan pysty. Oman kumppanin kilot, arvet ja rypyt alkavat ahdistaa tai ällöttää.
Haastattelin Suhdeklinikan pornoa ja parisuhdetta käsittelevää artikkelia varten perheneuvoja Päivi Stelin-Valkamaa. Hän sanoi mm. näin: ”Jos kumpi tahansa puolisoista ei ole tyytyväinen kumppaninsa ulkoiseen olemukseen, se on isompi asia. Kuinka paljon asia kuuluu toiselle? Äkkiseltään tuntuu, että se on oma asia, miltä näyttää, mutta jos kumppani lihoo vaikka 30 kiloa, miten sen sanoo nätisti toiselle?”. Niin miten?
Rivien välistä olen ollut lukevinani useammankin parineuvojan huolen. Ihmiset kärsivät kumppaninsa lihomisesta, mutta sitä ei saisi sanoa ääneen, koska se on epäkohteliasta, epämiellyttävää, ja puuttumista toisen yksityisasiaan. Lisäksi se on pinnallista ja pikkumaista ja itsekeskeistä. Vai onko?
Miten lihominen vaikuttaa ihmisen elämäntapaan ja aktiivisuuteen?
Miten ulkonäön muuttuminen ja lihominen vaikuttaa ihmiseen itseensä? Monet lihavat kokevat itsensä rumaksi, ja yrittävät peitellä kilojaan kaavuilla ja mustalla kankaalla. Itseinhon vallassa oleva ihminen koetaan harvemmin viehättäväksi.
Entä miten muiden ihmisten suhtautuminen vaikuttaa asiaan? Näkeekö oman kumppaninsa muiden, ehkä julmin, silmin?
Ovatko lihavat ihmiset leppoisia, suvaitsevaisia ja iloisia? Vai ovatko he kyllästyneitä, masentuneita, katkeria tai vihamielisiä? Ovatko he luovuttaneet? Vai nauttivatko he vain elämän ihanista antimista, kuten hyvistä juomista ja herkullisesta ruoasta?
Mielestäni ihmisen silmä tottuu näkemäänsä. Suurin osa aikuisista on terveysviranomaisten mielestä vähintään hieman pulleita. Kun hoikkia ihmisiä näkee aika harvoin, alkaa pitää tanakkuutta normina. Osalla ihmisistä kilot myös kertyvät viehättävästi ns. oikeisiin paikkoihin.
Varsinaisessa merkittävässä lihavuudessa yksi ongelma parisuhteen kannalta on ehkä runsaan ylipainon aiheuttama sukupuolettomuus.
Oikein lihava mies on epämiehekäs, koska hänellä on liikaa ”naisellisia” pyöreitä muotoja, eikä hän enää vaikuta voimakkaalta ja aktiiviselta, miesihanteen mukaiselta mieheltä. Miehellä runsas rasvakudos tuottaa estrogeeniä. Testosteronin tuotanto heikkenee.
Vain laihat naiset tulevat lihoessaan naisellisemmiksi. Kun feminiininen pyöreys lisääntyy merkittäväksi ylipainoksi, alkaa nainen muistuttaa sukupuoletonta olentoa. Vyötärön mukana naisellisuus katoaa, hormonitasapaino muuttuu epäedulliseksi, ja naisen keho alkaa saada jopa miehekkäitä ominaisuuksia.
Jos unohtaisi terveysfasismin (vaikka tosiasia on, ettei terveellistä ruokaa syövä ja riittävästi liikkuva ihminen hevin pysty lihomaan merkittävän ylipainoiseksi) ja keskittyisi rakkauteen. Jos rakastaisi itseään niin paljon, että pitäisi itsestään ja kehostaan hyvää huolta loppuun asti. Eikö se olisi paras rakkaudenosoitus myös toiselle?
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00046
16 kommenttia
shiwan8
19.10.2014 16:09
Korjaus. Naisen ulkoisen ominaisuuden perusteella ei voi vetää johtopäätöstä naisen älynlahjoista. Sen voi, että hän on luultavimmin fyysisesti terve ja omaa kohtuullisen terveet elämäntavat. Muuten mitään henkisiin ominaisuuksiin viittaavaa johtopäätöstä kunnossa pidetystä kropasta ei voi vetää uskottavasti.
