Onhan tuo tiedetty: jääkiekkoilija on rampa ankka elämälle lopetettuaan. Ketään ei nimi eikä kohtalo enää kiinnosta.
Psyykkisesti on kestämistä.
Ja jos ei nyt sentään niin pitkälle Läpi Helvetin vajoa kuin Marko Jantunen, on fyysisesti kolhutonta paikkaa vaikea löytää.
Eikä tarvitse yltää KHL-NHL -tasolle.
Suomessa sai ja saa jo amatööritasolla komeasti kuonoonsa jos koko kroppaansakin tällin poikineen.
Vaikka hyvissä ajoin älyää siirtyä kaukalon laidan toisella puolelle. Vaikka valmentajaksi, kuten Pentti Matikainen, joka lopulta oli päävalmentajana hankkimassa Suomelle ensimmäistä arvokisamitalia, sitä Calgaryn hopeaista.
Uunituoreessa kirjassa hän summaa henkisten kolhujen lisäksi seuraavanlaisen fyysisen listan:
- polvileikkaus
- nenä (oma poika ei tunnistanut isäänsä)
- molemmat polvet
- molemmat olkapäät
- vasen kyynärpää
- niska
- kahdesti selkä
- seitsemän hampaan silta
- yksi alahammas
- pallolaajennus 51-vuotiaana
Siinä ovat föönit jos takatukatkin jossain vaiheessa olleet pahasti sekaisin.
Hannu Kauhalan Mies joka vei leijonat mitaleille - Pentti Matikaisen jääkiekkoelämä,Tammi 2016, on jääkiekkoasiakirja Joensuun pojan etenemisestä itärajalta Suomen maajoukkueen valmentajaksi sekä HIFK:n toimitusjohtajaksi.
Kirja on pitkälti tuttujen ratkaisupelien ruodintaa: ei aiheuta otsikoita lehtiin, koska yleisöä - so. lehdistöä - sytyttävä paljastava ja juoruileva aines puuttuu tyystin.
Siis: Asiallisesta miehestä asiallinen kirja.