Surun huuhdon kurkustani alas

Darmon katsoi tuuleen, joka kivisti silmiä. Sataman tuoksut, petroli ja raaka kala, tulivat hänen luoksensa satama-altaan toiselta puolelta. Hänen silmänsä kostuivat. Darmon halusi ajatella sen johtuvan tuosta puuskittaisesta, pölyisestä tuulesta, jota ei sataman raskas vesikään voinut raikastaa.

Perävana näkyi vieläkin vedessä. Sekä yksinäinen muovinen vesipullo, jonkun turistin kannelta heittämä. Darmon pystyi samastumaan tuohon pulloon. Hänet oli heitetty samalla tavalla, yhtä huolettomasti, jonnekin minne hänen ei olisi joutunut kuulua.

Lokki syöksyi kirkuen kohti. Darmon ei hätkähtänytkään, kun lokinläjä osui maahan hänen eteensä. Oikeastaan hän oli odottanut sen osuvan, se olisi kuvastanut hänen tuntemuksiaan niin loistavasti. Tähänkin vastoinkäymiseen pettyneenä hän alkoi raahustamaan kohti Finley'siä.

Satamakapakka tervehti häntä tutulla hajullaan, johon hienostuneesti sekoittui hiki, kala, vanha viina ja pettymysten synkeä sato. Jos paikka olisi sisustettu vanhoilla oransseilla Shellin muovituoleilla, Darmon olisi voinut vannoa saapuneensa Kaurismäen elokuvaan.

Baarimikko ojensi Darmonille pitkän tuopin heti hänen saavuttuaan tiskille. Hän oli paikassa ensimmäistä kertaa, mutta baarimikko oli oppinut työssään tunnistamaan tuon tietyn lysähtäneen ryhdin, tuon nukkavierun olemuksen ja ennenkaikkea – tuon syvän, syvän lannistumisen. Baarimikko oli pitänyt huolen myös siitä, ettei olutkaan näyttänyt liian hyvältä: se oli vaahdoton, iloton, ruskea urinaatioimitaatio sopien täydellisesti juojansa mielentilaan.

Darmon liikahti ja toivoi välittömästi, ettei olisi tehnyt niin. Hänen seuraava ajatuksensa oli, ettei pitäisi oikeastaan edes ajatella – sekin oli liian tuskallista. Hän keskittyi hetkeksi olemaan täysin rento ja keskittymätön. Tämä tietysti epäonnistui erinomaisen surkeasti. Darmon hyppäsi ylös lyöden isovarpaansa erittäin kipeästi sängynajalkaan. Vaimeasti kiroillen (koska kovat äänet sattuivat aivan liian lujasti) Darmon puoliksi hoiperteli, puoliksi juoksi vessaan.

Hän kompastui vessankynnykseen, mutta onnistui kuin onnistuikin olemaan kaatumatta. Siitä hän siirtyi sulavasti kuin horkkatautinen kameli rullaportaissa wc-pöntön äärelle. Kiire ja pakottava tarve ovat vahvoja motivaattoreita.

Ei. Liian myöhään. Ei. Ei voi olla. Nämä ajatukset pyörivät Darmonin päässä, kun hän epäonnekseen totesi wc-pöntön kannen olevan edelleenkin kiinni. Oksennus tuli ja se tuli voimalla. Pöntön äärelle rukousasentoon kumartunut Darmon sai reilun osansa roiskeista, kuten myös pöntön kansi, vessan seinä ja lattialle heitetty Bossin pikkutakki.

Vielä viimeisiä pykien ja mielessään sadatellen Darmon pyyhki suunsa hihaansa. Tiger of Swedenin paita oli hänen suosikkinsa, mutta nyt silläkään ei ollut väliä. Millään ei ollut väliä. Hän lysäytti päänsä pöntön päälle ja hieroi naamaansa omaan lämpimään oksennukseensa. Millään ei ollut mitään, ei yhtään mitään väliä.

Ovikello soi. Darmon ei piitannut siitä. Ovikello jatkoi rimputtamistaan. Darmon toivoi, että se loppuisi. Soitto muuttui yhä hätäisemmäksi rimputukseksi. Vihdoinkin Darmon tajusi, että se oli hänen ovikellonsa. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi soittaa hänen ovikelloaan?

Hän pyyhkäisi oksennukset kasvoiltaan hihaansa. Sen jälkeen hän pyyhkäisi kasvonsa uudestaan toisen käden puhtaalla hihalla. Hän nousi epävarmoin jaloin ylös pitäen erittäin tarkasti huolta siitä, ettei vessan seinä vahingossakaan kaatuisi. Siitä hän kompasteli ulko-ovelle raahautuen urhoollisesti koko vaativan kahden metrin matkan. Ovikello jatkoi kilistämistään nyt jo aivan jatkuvalla syötöllä.

Darmon avasi oven. Hetken ihmeteltyään, miksi kukaan ei tullut sisään, hän sulki siivouskaapin oven. Sitten hän tarttui ulko-oven kahvaan.

Klik, sanoi lukko. Ovikello lakkasi huutamasta. Ovi aukesi hieman narahtaen. Darmon näki jalat, nuo tutut jalat. Nuo sääret, niissä oli jotain tuttua. Hämärästi hän muisti kiivenneensä noita jumalaisia sääriä huulillaan monen, monen, monen monta kertaa. Sydämen tahdin kiihtyessä Darmon teki elämänsä vaikeinta ja vaativinta fyysistä liikettä: hän nosti katsettaan ylös. Nuo polvet, nuo ihanaiset reidet, nuo lantion kaaret...

Darmonin pää nytkähti ylös; tämä ei voinut olla totta, hän varmastikin hallusinoi. Niin, hän oli juonut rankasti siellä satamakapakassa, Finliissä vai missä se oli. Niin, juuri niin, hallusinaatio! Seuraavaksi hän näkisi varmastikin jättimäisen vaaleanpunaisen gerbiilin. Mutta hallusinaatio katsoi häntä hätääntynein ilmein. Ei, Darmon ajatteli, ei hallusinaatio voi katsoa ketään hätääntyneesti. Mikä siis tarkoitti, että tämä ei ollut hallusinaatiota, vaan...

Darmon! Kuului käheä huuto hänen takaansa. Darmonin sydän hypähti kurkkuun ja tipahti sieltä palleaan palaten alkuperäiselle paikalleen pakkasenkylmäksi kiveksi muuttuneena. Kankeasti nielaisten hän kääntyi ympäri ja näki edessään alastoman naisen. Ja hän kovasti, kovasti toivoi, ettei olisi nähnyt. Jos nainen ei ollut hänen äitinsä ikäinen, hän ainakin näytti siltä. Tuo vanha, väsynyt, ryppyinen iho, tuo harmaankalsea väri, nuo lukuiset kapakkatappeluiden arvet, nuo tupakantahrimat sormet ja hampaat, nuo väsyneet viinan jäytämät kasvot, jotka katsoivat häntä inhottavan ja avoimen härskin himokkaasti...

Hämärästi Darmon tajusi, että hänen takaansa kuului vaimea henkäys, jota seurasivat hätäiset poistuvat juoksuaskeleet.

—c—

Kirjoitettaessa soi Jotain jumps-jumpsia tuolta kuuluu toiselta puoleta, mitä lie möykkää