Ja siis hommahan on edelleen niin, että naisia ja miehiä kiinnostavat eri asiat kumppanissa joka johtaa siihen, että naisen lihoaminen ja miehen saamattomuudesta johtuva työttömyys ovat suunnilleen yhtä vahvoja seksin tappajia.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
licence27
19.10.2014 18:27
Oletko koskaan tavannut yhtään aikuista naista joka on täysin tyytyväinen ulkonäköönsä tai vaihtoehtoisesti kumppaninsa ulkonäköön?
Naisen vyötärön ja lantion suhteen arvioiminen on heteromiehelle tyypillistä. Muutama vuosi sitten olin kaverini kanssa yöllä syömässä. Naapuripöydässä olleen seurueen lähdettyä kaverini totesi että "hitto sentään että osasi olla naisella kauniit kasvot, upeat hiukset, viehättävä hymy ja vielä pitkäkin, kun tuosta laihduttaisi 20-30 kiloa niin lähtisin heti yrittämään sen iskemistä."
Taas toisaalta muutamaankin otteeseen on toivonut jonkun todella laihan naisen saavan hieman lisää rasvaa oikeisiin paikkoihin=näyttämään terveeltä. Nykyään osaa kiinnittää huomiota moneen muuhunkin asiaan kuin metreihin, kiloihin, kuppeihin tai arpiin.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Dia
20.10.2014 23:21
Miltäkö tuntuu olla yli äyräidensä turvonneen ja naisistuneen miehen kanssa?
Pahalta. Surulliselta. Huijatulta.
Vuosien takainen eksäni lopetti jo pitkälle edenneen kamppailulajiharrastuksensa tapailtuamme vain muutaman kuukauden voidakseen viettää enemmän aikaa kanssani. Arvostin ajatusta, mutten kannattanut noin radikaalia muutosta. Toinen eksäni lakkasi samassa ajassa edes esittämästä aikovansa hankkia salikortin "seuraavasta liksasta" ja taantui syömään päivälliseksi nachoja salsalla ja välipalaksi suklaapatukoita.
Oli harmillista nähdä, miten yhdestä melkein speedomalli-kunnossa ja toisesta ihan ok-kroppaisesta miehestä tuli muodottomia pikkurintaisia vatsakkaita muumeja. Terveelliset elämäntavat unohdettiin ja selitysten/tekosyiden top5:een pääsi mm. "te naiset haluatte ihan liikaa, vähintään jonkun supermallimiehen" ja "mä syön suklaapatukoita koska niissä on pähkinöitä".
Pyysin lähtemään kanssani lenkille tai salille, mutta useimmiten sain lähteä yksin. Kyselin mitä toisen elämään ja päähän kuuluu ymmärtääkseni mikä ihme voi olla muutoksen taustalla ja voinko vaikuttaa asiaan tai auttaa. Vastaukseksi tarjottiin työongelmia ja jotain facebook-riitoja, joille en voinut mitään. Tarjosin rentoutusta siinä muodossa jossa keksin alkaen hieronnasta työpäivän päätteeksi pieniin lomamatkoihin.
Kun katson taaksepäin, niin jaksoin ja yritin ymmärtää ihan liian pitkään. Olin ajatellut, että olisi sydämetöntä ja pinnallista hylätä toinen vain muutaman (lue 10+) lisäkilon takia. Unohdin ajatella, että huolehtiessani toisesta kukaan ei huolehdi minusta. Kyllä, toisen lihominen vaikuttaa parisuhteeseen viimeistään siinä kohtaa, kun lihominen muuttaa myös ihmisen luonnetta tai ainakin käytöstä: itseään vihaava ja häpeävä kumppani ei jaksa tehdä mitään, lähteä minnekään, ottaa herkästi itseensä, saattaa muuttua mustasukkaiseksi kun tuntee olevansa vähemmän (jos enää edes yhtään) kiihottava/kiinnostava jne.
Ei se toisen ulkomuodon muuttuminen ollut suurin ongelma, vaan sen mukana tullut luonteenmuutos sekä tietysti oma reaktio toiseen kokonaisuutena: säälistä väsymykseen ja epämiellyttävyydestä vastenmielisyyteen.
Tietysti ihminen rapistuu iän myötä, sehän on ihan normaalia. On kuitenkin jokseenkin sairasta ja itsetuhoistakin nopeuttaa sitä prosessia, kärsiä siitä ja jatkaa silti samaa rataa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
licence27
21.10.2014 00:50
Eikös tilastollisesti parisuhteessa tyypillisesti mies laihdu ja nainen liho- siis alkuvaiheessa. Sitä oli jotenkin perusteltu ruokavalion paranemisella ja varmaan se pupuvaiheen liikuntakin.
