Turn Loose the Swans

... absoluuttisen kyvyn erottaa oikean väärästä.
... tietää elämän tarkoituksen.
... uskoa oikeudenmukaisuuteen.
... elää omaa elämääni.
... uskoa hyvän voittoon pahasti.
... osata tanssia.
... kyvyn ymmärtää erilaisia ihmisiä.
... uskoa ihmisten hyvyyteen.
... nähdä kaikessa arkisessa jotain kaunista.
... kyetä elämään onnellista arkea.
... saada nuorteni asiat kuntoon.
... päästä eroon vihaa uhkuvista työpuheluista.
... ostaa kirjoja Akateemisesta noin 60 000 eurolla. Alkajaisiksi.
... olla hyvä kokki.
... löytää kauniita talvikengät.
... osata ommella.
... elää hetken newyorkilaisena flapperina.
... istua puussa ihailemassa auringolaskua.
... voittaa pelkoni.
... juoda pullollisen shampanjaa ja tanssia gootti-iltapuvussa vanhan linnan käytävällä Fields of the Nephilimin tahdissa.

On ollut hauska huomata, että muillakin (naisilla) on sama pahe kuin minulla ja parilla opiskelukaverillani. Meistä on nimittäin ollut aina viihdyttävää lukea vanhanaikaisia seuranhakusivuja lehdistä ja deitti-ilmoituksia netistä. Itse netti- tai lehti-ilmoitusdeittailu taas ei kiinnosta tippaakaan, mutta profiilit, ilmot ja muut kumppaninkaappauskeinot ovat jotenkin hellyttävän mielenkiintoisia ja kammottavia kuvauksia nykyajasta, sen arvoista ja tavoista.

Paheemme alkoi siitä, kun turkulainen kaverini päätti löytää itselleen heilan muualta kuin paikallisesti baarista. Hän kökki kansanopistossa jossain puskassa ja luki ahkerasti lehtien seuranhakupalstoja. Mitään potentiaalista ei löytynyt, vaikka yritimmekin vitsillä saada hänet vastaamaan Pellervon maalaismiesten emännänhakuilmoihin. Nettideittailu ei tuolloin ollut vielä kovinkaan yleistä, mutta päädyttyään jatkamaan opintojaan "ihan puskassa" (siis Kuopiossa), hän päätti jatkaa yritystä myös sähköisellä saralla. Ajatus savolaismiehestä kun tökki Auran rantojen neitiä enemmän kuin kalakukko ja KalPa yhteensä. Siispä maastotiedustelu kaikilla rintamilla alkoi. Lopputulos oli kuitenkin se, että kuopiolaisesta baarista löytyi vahingossa hämäläismies, jonka kanssa sitten suhailitiin pari vuotta eestaas, kunnes juna toi neidin lähemmäs synnyinseutuja.

Kun ex-neiti nyt istuu hämäläispuskissa masunsa kanssa ja odottelee uutta tulokasta, on hänen intohimonaan edelleen erilaisten ilmoitusten kyyläily. Hämäläismies suhtautuu frouvansa harrastuksiin huumorilla - mitä nyt yrittää hillitä naisensa maanista taipumusta vakuutella ystäviään sitä, että jonkun ilmoituksen mies olisi ihan nappivalinta. Minun suhteeni frouva on melkein luovuttanut, mutta tekee pistokokeita säännöllisin väliajoin. Oma harrastuneisuuteni on lähinnä toisinaan bile-etkoilla tapahtuvaa tsekkailua, mutta frouva ja eräs tuttavapiirin ex-rouva lukevat eri sivujen deitti-ilmoja hartaasti ja tiheällä seulalla sekä analysoivat ilmoja asiantuntevasti. Ja auttavat enemmän kuin mielellään kaikkia, jotka tarvitsevat infoa ilmoituksen laadinnassa.

