No ei toinna pelästyä, ei Sulokaan olisi pelästynyt.
Olemme Sulo Karjalaisen, 76, pakeilla Kuusamon Suurpetokeskuksessa ja tutustelemassa jos jutustelemassakin kuuden karhun kanssa. Ensin käsipäivää julkkis-Juusolle, kuvataiteilijalle, sitten olkoot vuorossa Nätti ja Niisku, Reeta ja Tessu ja vielä tuolle uimari-kalastaja Vyötille tassua viimeiseksi. Tassu on lopetettu, se kun meinasi repiä Sulolta nahkat.
Käsipäivää annetaan ainoastaan tuoreen kirjan välityksellä ja Sulon kautta eli katsellaan vaikuttavia kuvia miehen ja karhujen välisestä kumppanuudesta - ennen kaikkea tuon viisisataakiloisen Juuson ja ikämies Sulon mitä hellimmästä ystävyydestä.
Kirjan nimi on komea, komeampi vielä kuin joku rekkamies taikka palomies: Karhumies. Komeimmat kuvat ovat Tapio Puupposen kamerasta, teksti kirkkoherra Vesa Tuomisen sekä Esa Silanderin. Teksti jää vähän säyseäksi, poukkoilevaksikin, mutta kyllä sieltä silti monta inhimillistä eläintarinaa irtoaa ja välittyy hoitajan huolenpito holhokeistaan.
Koko suurpetokeskuksen ideahan on 'löytö'karhujen pelastaminen, niin kuin Vyötin, josta kaikki alkoi 1990-luvulla:
"Vyötin emo oli tapettu Lehtovaarassa metsästäjien toimesta. Muutaman kuukauden ikäinen pentu löydettiin nukkumassa kuolleen emonsa vieressä. Poliisit pelastivat pennun viime hetkessä koirien hampaista."Tai niin kuin alle nelikiloisen Niiskun, joka löytyi Simpeleeltä lammassuojasta pahasti päästä ruhjoutuneena:
"Niisku tarvitsi paljon hoitoa ja läsnäoloa. Se sai onnettomuuden takia epileptisiä kohtauksia."Sulo nukkui Niiskun vieressä ja hoivasi kuin pientä lastaan. Niisku varttui, ja ajan oloon Niiskusta tuli äiti.
ps
muuten työpaikkaa tarjolla kirjan mukaan: Suurpetokeskuksessa tarvittaisiin ehkä vakinaista askartelu- ja vapaa-ajanohjaaja. Onkohan vapaaehtoisia?