Turn Loose the Swans

Eilinen tyylipohdintani jatkui tänään töissä. Vertailimme kenkäalelöytöjämme (moni on viime aikoina löytänyt kivat työkengät noin kympillä), sukulaisten kaapeista pelastettuja kirjoja, oman vaatekaapin aarteita ja sunnuntaishoppailun yllätyksiä (moni oli löytänyt pitkään etsimänsä takin). Työporukkamme on varsin maltillisia kuluttajia, joten tiedot huokeista laatulöydöistä otetaan aina kiinnostuksella vastaan. Samaten hyvät ruokaohjeet, lasten lelut, erilaisten juhlien rekvisiitat, työvälineet, arjenhelpotusvinkit ja kaveriapu kierrätetään nopeasti ja tehokkaasti.

Työpaikkani ei ole mikään muotishow tai kalliiden vaatteiden esittelypaikka. Pukeutuminen on tarkoituksenmukaista ja aika yksinkertaista, mutta kuitenkin persoonallista. Itse olen omasta mielestäni aika tylsä työpukeutuja, mutta saan kuitenkin usein kehuja vaatteistani. Kengät ovat yleensä särmimmät, joten tänään sain palautetta sekä aikuisilta että lapsilta, kun laahustin "tylsissä" matalissa kengissä. Onneksi hametta sentään kehuttiin.

Nuorisopukeutumista on hauska seurata. Teinit ovat kovia analysoimaan ja huomioimaan toistensa (ja aikuistenkin) pukeutumista, ja erilaisten nuorisokulttuuriryhmien tutkiminen ja määritely on aina suosittua. Aiheesta käydään mojovia keskusteluja ja välillä melkein käsirysyä. Pissis on haukkumasanojen äiti, ja fruittari jakaa mielipiteet. Toisten mielestä taas liiallinen erikoisuudetavoittelu on "ihan ***un lol".

Suurin osa nuorista pukeutuu aika tavallisesti. Tavisainesta on suurin osa, mutta hiphop- ja rap-kansan määrä kasvaa koko ajan. Vahvasti meikattua, pinkeästi pukeutunutta pimustoa on jonkin verran, ja tässä porukassa tapellaan lissuudesta ja lissuttomuudesta verissä päin. Fruittarit - tai siis metroseksuaalit - ovat myös pojissa alati kasvava joukko iän karttuessa. Tukan sukiminen käy melkein työstä tässä porukassa, kuten hardrockareilla ja hevareillakin. Metallistien tukka taas makaa enimmäkseen silmillä tai kuulokkeiden peittona.

J-rockin kannattajia on myös melko paljon, ja osalla tästä porukasta homma on välillä todella huomiohakuista. Persoonallinen pukeutuminen on kivaa, mutta kasvomaalit arkipäivänä ja tepastelu polvisukissa ja minihameessa lumituiskussa (ilman sukkiksia, tietty) tai hengenvaarallisen korkeiden ja liukkaiden goth/sweet lolita -popojen käyttö ja niissä kaatuilu tuntuvat aika hurjalta. Siinä vaiheessa kun 13-vuotias kulkee ympäriinsä maskeerattuna väkivallan uhriksi (silmänympärys mustana, nenänympärys punamustana ja verivanat suupielissä), alkaa pohtia kodin suhtautumista harrasteisiin. Onkohan joku joutunut nykykoulussa tai -harrastuksissa tuollaisesta naamapesulle samaan tapaan kuin äidit ja isoäidit aikoinaan koulussa meikkaamisesta?

Sään viiletessä alkaa taas takkipaniikki. Vihaan välikauden takin ostamista, koska en ikinä löydä kohtuuhintaista kivaa rotsia. Siksi kuljenkin ikivanhoissa takeissa ja käytän paksua villatakkia kylmän torjujana - tai aloitan talvitakkikauden huivi kaulassa ja takki auki. Takkiostosten kanssa samaan inhokkisarjaan pääsevät alusvaatteet ja farkut...

Minun pitäisi siivota ja järjestää vaatekaappini. Samalla voisi viedä taas vaatteita korjattavaksi tai muodistettavaksi, kiikuttaa kengät suutariin, parsia hanskat ja sukat ja koota kasaan ne vaatteet, jotka voisi viedä kirpparille tai luovuttaa kavereille.