Kirjallisuuden opiskelijalle kehittyy vuosien saatossa ärsyttävä piirre - Äärimmäisen Tiedostava Lukeminen. Sen saa toisinaan napsautettua nk. pois päältä, joten hömpän lukeminen onnistuu suhteellisen vaivatta. Vaikeinta tämän tiedostavuuden kanssa on romaaneilla, joista sattui pitämään huomattavasti nuorempana ja vähemmän tiedostavana - vaikka jo silloinkin jotenkin hiffasi, että yleisestä ihanuudesta huolimatta kokonaisuudessa jokin klikkaa.

Pidän edelleen monista nuortenkirjoista, myös niistä vanhemmista ja traditionaalisemmista, jotka tiedostavan lukemisen jäädessä päälle ärsyttäisivät. Olen aivan hulluna Uuden Kuun Emiliaan ja Anna-kirjoiin, joissa minulla on päähenkilöiden lisäksi lukuisia suosikkihahmoja. Monet kirjojen kohtaukset ovat piirtyneet mieleeni selkeästi, niin selkeästi, että tuntuisi melkein pyhäinhäväistykseltä nähdä ne elokuvassa. Siksi uusien suomennosten lukeminenkin on ollut vaikeaa. Aikoinaan ne puuttuvat suomennokset tuli luettua englanniksi.

Anna on helposti lähestyttävä hahmo, josta tulee uskomattoman ärsytävä kotiäiti - miksi ei Anna jatka kirjoittamistaan ja kapinaansa?! Anna-sarjan taso huononee välittömästi Annan naimisiinmenon jälkeen. Uuden Kuun Emilia oli lapsena vaikeammin lähestyttävä, mutta nyt aikuisena huomattavasti monipuolisempi ja monisyisempi hahmo, jolla on sisua vaikka mihin. Vaikka Emilia saisi liudan lapsia, ei hän jättäisi kirjoittamista. Leimahdukset eivät sallisi sitä.

Olen lukenut monet aikuisten teokset liian nuorena ja saanut niistä elinikäisiä traumoja. Steinbeckin Punainen poni järkytti kovasti alle kymmenvuotiasta, samaten Hemingwayn Vanhus ja meri. Oma lukunsa oli myös Humiseva harju, jonka rajua tenhovoimaa en pystynyt vastustamaan. Siksipä kyselin mummilta teoksesta, ja hän luki sitä minulle ääneen.

Koska olen muutenkin erikoistunut tekemään kaiken elämässäni väärässä järjestyksessä, luen nykyisin varsin paljon nuortenkirjoja. Kun on nuorisopuolella töissä, on hyvä pitää varastossa monenlaisia lukuvinkkejä teinien varalle, sillä kirjallisuus avaa pahimmillaan ja parhaimmillaan vaikeitakin tunnelukkoja ja toimii tunteiden tulkkina. Esimerkiksi Kira Poutasen Ihana meri (anoreksiakuvaus) on ollut monen tytön mielestä silmiä avaava kirja.

Joskus on kuitenkin kirjoja, joissa on vain sitä jotain. Kukaan ei oikeasti osaa sanoa, mitä se on, mutta ne vain puhuttelevat yhä uusia lukijoita. S.E. Hintonin Me kolme ja jengi kuului niihin kirjoihin, joihin lähes kaikki lukijat rakastuvat. Sitä on luettu Suomessakin pian 40 vuotta, silti sen tenho ei katoa. Kolmen veljeksen ja heidän ystäviensä tarina vie mukanaan ja kertoo sen, mikä maailmassa on oleellista: välittäminen, rakkaus ja hyvä omatunto. Moni tuntemani ongelmanuori palaa kirjaa yhä uudelleen, koska se antaa toivoa. Se ei moralisoi, anna valmiita vastauksia tai silittele, mutta antaa toivoa erilaisten ihmisten rauhaisasta rinnakkaiselosta. Se on yhtä kipeän kirpeä kuin elämä itse.

Toisiin päiviin pätee se, että jo aamulla kaikki menee pieleen. Jonain muuna päivänä taas aamu alkaa siedettävästi, mutta kaikki menee yhä enemmän pieleen iltaa kohden.

En tiedä, laskenko tämän päivän menneen aamusta asti pieleen. Päätä on särkenyt, olo on ollut meduusamainen ja mieliala känkkäävä. Silti päivä matoi jotenkin kohti loppuaan.

Tänään kaikki meni aaltoimaisesti pieleen. Kaikkea pientä sattui. Lopujen lopuksi en meinannut päästä kotiin lainkaan. Käperryin sohvalle uikuttamaan vatsakrampin huipentumassa ja pohtimaan, että joisiko teetä, söisikö suklaata, laattaisiko vai tekisikö töitä. Hehkeää. Todella hehkeää.

Kummalliset mieliteot ovat naisen elämässä oma sokerinsa, suolansa, kanelinsa ja currynsa. Niinpä istuin peilin ääressä siinä vaiheessa, kun minun olisi pitänyt olla polkemassa spinning-pyörää tai tekemässä töitä. Tuli nimittäin pakottava halu taiteilla kunnon goottityylinen silmämeikki tylsän työpäivän jälkeen. En ole todellakaan mikään mestarimeikkaaja, mutta siitä tuli aika räyhä. Mietin puolihuolimattomasti, että saisinkohan fudut töistä, jos keinahtelisin tavalliseni tiistaina etuovesta kunnon viivoissa ja räpsyttymissä. Erikoistoimintapäivänä korsetilla kurottu uuma ja huomattavasti vähemmän räyhäksi viivattu katse olivat kuulemma suloiset. Epäilen silti, että joutuisin naamapesulle arkipäivän aluksi...

*

Kun laahustin tänään töistä kotiin silmät ristissä, näytin tismalleen kaikilta muuttumisleikkien ennen-kuvilta. Meikki tuntui hankautuneen päivän aikana jonnekin, silmät tuntuivat kuivilta, olo oli viluinen ja nihkeä, tukka oli sekainen pörrö, joka valui silmille. Tuli todella kaunis olo. Siksi olikin mielenkiintoista kuunnella mallimittaista, itälähiötyyliin näyttävästi tällättyä neitosta, joka selitti rakennekynnet napsuen, huulet huulikiillosta turpeina tankeroenglannillaan bussissa, että oli niin kamala katsella kaikki näitä bussin ilmestyksiä. Että kyllä huomaa, että kuka joutuu heräämään aamulla duuniin. Lähiympäristön ilmeistä päätellen pari muuta ihmistä teki saman arvion neidin alasta kuin minäkin. Tästä huolimatta / Juuri sen vuoksi neiti jatkoi höpötystään koko matkan. Koska päänsärkyinen nainen ei tunne mitään solidaarisuutta epäsolidaarisia ja lespaavia leuhkiksia kohtaan, saatoin tyynesti olla vanhingoniloinen bitch huomatessani Sörnäisissä, että toinen meistä kävelee korkkareissaan polvet koukussa ja pyrstö pitkänä. Toinen meistä kävi antikassa tuhlaamassa muutaman euron kirjoihin ja suuntasi sitten kirjastoon ja Sokkarille. Nyt siten työpaperit kiinnostavat tosi kovasti, kun pöydällä lojuvat niin Baudelaire, uusi Hämeen-Anttila kuin lingvistimanuaalikin.

Kynttilät palavat pöydällä, Swallow the Sun tappaa toivoa stereoissa, liikenteen ääni kuuluu ulkoa ja naapurissa katsellaan telkkaria kovaäänisesti. Kalliossa sunnuntai matkaa kohti loppuaan normaaliin tapaansa. Minä istun kotona tekemässä töitä ja joudun tosissani motivoimaan itseäni saamaan jotain aikaan. Niska on menossa hyvään jumiin, tukka on likainen ja iho tuntuu kuivankarhealta. Tekisi mieli kivuta kuumaan kylpyyn ja suoraa päätä nukkumaan, mutta nyt ei ehdi. Harmittaa.