Onhan se tavallaan väärin lopettaa hyvä harrastus suhteen vuoksi ja menettää sen myötä omia hyviä ominaisuuksiaan. Itse asiassa olen joutunut vähän vastaavaan tilanteeseen eli oli kertakaikkiaan pakko lopettaa neljästi viikossa treenaaminen + pelit, koska käytännössä oli korkeintaan kolme iltaa vapaita ja kaksi sellaista että yöunet eivät jäänet alle kahdeksan tunnin.
Todella harmittavaa jos kumppaniaan ei saa lähtemään lenkille.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Dia
21.10.2014 10:55
Sen verran mitä oon katsellut ympärilleni niin totta, naiset pulskistuu miehiä useammin. (Naisten olisi tärkeää hankkia kunnolla lihaksia, koska iän myötä ne surkastuvat/pienenevät ja rasvaa varastoituu herkemmin elimistöön). Omissa suhteissani on käynyt juuri päinvastoin: itse pysyin kunnossa mutta miehet pullahtivat. Suurin osa harrastuksistani on (lihaksia kasvattavaa ja voimaa lisäävää) urheilua ja vaikka tykkään sokerista, nautin enemmän hyvästä olosta, joka tulee myös terveellisen ruokavalion kautta.
Minulla on tälläkin hetkellä noin 7 h treenejä viikossa + päälle lenkit, joogat sun muut. Töitä teen 37,5h/vko. Silti sosiaalinen elämäni kukoistaa - ja siis kirjaimellisesti oikea elämä, jossa käydään ulkona syömässä, juomassa, tanssimassa ja tapahtumissa ja kommunikoidaan kasvokkain eikä sähköisesti sohvalta. Nukunkin riittävästi, unesta tinkiminehän torpedoisi äkkiä hyvinvoinnin. Mielestäni ihminen onnistuu tässä kaikessa, kunhan järjestää asiansa. Tietysti mun "koko elämä" on saman kaupungin rajojen sisällä ja asun Helsingissä hyvien liikenneyhteyksien varrella, siinä mielessä matkat eivät syö liikaa aikaa.
Mielestäni ääripäähän meneminen on huono vaihtoehto: joko treenaa täysillä tai luopuu kaikesta heti kerralla. Siksi pidin huonona ideana sitä, että eksä luopui harrastuksestaan. Minä en muuten ollut valmis luopumaan enkä luopunutkaan vastaavalla tavalla omista jutuistani, vaan "vain" puolitin ne. Toinen sitten loukkaantui, kun en ollutkaan valmis heittämään koko elämääni mäkeen pyytämättä enkä pyynnöstäkään. Minä kannatan tietyn autonomian säilyttämistä parisuhteessakin, sehän on vain tervettä ettei sulaudu ja "katoda" itseään toiseen.
Jotkut valittavat ajan puutetta. Kannattaa kokeilla pitää 1-2 viikon ajan ruokapäiväkirjan tyyppisesti ajankäyttöpäiväkirjaa: älyttömän moni tuhlaa elämäänsä esim. roikkumalla netissä ja/tai riitelemällä somessa tai valittamalla ettei ole mitään tekemistä mutta että "aika ei riitä mihinkään kivaan". Riitely-, haahuilu- ja valitusajan voisi käyttää tavatakseen kavereita tai tekemällä jotain hyödyllistä ja/tai kivaa. Jos ei ole esim. pieniä muksuja rasitteena, kuka muka estää elämästä täysillä, muu kuin ihminen itse? :)
Se, etten saanut em. eksiä liikkumaan kanssani, oli lopulta miinusta vain heille: huono ruokavalio ja liikkumattomuus toi mukanaan ylipainon ja veltostumisen lisäksi erektio-ongelmia, suolisto-ongelmia, päänsärkyä, ärtyneisyyttä, kaikenlaisia kremppoja ja tietysti mielialaongelmia. Ja käydessäni yksin lenkillä sain myös ajatuksiani tuuletettua. Huomasin, että olikin kivempi olla ilman toista kun toisen seurassa. Jokainenhan päättää itse, mihin elämäänsä kuluttaa ja kenen seurassa on ja miksi niin tekee. :)
licence27
21.10.2014 21:09
Aika tyhjentävä vastaus. Ei mahda tästä kylästä yhtään tuollaista naista löytyä ainakaan sinkkuna.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Dia
22.10.2014 22:44
Jos löytyiskin ja ois yhtään samanlainen kuin mä niin tekis varmaan samat virheet ku mä: ettis henkisesti viallisen miehen ja koittaisi rakastaa sen ehjäksi :D
licence27
23.10.2014 00:42
Ai sinäkin olet olet yrittänyt. Kai niitä fyysisiä ominaisuuksia saa muokattua kuntoilemalla, ruokavaliolla ja lääkärin veitsellä, mutta jos päässä on vikaa niin se ei välttämättä korjaannu vaikka kuinka sokeasti rakastuisi.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Dia
23.10.2014 23:28
Sen tiedän, ettei toista voi muuttaa. Pidin kuitenkin järkevänä, empaattisena ja oikeana tekona sitä, että huomatessani toisessa selkeästi negatiiviseen suuntaan tapahtuvan muutosketjun vähintään otin asian puheeksi ja tarjosin tukeani ja apuani tilanteen korjaamisen.
