Jussi Parviaiselta. Loppu lähellä.
Ei älkää lopettako lukemista, vaikka Jussi Parviaisesta on kysymys: Älkää!
Yritin lohduttaa. Hylkii. Ei ota kommenttia vastaan täällä, jossa kirjoittaa sydäntä särkevästi. Ensin ajattelin että sensaatiohakuisesti, mutta ei: kyllä Jussi on nyt tosissaan poislähtemässä tästä maailmasta. Ei feikkaa.
Koska:
1) Omat lapset hylkivät tai ovat tylyjä.
2) Työntarjoaminen on turhaa, eivät edes vastaa kun soittaa.
Oma rakas lapsikin on siirtynyt työnantajan puolelle ja on yhtä tyly, oikeastaan vielä tyrmäävämpi sanoessaan:
”En tiedä, mutta Mika on minun kaverini.”Mika on Myllyaho, Kansallisteatterin johtaja, josta omalle Emmi-tyttärelle on tullut paljon tärkeämpi kuin isästä: "...voiko oma rakas tyttäreni sanoa minulle noin…ja että kokeeko Emmi enää edes olevansa minun tyttäreni..."
Willensaunaan tai jonnekin Kansallisteatterin näyttämölle Jussi on suunnitellut Gogolin Mielipuolen päiväkirjan toteutettavaksi. [Kai Jussi tietää että Tarmo Mannihan sen on jo aikoinaan tehnyt, eikä sitä parempaa voi kukaan enää?] Turhaan. Mika ei vastaa soittopyyntöihin ja Emmi-tytär ei tiedä miksi, kun ei viitsi edes kysyä vaikka päivittäin näkee Mikan. Emmi on menetetty, samoin Janne ja Peppi, vain Onni on hetkittän läsnä. Lapset menetetty.
Ja:
"Ilman lapsiani en ole aikonut elää..."
Lukekaan lisää:
