Maapallo lämpenee, se on totta.
Mutta ei paljon, ei nopeasti, eikä viime aikoina. Vaikka tänäkin vuonna on puhuttu kuumimmasta vuodesta ikinä, maapallon keskilämpötila on sitkeästi pysytellyt kutakuinkin paikoillaan vuodesta 1997 lähtien. Joku voi loukkaantua tästä, mutta tieteellisille tosiasioille ei ole kovin järkevää loukkaantua. Ne voidaan tarkistaa.
Vielä seitsemänkymmentäluvulla varoiteltiin, että ilmasto viilenee, jollemme ryhdy toimiin sen ehkäisemiseksi. Vuonna 1978 New Yorkissa järjestetty ilmastotutkijoiden kansainvälinen tapaaminen päätyi pitkän yksityiskohdista käydyn kiistelyn jälkeen yksimieliseen johtopäätökseen siitä, että vaikka ilmastonmuutoksen suuruusluokassa, nopeudessa ja alueellisessa ilmentymässä on vielä runsaasti epäselvyyttä, ainakin yksi asia on varma: maapallon ilmasto on viilentymässä.
Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa huoli viilenemisestä muuttui huoleksi lämpenemisestä. Taitekohtana pidetään Hansenin et al. julkaisemaa tutkimusta vuodelta 1981. Saman vuosikymmenen lopulla aloin itse huolestua aiheesta. Lontoossa asuessani havahduin siihen, että silloinen pääministeri Margaret Thatcher nosti asian esiin puheessaan 1989, ollen ensimmäisiä asiaan heränneitä poliitikkoja.
Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että hän oli myös ensimmäisiä, joka alkoi epäillä harjoitetun politiikan mielekkyyttä. Vuonna 2003 julkaisemassaan kirjassa hän varoitti tuomiopäivän saarnaajista, moitti Al Gorea kalliin ja taloudellisesti vahingollisen päästövähennyspolitiikan ajamisesta ja valitti myös sitä, että ilmastohuolessa keskityttiin liikaa hiilidioksidiin ja luontaiset tekijät kuten auringon säteilyn osuus jätettiin huomiotta. Thatcher huomautti, että maapallon kylmenemisen vaarat olisivat ihmiskunnalle huomattavasti vaarallisempia kuin lämpeneminen. Hän katsoi, että tiedettä käytettiin antikapitalistisen vasemmistolaisen politiikan ajamiseksi, ja seuraukset olisivat kohtalokkaat.
Kun lähdin vuonna 1999 politiikkaan, huoli ilmastonmuutoksesta oli tärkein syyni. Mutta hämmästykseni ja epäuskoni kasvoi sitä mukaa, kun näin millaista politiikkaa sen nimissä tehdään. Osallistuttuani useisiin ilmastokokouksiin oli yhä vaikeampaa keksiä selitystä sille, miksi juuri ne, jotka puhuvat eniten ilmastonmuutoksesta, ovat vähiten kiinnostuneita tehokkaista tuloksista. Energiapolitiikkamme ja ilmastopolitiikkamme ovat kiusallisten epäonnistumisten sarja.
EU on ikävä esimerkki: satoja miljardeja maksaneiden ilmastotoimiemme aikana olemme kasvattaneet päästöjämme, kun lisääntynyt tuonti EU:n ulkopuolelta otetaan huomioon. Oman teollisuutemme tiukoille laittava ilmastopolitiikka ei helpota tilannetta. Euroopan kurja taloustilanne on varsin looginen seuraus harjoitetusta politiikasta. Saman ongelman nosti esiin Björn Lomborg Helsingin Sanomien viikko sitten julkaisemassa artikkelissaan, jossa hän piti huolestuttavana sitä, että meneillään oleva Pariisin kokous jatkaa samalla linjalla.
Olen kirjoittanut useiden vuosien ajan ilmastopolitiikasta ja ilmastonmuutoksesta. Blogeissa joutuu kuitenkin yksinkertaistamaan monimutkaisen ilmiön viestiä kohtuuttomasti. Katsoin parhaaksi kirjoittaa aiheesta väitöskirjan, joka vuosi sitten hyväksyttiin erinomaisin arvosanoin Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan laitoksella. Jos kirja kiinnostaa, löydät sen täältä. Yksi kirjani tärkeimpiä viestejä on, että ilmastokysymys on niin sanottu ilkeä ongelma, wicked problem. Jos ongelman erityistä luonnetta monimutkaisena ongelmakimppuna ei tiedosteta, luultavasti vain pahennetaan tilannetta. Mielestäni tähän asti harjoitettu politiikka on siitä konkreettinen esimerkki.
Pariisin kokouksesta kantautuu uutisia, joiden mukaan Ranska ja Saksa ovat alkaneet kannattaa ajatusta 1,5 asteen rajasta ilmastotavoitteena ennen usein mainitun kahden asteen sijasta. Hankaluus on siinä, mistä tämä 1,5 tai 2 astetta lasketaan. Referenssinä mainitaan esiteollinen aika, mutta silloinkaan ei lämpötila ole ollut vakio vaan vaihdellut huomattavasti. Onko siis lähtökohtana hyvin kylmä 1690-luku, joka heijastui Suomessa kuolonvuosina, lämmin 1730-luku tai1850-luku, vai 1880-luvulla tapahtunut sukellus? Ainakaan luonnon vaihtelua vastaan ei poliitikkojen kannattaisi ryhtyä taistelemaan. Toistaiseksi emme tiedä, mikä viime vuosisadalla tapahtuneessa lämpötilan nousussa on ollut luonnon osuus ja mikä ihmisen osuus. Ilmeisen moni poliitikko on kuitenkin siinä harhassa, että vain ihminen aiheuttaa toimillaan lämpötilan nousua ja että muuten maailman keskilämpötila olisi vakio.
Päästöjen vähentäminen on joka tapauksessa viisasta, ja erityisen välttämätöntä on synnyttää taloutta, joka suosii mahdollisimman puhdasta tuotantoa. On myös tärkeää seurata tiedettä ja toivoa samalla, että tiede säilyttää riippumattomuutensa ja lahjomattomuutensa valtavista poliittisista paineista huolimatta. Olennainen kysymys on kuitenkin: miten vähennämme viisaasti. Nyt me olemme käyttäneet EU:ssa tähän satoja miljardeja, enemmän kuin muihin ympäristönsuojeluprojekteihin välillä 1995-2014 yhteensä, ja lopputulos on silti karmea. Olisi korkea aika keskustella kalliin ilmastopolitiikkamme virheistä ilman, että heikoista tuloksista huolestunut saa häirikön leiman.