Kyllä se toisen fysiikan ja käytöksen muuttuminen vaikuttaa myös parisuhteen laatuun ja sitä kautta suhteen toiseen osapuoleen.
Lennosta vaihto tai suhteesta sekunnissa poistuminen on tunnekylmää. Joillekin se toimii, kun kumppani lihoo tai vanhenee tai suhteen kiimainen alkuvaihe on ohi ja keittiössä pitää välillä tiskatakin.
Itse ainakin tiedän varmasti, että tein kaikkeni (ja vähän enemmänkin). Eipä tarvi jossitella ja ihmetellä, kun on tehnyt voitavansa eikä luovuttanut heti eka yskäisyn kohdalla. :)
Ainoa ihminen, jonka voin muuttaa toimivasti, olen minä itse. "Muutetaanpa tämä nätimmäksi ja timmimmäksi ja fiksummaksi ja onnellisemmaksi" kohdistuu siis minun toimestani vain itseeni. Ja hyvin toimii! :D
Naatiskelija69again
23.10.2014 08:38
Ahh, itse juon olutta päivittäin ja syön roskaruokaa. Olen lihonnut seurustelun alkuajoista 40 kg. Nautin elämästä. Vaimo pysynyt ennallaan. Ei haittaa seksielämää mitenkään ja kuntokin ihan hyvä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Spukeatri
23.10.2014 09:36
Varsinkin amerikkalaista diagnostiikkakriteeristöä tunteva psykiatri saisi määriteltyä jonkinlaisen diagnoosin kenelle tahansa. Ollaan siis kaikki enemmän tai vähemmän sekaisin, ei kannata seurustella ollenkaan jos pitää täyspäisyyttä kriteerinä.
Varsinkin jos nainen haluaa muutta miestä tai kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi, apukepiksi otetaan nykyään joku hieno termi, jonka sisältöä ei edes ymmärretä. Narsisti tarkoittaa nykyään puhekielessä entistä miestä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Dia
23.10.2014 23:30
Viimeinen kappale pätee yhtä lailla sukupuolettomasti. :)
varastoitu solu
26.10.2014 16:50
"Kuinka paljon asia kuuluu toiselle? Äkkiseltään tuntuu, että se on oma asia, miltä näyttää, mutta jos kumppani lihoo vaikka 30 kiloa, miten sen sanoo nätisti toiselle?”. Niin miten?"
-Kyllä se kumppani varmaan itsekin kolmenkymmenen kilon lihomisensa huomaa, joten tuskin toisen tarvitsee siitä sanoa. Täten ei tarvitse myöskään miettiä miten sanoa siitä nätisti.
"Monet lihavat kokevat itsensä rumaksi, ja yrittävät peitellä kilojaan kaavuilla ja mustalla kankaalla."
-Tai sitten ympäristö haluaa sulloa tämän ällöttävän lihavan noihin mustiin kaapuihin. Jos pukeutuu tiukemmin tai paljastavammin, niin johan paheksunta alkaa katseiden ja supinan muodossa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Mirja Wuokko
27.10.2014 23:03
Tässähän oli kysymys siitä, että jos lihominen häiritsee kumppania, miten ottaa asia puheeksi. Jos vaikka ei halua seksiä toisen kanssa enää sen takia, että toinen alkaa tuntua vähemmän haluttavalta. Tällaista nimittäin tapahtuu, näin ovat parineuvojat minulle kertoneet. Pariterapeuttien mielestä lähes kaikesta kannattaa puhua toiselle, joten ei lihomisesta kommentoinnin tarkoitus ole varsinaisesti antaa informaatiota lihomisesta, vaan siitä, että se haittaa toista.
Onko tämä sitten kivaa, ettei siedetä toisen lihomista? Tai reilua? Tai rakastavaa? Se on toinen juttu.
Tuossa tuli kommentointia siitä, miten lihominen saattaa liittyä muihin muutoksiin ihmisen psyykessä ym. Ehkä tämä on joissakin tapauksissa isompi vyyhti kuin vain kilojen lisääntyminen.
Varmasti ympäristö haluaakin sulloa ihmisiä erilaisiin vankiloihin ja muotteihin, ja lähes kaikkea ja kaikkia paheksutaan. Kaiken näköisistä ja painoisista ihmisistä supistaan, ehkä lihavista vielä muitakin enemmän.
Dia
8.11.2014 19:28
"Tai sitten ympäristö haluaa sulloa tämän ällöttävän lihavan noihin mustiin kaapuihin. Jos pukeutuu tiukemmin tai paljastavammin, niin johan paheksunta alkaa katseiden ja supinan muodossa."
Tunnen muutaman selvästi ylipainoisen ihmisen, ja ihailen heidän huoliteltua ulkonäköään. He eivät häpeä muotojaan, vaan pitävät hygieniastaan huolta ja pukeutuvat kauniisti, harvoin mustaan eivätkä koskaan kaapuihin.
Tärkeäähän on pitää ja huolehtia itsestään, silloin ympäröivän maailman mielipiteillä on vähemmän merkitystä ja ihminen toimii itsensä hyväksi eikä muiden mieliksi.
Jenkkimatkoillani näin paljon sellaisia naisia, joita alkaa vilistä stadinkin katukuvassa: kurvikkaita, hyvinkin reheviä, linjatuissa tyylikkäissä värikkäissä vaatteissa, ja nämä mimmit kävelevät selkä suorassa anteeksipyytelevän hipsuttelun sijasta. Totta kai heidän ylipainonsa on näkyvää, mutta yleisolemus ei viestitä negatiivisuutta.
Sopusuhtainenkin ihminen saadaan nopeasti luotaantyöntävän näköiseksi pukemalla hänet mustaan kaapuun tai vaikkapa epäsiisteihin yli-isoihin farkkuihin ja huppariin.
B_C
17.11.2014 10:03
Ihmeellistä ettei tässä käsitelty naisen lihomista raskauden aikana, mutta kun ajatukset ovat noin pinnalliset, ei ole mikään ihme ettei lihomista hyväksytä ja että raskaana olevienkin pitää hulluna syynätä ettei vaan liho liikaa ja ettei vaan syö mitään väärää. Itse olen aiemmin kuntoillut aivan hulluna, huomasin että silloinen mieheni suhtautui kuntoiluuni lähinnä kadehtien ja mustasukkaisesti, vaikka itse harrasti kehonrakennusta. Suhde päättyi raskauteeni ja aborttiin, molempien tahdosta.
Myöhemmin raskaana ollessani huomasin ettei vartaloni ollut omani, siihen puuttuu lääkärit, kätilöt, terveydenhoitajat ja mummelit ihan jo kaupassa käydessä. Terveydelle käyvä lihavuus on asia jonka puolesta huolehtimisen ymmärrän, sekä yleisesti terveelliset elämäntavat ja niistä kertomisen...mutta ihan joka paikkaan lihomisesta paasausta ei tarvittaisi.
Mun mielestäni muuten kaikkein miellyttävin mies ei ole se kivikova lihaskimppu, joka syö vaan terveysruokia. Kaikkein parhaalta ikinä, on tuntunu olla hieman pehmeän ja rennon miehen kainalossa, katsomassa vaikka leffaa syöden jotain herkkuja joiden kaloreita ei tarvi laskea. Parasta jos sen puoliskon saa lenkillekkin mukaan, tai uimahalliin vaikka välillä. Itse ajattelen ettei halukkuus katoa vaikka toinen muuttuisikin, tärkeintä on se miten suhdetta on vaalittu ja millaisena toisen näkee. Se kellä oli lihaksikas kroppa voi kuitenkin olla se, joka ei osaa arvostaa suhdetta, vaan jää kiinni pettämisestä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin