Helsingillä on erikoinen ongelma. Sillä on tuote, joka on alallaan maailman paras, palkittu monilla kansainvälisillä palkinnoilla, pitää sisällään uusinta cleantechiä, suoriutuu silmin nähden hyvin, säästää rahaa ja itse asiassa vielä toimii kaupungille rahasampona. Mutta ongelma on, että se mitä insinöörit ovat saaneet aikaan, ei kelpaa poliitikoille. Tämä saattaa pakottaa miljardiluokan investointiin.
Helsingin pitää uudistaa energiajärjestelmänsä. Ei siksi, etteikö se toimi tai ole korkeatasoinen. Se on vain poliittisesti sopimaton. Olin keskustelemassa lauantaina aiheesta Hesarin Earth Hour –illassa Helsingin energiaratkaisuista, ja oikeastaan omatkin silmäni avautuivat vasta tämän keskustelun myötä. Hanasaaressa oleva musta hiilikasa on johtanut minunkin mielikuviani harhapoluille.
Helsingin poliitikot ovat päättäneet, että 20 prosenttia Helsingin tuottamasta energiasta on oltava uusiutuvaa viiden vuoden päästä. Tämä on täysin kaupungin oma keksintö eikä ole olemassa mitään kansallista tai EU-velvoitetta uusiutuvien tai päästövähennysten osalta, jonka vuoksi erityisesti Helsingin pitäisi jotain tehdä.
Eihän kukaan hiilestä tykkää, mutta silti pistää mietteliääksi, jos joku kallis muutos tehdään symbolisista syistä näinä taloudellisesti todella vaikeina aikoina.
Helenin, entisen Helsingin energian, päästöt ovat päästökaupan piirissä, joten Helsingin energiavalinnat eivät vaikuta Suomen päästökiintiöön (päästökaupan ulkopuolisiin päästöihin) mitenkään, eikä EU:n päästökaupan kiintiö näillä toimilla myöskään muutu: joku toinen voi päästää enemmän, jos kaupunki tekee kustannustehottomia ratkaisuja itse.
Tilanne on sikäli merkillinen, että mitään tarvetta uudelle voimalaitokselle ei ole. Yleensä kaupungit rakentavat uuden yhteistuotantolaitoksen, kun kaukolämmöntarve on kasvanut niin, että vanha laitos ei enää riitä ja öljyn käyttö erillisissä lämpökattiloissa alkaa kasvaa ja tulla kalliiksi. Tai jos laitos vanhenee niin, että se tarvitsisi ison investoinnin. Nyt ei ole kyse siitä.
Tarve on poliittinen ja symbolinen. Sen taustalla on sitkeät mielikuvat siitä, että kivihiilen polttaminen olisi häpeäksi Helsingille. Kuulemma bisnesvieraita ei voi kutsua, kun täällä on hiilikasa.
Mielikuvien ja todellisuuden ero on kuitenkin joskus melkoinen. On ihan reilua todeta, että Helsingin energiajärjestelmä ei ole häpeäpilkku, vaan loistoratkaisu edelleen. Itse asiassa kaikkialta maailmasta pitäisi lennättää väkeä katsomaan, miten Helsinki on lämmityksensä ratkaissut, miten hiiltä poltetaan niin, että ilma on puhdas ja hyötysuhde 90 prosenttia. Mutta tämä loistosuoritus ei kelpaa poliitikoille, joita helsinkiläiset ovat päättäjikseen valinneet. Taannoin kirjoitin blogin humanisteista ja insinööreistä, ja tässä saattaa olla kyse samasta.
Melkein puolet maailman sähköstä tehdään kivihiilellä, ja meillä Suomessa vain kymmenkunta prosenttia. Satamakaupunki Helsinki sattuu olemaan maailman tehokkain hiilen käyttäjä energiantuotannossa. Järjestelmä on palkittu monilla kansainvälisillä palkinnoilla. Lisäksi Helenillä on fantastisia uusia energiaideoita, kuten aurinkolämmön talteenotto rakennuksista ja siitä kaukokylmän tuottaminen kesäaikaan tai lämpimän käyttöveden tuottaminen rakennusten hukkalämmöllä. Ne ovat todellista cleantechiä.
Ratkaisuvaihtoehdot ovat joko kokonaan uusi laitos tai bioenergian käytön merkittävä lisääminen nykyisissä laitoksissa. Molemmissa vaihtoehdoissa investoidaan paljon, jotta voidaan alkaa käyttää nykyistä kalliimpia polttoaineita eli tuottaa kalliimpaa energiaa, jota ei tarvita. On myös selvä, että käytettävä bioenergiamäärä on niin suuri, että iso osa siitä tulee ulkomailta. Pellettejä tuodaan valtameren takaa niitäkin. Näin ollen kauppatase ei välttämättä paranisi yhtään, jos asiaa ajattelee Suomen kannalta.
Uusi laitos on kalliimpi, sen arvioidaan nousevan jopa miljardiin, mutta sikäli fiksumpi, että se olisi ratkaisu pidemmäksi aikaa. Se vapauttaisi Hanasaaren tontin, ja iso rantatontti keskustassa olisikin hienoa saada muuhun käyttöön.
