Sivistysvaltioissa lapsen saamisesta päättää nainen. Paavin lisäksi muutama muukin mies on tästä hikeentynyt.
Suomessa eniten ääntä pitävät vastoin tahtoaan isäksi tai ainakin elatusapujen maksajaksi joutuneet eli aborttiin kehottavat miehet.
Raskaudenkeskeytykseen päätynyttä naista surkutellaan ja (syystäkin) kauhistellaan, jos terveydenhoitohenkilöstö on ollut kylmäkiskoinen. Onneksi fyysiset kärsimykset ovat yleensä lyhytaikaiset, mutta henkinen lasti saattaa painaa loppuelämän. Syyllisyyttä, katumusta, häpeää. Myötätuntomme on kovan päätöksen tehneen naisen puolella.
En halua luopua naisen oikeudesta päättää omasta kehostaan.
Mutta ovatko miesten tunteet unohtuneet? En tarkoita ruokkomaksuista valittavien, pienestä virheestä lopun ikää maksavien miesten katkeruutta, vaan niiden hiljaisten miesten surua, jotka olisivat halunneet pitää lapsen. Niiden miesten, jotka ovat odottaneet, että pääsisivät poikansa kanssa onkimaan tai tyttärensä kanssa uimaan käsipohjaa. Mahtaa olla ahdistavaa seurata voimattomana vierestä, miten toinen päättää kaapia toiveet isyydestä kirurgin teräskaukaloon.
Tai vaikka aborttipäätös olisi yhteinen, saa nainen kaiken sympatian, miestä katsotaan epäluuloisesti. Sika! Aika moni hiljainen mies on syvästi pahoillaan tyttöystävänsä tai vaimonsa jouduttua keskeyttämään raskauden yhteisen mokan takia. Ketä kiinnostaa?
Miehet ovat tottuneet siihen, ettei heidän tunteillaan ole niin väliä.
http://www.stakes.fi/FI/tilastot/aiheittain/Lisaantyminen/raskaudenkeskeytykset/index.htm