On myös ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sellainen olo, ettei huomenna haluaisi mennä töihin. Vaikka tietää tapaavansa ihanat työkaverinsa, kuulevansa terveisiä matkoilta ja juhlista, ei silti huvita. Viime viikko oli kokonaisuutena niin kamala, että sitä ei halua uusia. Paha sinänsä, että positiivisenkin arvion mukaan tästä viikosta tulee vähintään yhtä vaikea.

Viikonloppu sinällään oli onneksi mukava. Lauantaina köllötelin, luin ja tein pikkuisen töitä ennen singahtamistani juhliin ja keikalle. Harmi, etten omista isoa pörröistä koiraa, vain sellainen tuhiseva karvakasa uupui lauantaipäivän idyllistä. Toisaalta taas haukkuparka olisi näyttänyt hapanta kuonoa siinä vaiheessa, kun emäntä pakkaa skumppaa kassiin ja singahtaa korkkareissaan ratikkapysäkille. Käväisin pikaisesti kaverin synttäreillä ja sipsuttelin sitten keikalle.

Olen tottunut käymään monenlaisissa kinkereissä ja festeissä yksin. Ei se minua haittaa, että jotkut katsovat kummissaan, säälivästi tai naureskellen. Minua oikeasti harmittaa niiden puolesta, jotka jäävät kotiin makaamaan, jos kukaan kaveri ei lähde mukaan. Keikoille, konserttiin, elokuviin tai teatteriin mennään sitä paitsi sen kulttuurin vuoksi; mihin siellä välttämättä kaveria tarvitseekaan. Olen käynyt yksin baarissakin, tosin harvoin ja yleensä jonkin keikan jälkeen. Minusta on mukavaa istua ja katsella ihmisiä tai kierrellä katselemassa, mitä tapahtuu. Vaikken eilen juuri tuttuja reissullani nähnyt, oli minulla silti kivaa. Tie vei kotiin jo ennen kahta, kun kylmä kangisti ja uni tuli.

Kotimatkalla huomasin lähteneeni kotiin ajoissa. Huomaan usein väsyneenä, melankolisena ja viluissani alkavani potea täysin irrationaalista halipulaa. Siinä vaiheessa ainut fiksu homma on lähteä kotiin. Katse kenkiin, takki narikasta ja pikavauhtia askeltamaan asfalttia. Joskus kantsii uskoa vanhempien ja viisaampien naisten neuvoja testaamatta kohtaloaan. Isolle itkulle ja turhalle säädölle ei ole aikaa. Kun töissä on hullunmylly, yksityiselämän on syytä olla silloin järjestyksessä, että koko homma ei sorru kaaokseksi.

Monen mielestä ykstyiselämäni ei liene järjestyksessä, sillä teen töitä paljon, puhun töistä paljon ja stressaan tekemättömiä töitäni. Se, että työ ja opinnot vievät suuren osan ajastani, on kenties pitemmän päälle ongelmallista, mutta nyt se on käytännön sanelemaa. Parin vuoden sisällä tilanne helpottunee, mutta työ pysynee silti elämässäni tärkeänä. Kaverini suomi eilen, että "henkisen feng shuin" (mitä se on???) mukaan tulen aina olemaan yksin, koska elämässäni ei ole tilaa kenellekään. Hän on tavallaan oikeassa siinä, että olen pohtinut tulevaisuuttani omasta elämäntilanteestani lähtien. En ole koskaan ajatellut asunnon ostoa tai isomman vuokraamista "sitten kun olen parisuhteessa", vaan olen laskenut kaiken sen mukaan, mikä oma ansiotasoni on. Jos asuntojen hinnat eivät aivan täysin romahda, pysyy meikäläinen vuokra-asujana loppuikänsä. Samaan tapaan on tullut pohdittua vanhenevien vanhempien asioiden hoitamista, sukulaisten tilannetta, asuinpaikkoja ja matkustamista. Viime vuosien niukan rahatilanteen vuoksi matkustelu on jäänyt väliin. Yksin reissuun lähteminen pitää taas opetella uudelleen.

