Suomen itsenäisyyden juhlarahasto, joka keskittyy suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden ennakointiin ja kestävään talouteen, on kiinnittänyt huomioni viime vuosina ilmastopoliittisilla kannanotoillaan. Eduskunnan valvomaksi rahastoksi se edustaa yllättävän yksituumaista, etten sanoisi poliittisesti vihreää agendaa. Kun tiedetään, että ilmastonmuutos on luultua paljon monimutkaisempi kysymys, johon liittyy suuri määrä tieteellistä epävarmuutta ja avoimia kysymyksiä, kuten pitkään jatkunut hiatus eli lämpenemisen hidastuminen vuodesta 1998 päästöjen voimakkaasta kasvusta huolimatta, tuntuu hämmentävältä, että Sitran sivuilla lämpenemisen sanotaan olevan IPCC:n mukaan ”yksiselitteistä” tai että ongelma on perusluonteeltaan ”yksinkertainen”.
Jos jokin on yksinkertaista, niin se on se tosiasia, että ilmastoa ei edelleenkään tunneta kovin hyvin. Ongelma on, ettemme vieläkään tiedä siitä tarpeeksi, tietääksemme poliittisten toimenpiteiden kiireellisyysjärjestyksen.
Ja vaikka päättäisimmekin, ettei lämpenemisen kausaliteettiin liity epäselvyyttä, pahinta on, että toimet päästöjen vähentämiseksi ovat toistaiseksi osoittautuneet sekasortoisiksi. Liian monta kertaa EU-lainsäädännössä on nähty, että hätiköity strategia kääntyy tavoitteita vastaan. Hyvänä esimerkkinä se, että EU:ssa päästöt ovat voimakkaiden päästövähennystoimien aikana itse asiassa kasvaneet, jos kulutus otetaan huomioon. Strategiamme on ollut globaalilta kannalta tehoton.
Intohimoiseen asenteeseen kuuluu usein, että vapautamme itsemme epävarmuustekijöistä, jotta voimme siirtyä julistukseen ja paatokseen. Tätä olen hämmästellyt niin Ilmatieteen laitoksen kuin Sitrankin viime vuosien kannanotoissa.
Sitran vahva eetos ja kaipuu puski esiin myös Osakesäästäjien Keskusliiton Viisas raha-lehden haastattelussa, jossa Sitran Mari Pantsar-Kallio esitti tiukkaa aikataulua hiilineutraalille Suomelle.
”Suomen tavoite on olla lähes hiilineutraali 2050, mutta Sitran näkemyksen mukaan tämän pitäisi tapahtua huomattavasti nopeammin, jo 2030. Käytännössä se tarkoittaisi, että Suomi ei päästäisi hiilidioksidia ilmaan enempää kuin se pystyy metsien avulla sitomaan. Ensimmäinen askel olisi se, että 2025 mennessä kivihiilen käytöstä luovutaan kokonaan energiantuotannossa ja fossiilisista polttoaineista liikenteessä.” Ideana oli kehottaa luopumaan sijoituksista fossiilisiin polttoaineisiin.
Se panee mietteliääksi. Kokonaan kivihiilen käytöstä luopuminen kaikessa energiantuotannossa tarkoittaisi luopumista noin 12,5 %:sta nykyistä energiankulutusta 10 – 15 vuoden kuluessa. V. 2013 kivihiiltä käytettiin yksinomaan sähköntuotantoon 9,90 TWh, mikä on 2,9 % kaikesta energiankulutuksesta. Lisäksi yhteistuotannot teollisuuden ja kaukolämmön kanssa olivat 2013 yhteensä 31,99 TWh eli 9,5 % kaikesta energiankulutuksesta.
