On erittäin terveellistä, että Pariisin kokouksen jälkeen putosimme pakkastalven todellisuuteen. Se tarkoittaa, että mitä päästörajoista ja energiatrendeistä päätetäänkin, se ei saa perustua poliitikkojen mielikuviin vaan realismiin. Ei ole kohtuullista, että humanistipolitiikot johtavat meidät päätöksillään maailmaan, jossa lähes 30 % sähköntuotannosta jää ulkomaisen tuonnin varaan talven kylmimpinä päivinä. Sen verran järkeä tulisi tukanpohjasta löytyä.
Energian tuotanto on vakava ja konkreettinen asia, eikä siinä voi harrastaa huijausta tai poliittista peliä. Pitkän aikavälin energiapolitiikka edellyttää tilanteen tajuamista, jotta emme synnytä kasvavaa kuilua lupausten ja keinojen välillä.
Energiaa on oltava käytettävissä silloin, kun sitä tarvitaan. Tämä koskee niin sähköä, lämpöä kuin liikenteen tarvitsemaa energiaa. Siksi sen tuotannossa on turvauduttava sellaisiin menetelmiin, jotka ovat mahdollisimman vähän riippuvaisia sekä säännöllisistä, pitkäaikaisista että satunnaisesti vaihtelevista luonnonolosuhteista, luonnonkatastrofit mukaan lukien. Tämän ehdon täyttävät ydinvoima, hiili ja toistaiseksi myös öljy ja maakaasu sekä tietyin varauksin vesivoima siellä, missä sitä on saatavissa. Näistä ensimmäiseksi ovat ehtymässä öljy ja maakaasu. Myös uusien, vielä löytämättömien energiamuotojen kannattaisi täyttää sama ehto eli välttää keskeytymiskustannukset.
Maailma on yhä riippuvaisempi sähköstä, ja sen osuus energian kokonaiskulutuksesta kasvaa jatkuvasti. Tällöin kasvavat myös vaatimukset tuotannon luotettavuudesta ja turvallisuudesta sekä mukautumisesta kulutuksen vaihteluihin. Uusien energian tuotantotapojen on myös oltava halpoja, sillä toivon mukaan tavoittelemme yhä köyhyyden poistamista maailmasta tällä vuosisadalla.
Nykyisin maailman vuotuinen energiantuotanto on noin 160 000 TWh, josta sähkön osuus on noin 23 000 TWh eli 14,6 %. Auringon ja tuulen osuus siitä lienee noin 4 prosenttia, Suomessa on alle 2,8% Energiantuotanto on viime aikoina kasvanut noin 2 % ja sähköntuotanto 2,4 % vuodessa. Vaikka tulevaisuuden kehityksestä ei koskaan tiedä, niin jonkinlaisen suuruusluokka-arvion voisi pitkäaikaisesta muutoksesta tämän perusteella tehdä. En ole insinööri mutta osaan aina kääntyä sellaisen puoleen. Suosittelisin sitä muillekin entisille tai nykyisille poliitikoille.
Sellaisen keskustelun jälkeen selviää paljon. Jos energian tuotannon nykyinen kasvuvauhdin trendi 2 %/vuosi jatkuisi seuraavat 85 vuotta, 2100 tarvittaisiin energiaa noin 272 000 TWh. Silloin päivittäin vaadittava tuotantoteho olisi keskimäärin 31 TW eli 31 000 GW. Jos meillä olisi tänään käytettävissä uudet energian tuotantotavat, joihin alettaisiin siirtyä välittömästi, niin 85 vuodessa eli 85 x 365 = 31 025 päivässä niihin olisi siirryttävä yhden gigawatin päivävauhdilla, jotta vuonna 2100 fossiilisia ei enää tarvittaisi. Tämä on luonnollisesti vain suuruusluokka-arvio, joka antaa kuvan urakan mittasuhteista. Toivon toki, että opimme säästämään yhä enemmän ja enemmän energiaa, mutta sähkönkulutuksen kasvu lienee silti realiteetti.
Esimerkiksi Loviisan ydinvoimalan teho on noin 1 GW ja suunnitteilla olevan Fennovoiman laitoksen noin 1,2 GW. Vuonna 2100 kaikki tuotettu energia ei varmaan kuitenkaan olisi sähköä, mutta kun nykyisin öljyn (31 %), hiilen (29 %) ja kaasun (22 %) osuus on yhteensä 82 % kaikesta energiasta, niin kohtuullinen arvaus saattaisi olla, että noin 80 % energiasta olisi sähköä v. 2100.
Siinä vaiheessa, kun fossiilisten polttoainelähteiden taloudelliseen hyödyntämiseen kuluu käytännössä enemmän energiaa kuin niillä pystyttäisiin sitä tuottamaan, niitä on pidettävä ehtyneinä. Tämä ehtyminen ei ole edessä lähitulevaisuudessa, mutta olisi perusteltua varautua siihen, että ainakin osa fossiilisista polttoaineista kävisi vähiin jo ensi vuosisadan alkupuolella.
Tämän päivän teknologialla urakka näyttää mahdottomalta toteuttaa kuluvan vuosisadan aikana. Tekniikan historia kuitenkin kertoo, että mahdottomiltakin näyttävistä haasteista on selvitty, kunhan tehtäviin on panostettu riittävästi. Tämän on ymmärtänyt myös vaikkapa Bill Gates, joka on lähtenyt rahoittamaan erilaisten uusien sähkön tuotantotapojen kehittämistä. Hän kutsuu tuota tavoitetta ”energiaihmeeksi”, joka siis ilmeisesti vaatii vuosikymmenien työn.
Poliitikot sen sijaan tuntuvat olevan pahasti pihalla. Ilmastopoliittisessa keskustelussa on sivuutettu kokonaan fossiilisten polttoaineiden ehtymisen mittakaava, ja meneillään oleva tuuli- ja aurinkovoimaan panostaminen johtaa umpikujaan sekä merkitsee resurssien virheellistä suuntaamista.
Toivottavasti se jollakin lailla havainnollistuu, kun meillä on tuskaa pakkasella.
Mitä pidemmälle tulevaisuuteen siirretään vahva ja laaja panostus kehitystyöhön, sitä kiireellisemmäksi ja raskaammaksi urakka aikoinaan muodostuu. Suomen, jonka sähkönkulutus henkeä kohti on EU:n korkein ja joka on yksi niistä maista, joilla ei ole omia fossiilisia varantoja, tulisi olla aktiivisesti mukana tässä kehitystyössä, jos aiomme yleensä säilyä kehittyneenä maana.
Siinä vaiheessa kun vakavat merkit öljyn ja maakaasun ehtymisestä alkavat nousta esiin, on myös suuri vaara valtioiden välisen kilpajuoksun jäljellä olevista fossiilisista energiavaroista kiihtyvän ja johtavan vakaviin konflikteihin. Siksi uusien energian tuotantotapojen kehittäminen olisi pitänyt aloittaa jo parikymmentä vuotta sitten. Juna ei kuitenkaan ehkä ole ehtinyt mennä, jos kehitystyö aloitetaan ripeästi.