Olen usein miettinyt, mistä yksineläjästatukseni korostaminen viestii. Aiemmin kyse oli selvästä pesäerosta pariskuntapäivällisten ja perhepuuhamaiden porukkaan. Nyttemmin kyse on kenties enemmän siitä, että olen itse vastuussa omasta elämästäni ja onnellisuudestani.

Vielä tässä vaiheessa en huolehdi siitä, kuka minusta huolehtii vanhana, sillä luultavasti eläkeikäni nousee noin 75 vuoteen vuosien saatossa ja palkkani on suhteessa niin huono, ettei eläkkeelle voi jäädä. Minut siis saanee kärrätä suoraan työpaikalta ruumishuoneelle, joten huolet veks. Nyt olen suurimmaksi osaksi onnellinen siitä, että voin köllötellä rauhassa kotona, nukkua ikäkulussa, rumassa ja parsitussa yöpuvussa, kuunnella mieleistäni musiikkia jäämättä kiinni salaisista musiikillisista paheista, jättää välillä säärikarvat ajamatta, analysoida äidin kanssa puhelimessa pitkään ja hartaasti lukemaamme romaania, maata lattialla angstaamassa ja pohtimassa raskaan työpäivän jälkeen sekä syödä halutessani tonnin mansikkarahkaa kerralla kenenkään toisen tulematta jaolle.

Sinkkuystävieni määrä vähenee koko ajan, ja yhä useampi entinen pariskuntaihmemaavieroksuja viettää niitä perhekutsujaan ja jättää minut kutsumatta. Onneksi ne vanhempien ja viisaampien naisten neuvot ovat jo ajat sitten opettaneet, että tästäkin selviää laajentamalla ystävä- ja tuttavapiiriään. Tosiystävät myös kutsuvat aina kylään, vaikka heillä olisi hullu anoppi ja viisitoista lasta.

Aamulla tunsin itseni Kunnon Kansalaiseksi, kun pinkaisin sutena ylös sängystä ehtiäkseni salille treenaamaan. Marssin pyhäpäiväisen tyhjää katua eteenpäin lapsellisen leuhkana terveellisestä aamun aloittamisestani. Salilla tömpsähdin masulleni maan pinnalle, kun huomasin, miten huonossa kunnossa olen. Sen siitä saa, kun stressaa, tekee liikaa töitä, syö mitä sattuu ja nukkuu liian vähän. Noh, spinning-pyörän selässä pitää muistaa hyllyä aktiivisesti jatkossa. Kyllä se kuntoa parantaa, oloa virkistää ja olemusta soukentaa. :)

Salilta marssin ulos taas autuaan itsetyytyväisenä ja matkasin hakemaan itselleni latte-mukillista mukaan. Matkalla näkemäni todisti, että suurin osa miehistä on pallon vietävissä. Ympyrätalon edessä pelattiin melkoisen hervotonta matsia: kaksi elämää ja kapakoita nähnyttä elämäntapaintiaania potki palloa toisilleen kannustushuutoja öristen. En tainnut olla ainut, jota setäpotkupallo huvitti suloisesti. Illuusio terveellisestä harrastuksesta kyllä kaatui kassien kilinään. Doupattua porukkaa...