Ensimmäistä kertaa kuulen jonkun vakavissaan (?) esittävän, että fossiilisten polttoaineiden käytöstä liikenteessä pitäisi luopua 10 vuoden kuluessa. V. 2013 öljyn osuus Suomen energiankulutuksesta oli 87,9 TWh ja v. 2014 85,8 TWh eli runsaat 26 % energian kokonaiskulutuksesta. Yhteensä nämä artikkelissa esitetyt tavoitteet merkitsisivät siis luopumista yli 38 %:sta nykyisestä energiankulutuksesta 10 – 15 vuodessa ilman, että on olemassa konkreettiset tuotantojärjestelmät, jotka kykenevät tuon vajeen korvaamaan. Uusien järjestelmien on tietysti kyettävä tuottamaan energiaa markkinaehtoisesti ja vähintään yhtä halvalla kuin fossiilisia polttoaineita käyttävät menetelmät.
Lainsäädännössä opin sen, että ideasta on pitkä matka ympäristöä oikeasti hyödyttävään todellisuuteen. Siksi summittaiset haaveet voivat tulla kalliiksi. Sitra voisi tehdä palveluksen ja keskittyä juuri siihen käytännön puoleen: mitä se korvaava energia oikeasti on?
Pantsar-Kallio kiittelee Saksan Energiewendeä siitä, että se sysäsi aurinkopaneelien hintoja alaspäin ja tulee johtamaan hintojen puolittumiseen joka vuosikymmenellä. Näin toivottavasti käy mutta vaikka aurinkoenergiasta tulisi jossakin vaiheessa oikeasti kilpailukykyistä, meille jää edelleen ratkaistavaksi kysymys säätövoimasta sekä aurinkoenergian toistaiseksi heikosta tehosta eli EROI-luvusta. Tässä havainnollistuu se, mitä kirjoitin blogissa Humanisti ja insinööri: Tuulen ja auringon epäsäännöllisyyden ja alhaisen energiatehokkuuden vuoksi ne eivät pysty edes merkittävästi osallistumaan sen jättiläismäisen urakan toteuttamiseen, joka tarvitaan fossiilisen energian korvaamiseen. Panostukset olisi pikaisesti suunnattava sellaiseen tutkimukseen ja kehitystyöhön, joka tähtää todellisen kestävän energiaratkaisun aikaansaamiseen. Paniikkiin ei ole syytä, mutta aikaa ei enää ole hukattavissa väärillä poluilla harhailemiseen.
Linkitin juttuni suomalaisprofessorien artikkeliin, jossa he tuovat esiin tuuli- ja aurinkoenergiaan liittyvät väistämättömät keskeytymiskustannukset. Jos ne otetaan huomioon, päästöjen vähentyminen on ollut toistaiseksi mitätöntä. Saksan esimerkki puhuu kurjaa kieltään: sen CO2-päästöt ovat vuodesta 2009 lähtien hitaasta talouskasvusta huolimatta kasvaneet. Huonon kilpailukyvyn avuksi on otettu syöttötariffit. Tukipolitiikan seuraukset sähkön loppukäyttäjille ovat olleet suuret. Saksassa kotitalouksien maksaman sähkön kilowattitunnin hinta on noussut vuoden 2000 tasolta 0,14 €/kWh vuoden 2013 lopun tasolle 0,28 €/kWh. Espanjassa tukijärjestelmä on nostanut sähkön kuluttajahintoja vuodesta 2004 (0,09 €/kWh) vuoden 2013 tasolle 0,29 €/kWh. Myöskään pien- ja keskisuuri teollisuus ei ole välttynyt suurilta sähkön hinnankorotuksilta, mikä on heikentänyt sen kansainvälistä hintakilpailukykyä merkittävästi. Raportin mukaan ei myöskään positiivisia työllisyysvaikutuksia havaittu.
En halua olla sammuttamassa energiapoliittisia intohimoja, päinvastoin. Mutta avuksi tarvitaan faktoja, faktoja, faktoja. Sitra oli mukana rahoittamassa tuota ansiokasta artikkelia. Toivottavasti sen työntekijät myös lukevat sen.