Toinen vaihtoehto eli nykyisten laitosten polttoainemuutokset olisivat joko pellettejä, puusta tehtyä biokaasua, joka syötettäisiin kaupunkiin maakaasuverkkoa pitkin tai biohiiltä. Pellettejä saa markkinoilta ja niitä on koepoltettu kohtuullisin tuloksin. Muut vaihtoehdot ovat pilottivaiheessa tai tutkimusvaiheessa. Toimivuus ja hinta ovat vielä epäselviä.
Nyt kaupunki päätti selvityttää vielä kolmannen vaihtoehdon. Se on hajautettu malli, eli Helsinki alkaisi tuottaa hajautetusti kaukolämpöä maalämmöllä yms. ratkaisuilla ja sähköä aurinkopaneeleilla ja panostaisi energiatehokkuuteen. Eli ei enää isoa voimalaa, vaan niistä luovuttaisiin. Se herättää paljon kysymyksiä vastaisten verkkoinvestointien kohtalosta. Kuka ne silloin maksaa? Voidaanko hajautetulla koskaan päästä siihen tehokkuuteen, jossa nyt ollaan? Vai käykö meille niin kuin Saksassa?
Yksi kuvio on vielä ydinkaukolämpö Loviisasta, jota Fortum on yrittänyt tarjota. Se tekisi Loviisan uudesta laitoksesta kiinnostavamman. Alhaisilla sähkönhinnoilla Loviisaan ei ehkä investoida, mutta jos lämpöä voitaisiin hyödyntää, se voisi olla mielekästä. Helen ei ole tätä halunnut kunnolla edes tutkia, sillä taustalla on poliitikkojen vaatimus uusiutuvasta.
Oma mielipiteeni on, että kaikki meneillään olevat selvitykset olisi rauhassa saatettava loppuun, eikä ole oikein, että poliitikko valitsee ratkaisun ennen kuin faktat ovat pöydällä.
Luonnollisesti jossain vaiheessa hiilestä tulee luopua, mutta nyt en näe mitään erityistä syytä kiirehtiä. Nykyisiin laitoksiin pitää tehdä investointeja jossain vaiheessa joka tapauksessa mm. teollisuuspäästödirektiivin vuoksi. Niiden käyttöikäkin joskus päättyy. Uusinvestoinnit olisi hyvä ajoittaa tähän investointirytmiin. Silloin Vuosaari on se osoite, jonne katsoisin. Se olisi erinomainen paikka bioenergiaan pohjaavalle monipolttolaitokselle.
Mutta juuri nyt Helsinki ei tarvitse lisäenergiaa. Se ei voi vaikuttaa ratkaisuillaan kasvihuonekaasupäästömääriin. Uusiutuvien tavoite ole muu kuin poliittinen oma tavoite. Tämä lähtökohta pitää olla tiedossa. Tässä nimenomaisessa tapauksessa emme puhu ilmastonmuutoksesta emmekä päästöjen vähentämisestä.
Peruskysymys on, kumpaan haluamme ensisijaisesti satsata, todellisuuteen vai mielikuviin.
Uusiutuva energia on poliitikolle helppo ja mieluinen sana, mutta siitä on vielä pitkä matka ympäristön kannalta hyvään suoritukseen. Vaikka Saksa on poliitikkojen johdolla sijoittanut €500 miljardia uusiutuviin, ei hiilen käyttö sähkön tuotantoon ole vähentynyt lainkaan. I[url= Itse asiassa vuonna 2014 asennetun hiilivoiman kapasiteetti saavutti ennätyksen 77,5 GW.]tse asiassa vuonna 2014 asennetun hiilivoiman kapasiteetti saavutti ennätyksen 77,5 GW.[/url] Koko asennettu sähköntuotannon kapasiteetti oli 177,14 GW, mutta kulutus oli keskimäärin vain noin 80 GW. Luonnollisesti näin on, koska säätövoimaa tarvitaan lähes kulutuksen verran. Tämä on kerrottu jo vuosia sitten, mutta se ei ole mennyt perille ilmapiirissä, jossa uusiutuvien ongelmille ollaan sokeita. Se tarkoittaa, että on jouduttu ylläpitämään kahta järjestelmää, eikä tilanteeseen ole näköpiirissä muutosta. Fossiiliset pystyisivät käymään koko ajan ja tyydyttämään lähes koko kulutuskysynnän, mutta joutuvat tyytymään alhaisempaan käyttöasteeseen, koska uusiutuvat puskevat satunnaisesti verkkoon. Jos edelleen lisätään uusiutuvia, fossiilisten käyttösuhde huononee lisää, jolloin niitäkin pitää tukea, koska niitä on kuitenkin ylläpidettävä säätövoimana.
Tämä oppi kannattaa ottaa huomioon myös Helsingissä ja muualla Suomessa. Suomen ei pidä tehdä Saksan ja Tanskan virhettä. Tuulen ja auringon kohdalla kysymykseksi jää, mistä säätövoima? Millä hiilineutraali sähkö ja kaukolämpö toteutetaan silloin, kun ei paista tai ei tuule? On erittäin tärkeää, että siirrymme Suomessa kohti omavaraisuutta lisäävää bioenergiataloutta. Yhtä tärkeää on sen kestävä toteutus, niin että se on sitä, eikä vain näytä siltä.
Mikä tahansa ratkaisu tehdään, on helsinkiläisille kerrottava läpinäkyvästi, mitä se maksaa ja mitä sillä saa. Nyt vaarana on, että helsinkiläisillä maksatetaan muiden mielikuvaharhoja.