Pyhäinpäivä on kerrankin tullut vietettyä rauhassa ja muistellen. Soitin parille sukulaistädille, puhuin iskän kanssa puhelimessa, kirjoitin kirjeen parille tutulle ja köllöttelin lehden parissa sohvalla kuin suuri pullea myyrä. Samalla aloin pohtia muuttuvaa kuvaa ikääntyneestä ihmisestä. Ennen oli pieniä mummoja ja pappoja, jotka tassuttelivat tasaisesti vanhuuttaan eteenpäin. He ovat nykyisin melkoisen katoava luonnonvara. Ikääntyneen vasta pitääkin olla menevä ja trendikäs! Kun katselin pientä, kumaraa setää ja hänen mäyräkoiraansa, jotka taapersivat rauhallisesti ja samaan tahtiin pitkin katua, pohdin taas kerran, millainen elämä sedällä mahtaa olla takana ja millainen edessä.

Nyt pitäisi saada itsensä kuosiin kaverin bileitä ja iltaörinöitä varten, mutta laiskimus maximus voi edelleen hyvin. Sitä paitsi ulkona on aikas kylmä. Pitää kiskoa lämmintä niskaan. Kirkas ilma lupaa kylmää yötä. Eipä ehkä kannata lähteä hippaamaan pikkukengissä, ettei talvi yllätä.

Kynttilänvalo, mukillinen teetä, juttelu ystävän kanssa puhelimessa, ymmärtäväiset työkaverit, nautinnollinen tutkailu Alkon viinihyllyillä, vaahtokylpy ja suklaapatukka. Kummasti synkkä päivä saa illalla pienen kultareunan. Täytyy mennä ajoissa unille, jotta jaksaa huomenna öristä ja ehkä urheillakin.

Tämän päivän aikana olen miettinyt useasti ihmisten suhtautumista vaikeisiin asioihin. Olen pohtinut omaa suhtautumista vaikeisiin ihmissuhdejuttuihin työssäni. Olen arvioinut, mikä muiden sanomassa on totta. Minua mietityttää oikeudenmukaisen kritiikin ja solvauksen raja ja sen määrittely.

Viikonloppuna aion rentoutua ja opiskella. Sateen ropina olkoon tänään tuutulauluna.

En olisi millään voinut uskoa, mutta tämä päivä oli vielä enemmän fagotista kuin eilinen... :/

Joskus kaikki tuntuu olevan fagotista, tuubasta, hanurista, perseestä, suolesta, saatanasta tai ihan mistä tahansa hankalasta paikasta. Tänään on ollut just sellainen päivä.

Aamu alkaa aina mukavasti silloin, kun YTV-touhut kompuroivat. Pari bussia jäi aamulla ilmeisesti ajamatta tai ne olivat hurauttaneet jossain landeosuuksillaan tieltä liukkailla keleillä, sillä meitsi tönötti bussipysäkillä yli parikymmentä minuuttia, joiden aikana kolmen sopivan bussin olisi pitänyt huristella siitä. Eipä kuulunut. Lopulta ikäkulu bussi oikeaan suuntaan linkutti paikalle. Matka kesti iäisyyden ja kylmäkin oli.

Meillä on duunissa jonkin verran porukkaa saikulla, omilla lomilla tai jollain epämääräisillä virityksillä. Sijaistajaa siis piisaa. Osa on päteviä, osa osittaispäteviä ja osa ei todellakaan tee oman vahvuusalueensa hommaa. Kanssani samaa duunia tekevä tyyppi on juuri vikaksi mainittua. Hän on mukava, yritteliäs ja fiksu, mutta kun se perusosaaminen puuttuu, on sitä itsellä huoli puserossa koko ajan. Ja sitten alkaa yllättäen kyrsiä, kun pitää huolehtia ja ohjata, vaikka omissakin hommissa olisi tarpeeksi.

Kotimatkalla bussissa oli niin täyttä, että seisomikseksi meni. Sitten kauhoin liian nopeasti ruokaa sisääni ja kiisin salille. Meinasi tulla siellä pinnistellessä huono olo siitä safkasta, mutta ilman tankkausta sinne olisi sipannut.

Nyt löhöän reporankana lattialla palelemassa. Kannettavan johto ei ylety sohvalle ja pöydän ääressä ei jaksa olla. Pentele. On se elämä joskus niin vaikeaa.