Minä käyn paljon konserteissa ja keikoilla, kuuntelen musiikkia, soitan itse tilaisuuden tullen vielä nykyäänkin, vaikka lapsuuden 12-vuotisesta pianistiurasta onkin jo aikaa, ja kitara kerää pölyä nurkassa. Vaikka lauluääneni ei enää ole aktiiviajan terässä, hymistelen kuitenkin omaksi ilokseni.
Meillä kotona ei koskaan soinut Suomi-iskelmä tai mikään muukaan "halpahintainen viihdyke" erään perhetuttumme sanoja lainatakseni. Isäni on jazz-mies henkeen ja vereen, kuuntelee edelleen samaa musiikkia, johon ihastui pikkupoikana 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Äitini taas on aina pitänyt klassisesta musiikista ja opiskeluaikana myös maailmanmusiikista, joka oli pikkukaupungin tytölle elämys. Kun vanhempani reissasivat nuorina ja rahattomina Euroopassa, ostivat he yleensä tuliaisiksi levyjä itselleen (Äideilleen valitsivat niin hyvällä maulla valittuja tuliaisia, että ne ottaa mielihyvin itse käyttöönsä mummien perinnöstä.).
Minä ja sisareni nukuimme, leikimme ja kasvoimme puhaltimia taitavasti käsittelevien setien ja huikeäänisten, isopeppuisten ja mahtavaäänisten mustien tätien huomassa, toisinaan hyppien unkarilaisten mustalaistanssien tai espanjalaisten melodioiden mukana. Suurin osa televisiosta ja radiosta tulevasta musiikista oli mielestäni varsin kamalaa, mitä nyt Yö ja Dingo pikkuisen kiinnostivat. Kaverin Ystäväni-kirjaan olisi ollut vähän hankalaa osata kirjoittaa suosikkilaulajaksi Louis Armstrongia ja suosikkilauluksi Mahalia Jacksonin Nobody knowsia, joten sinne oli helpompi kirjoittaa sitten vaikka Sibeliusta, Finlandiaa tai Yön Joutsenlaulua... Hevirock alkoi kiinnostaa, jazzin ja klassisen rinnalle ilmaantuivat isotukkaiset korkealta ja kovaa -kaverit, joiden musiikki oli mielestäni parempi kuin se korkea (mutta taitava) laulu.
Olin noin kymmenvuotias, kun kuulin kaverin vanhempien luona upeaäänista, tummasävyistä mieslaulajaa, jonka jokainen sana tuntui olevan tärkeä. Kaverin äiti istui nojatuolissa, luki lehteä ja kielsi meluamasta. Kaveri pelleili barbillaan, minä kuuntelin. Kaverini äiti soitti usein sitä levyä, mutta ei koskaan kertonut laulajaa. Joitakin vuosia myöhemmin katselimme Levyraatia (tai jotain) kotona koko perhe. Ruutuun ilmestyi charmantisti harmaaohimoinen mies, jonka ääni oli yhtä syvä ja tumma kuin levylläkin. Leonard Cohen ja Take this waltz.
Leonard-setä ja ääni ovat seuranneet minua nyt vuosia niin ilossa kuin surussakin. Hänen lauluäänensä fanittaminen johti minut lopullisesti tielle, jolla olen edelleen: matala, syvä ja tummasävyinen miesääni on se, jota mieluiten kuuntelen. Peter Steele, Nick Cave, Taneli Jarva, A.W. Yrjänä ja Aaron Stainthorpe kuuluvat mielestäni upeäänisimpiin mieslaulajiin. (Ville Valon äänestä olen aina pitänyt, mutta alkuaikojen jälkeen pop-bändiksi muuttuneen HIMin musiikista en.) Murinaihailuni vuoksi ei siis liene mikään ihme, että 1990-luvun alun dööds-örinät ja pörinät saivat minut kiinnostumaan, vaikka hautautuivatkin myöhemmin hetkeksi CMX-fanitukseeni.
Cohenin edellisen Suomen-vierailun aikaan minulla ei ollut varaa lähteä Helsinkiin keikalle. Kun kesällä kuulin hänen saapumisestaan, teki mieli itkeä. Rahatilanteeni oli aivan kamala, minulla ei varmaan olisi nytkään varaa. Tein kustannuslaskelmat: päätin elää viikon riisillä, jättää uudet työvaatteet ostamatta ja jättää menemättä pariin hauskoihin kemuihin. Ostin lipun hyvältä paikalta ja riemuitsin.
*
Viimeiset pari viikkoa ovat olleet yksinkertaisesti aivan hirveät työpaikan kiireiden ja vaikeuksien vuoksi. Kun lopulta pääsin eilen Hartwall Areenalle ja löysin erinomaisen paikkani ja istuin alas, huomasin, miten kireä ja väsynyt olin. Onneksi kireys, väsymys, työahdistus, kaakattavat keski-ikäiset pariskunnat ja kaikki muukin epäolennainen unohtui Cohenin ja bändinsä aloitettua.
Voisin kirjoittaa kuusitoistasivuisen, lyyrisen tunnelmapalan konsertista ja sen herättämistä ajatuksista, mutta se tuskin on tarkoituksenmukaista. Konsertti oli kokonaisuudessa verrattoman upea, haikeankaunis, hauska ja hyvällä maulla toteutettu kokonaisuus, jonka keskiössä on upea ääni. Kun Leonard Cohen laulaa elämänkokemuksen tuomalla lisäkarheudella vanhempia laulujaan, ei kuulija harmittele pientä menetettyä kuulautta. Lavalla on mies, joka antaa elämänkokemuksen näkyä ja kuulua sekä suhtautuu haikeasti, ironisesti, ymmärtävästi ja hyväksyvästi aikojen vaihtumiseen.
Kun kävelin keikan jälkeen ratikkapysäkille silmäkulmiani pyyhkien, oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan rauhallinen ja puhdistunut olo.
P.S. Hbl ehti jo kirjoittaa keikasta tyylikkään arvion: http://www.hbl.fi/text/kultur/2008/10/11/w18883.php