*

Nyt on kyllä pakko etsiä ne lapaset ja lähteä ulos lenkille. :)

Ihmisten luokittelu on sekä ärsyttävää että kiinnostavaa. Ärsyttävää siinä mielessä, että jokaiselle halutaan löytää oma pikku lokero, jonka sisältö analysoidaan, tuotteistetaan, arvioidaan, yleistetään ja nimikoidaan; kiinnostavaa siinä mielessä, että täydellistä ja luotettavaa luokittelutapaa ei ole koskaan ollutkaan. Ihminen on sosiaalinen kameleontti, usein hallitsematon muuttuja, jonka ulkokuori voi olla iloisessa ristiriidassa leimauttavan ulkonäön kanssa.

Jokainen meistä luokittelee, yleistää ja arvioi. Minä rakastan julkisia kulkuvälineitä, kahviloita ja lentoasemia, joissa voi tarkkailla ihmisiä. Suomalaisen kulttuurin homogeenisuus on laventunut melkoisesti, mutta meillä luokittelu nojaa edelleen pääasiassa tyyliseikkoihin. Monissa maissa johtavina kriteereinä ovat yhteiskuntaluokka ja varallisuus: vanhan ja uuden rahan erottaa toisistaan, media-alan ja pankkiirialan nyanssit ovat kiinnostavia, etninen tausta ja varallisuus omassa etnisessä ryhmässä näkyvät...

Vaurauden näyttäminen on varsin uutta suomalaisessa kulttuurissa. Toiseen maailmansotaan asti luokkajako oli tiukempi, jaettu niukkuus yhdisti 1940-luvulta lähtien, sitten varallisuudesta tuli luokka-asia ja politiikkaa, kunnes 1980-luvulla kulutettiin ja kimallettiin. Vuosikymmenen krapulan jälkeen varallisuuserot ovat kasvussa, ja kulutustavat kertovat menestyksestä. Menestyjä pukeutuu kalliisti, ajaa uljaasti, juhlii näyttävästi, asuu ja sisustaa laadukkaasti sekä työskentelee raa'asti.

Moni imee ideaalin elintapansa median välittämästä todellisuudesta ja pyrkii omilla keinoillaan kohti menestykseksi kokemaansa. Media luo tarpeita, vahvistaa olemassa olevia ja haistelee uusia tuulia. Lehdet, televisio, Internet ja kirjallisuus esittelevät unelmaa - joskus myös sivulauseessa sen kääntöpuolia.

Monen nuoren maailma rakentuu pelottavan paljon ulkonäköön perustuvan menestyksen arvostamiseen ja etsimiseen. Moni nuori haluaa julkisuuteen, koska sinne pääsee kuka tavis tahansa. Kun kysyy, miksi julkkikseksi halutaan, syynä ovat kuuluisuus, bileet, raha ja maine. Monella tosin ei ole mitään käsitystä siitä, että julkkis ei ole ammatti, josta saa rahaa. Tosi-tv:stä ei todellakaan päästä Hollywoodiin, näyttelijäksi tai malliksi - ylipäätään vakavasti otettavaksi ihmiseksi. Idols-, Huippumalli- ja Talent-kisoissa on sentään kyse taidoista tai selkeästä päämäärästä, vaikka ohjelmien oikeutuksesta mitä tahansa mieltä olisikin; jokin BB-tyylinen häröily kertoo enemmänkin ihmisen tyrkkyluonteesta.

Ihmisen tyylistä ja ulkonäöstä on tullut kaiken kattava käyntikortti. Kauneus, nuorekkuus ja "oikea asenne"(=pukeutuminen) ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin koulutus ja pätevyys. Nykyhetken tyäelämä ja media viestittävät juuri ulkoisten arvojen tärkeyttä - ja samaan aikaan ihmetellään nuorten negatiivisia ulkonäkökäsityksiä ja masentuneisuutta. Ystäväni totesi kerran, että aikoinaan meillä viisitoistavuotiailla oli tavoitteena olla "silleen tavallisen kivannäköinen", nykyään sen ikäisten tavoitteena on olla laiha, kaunis, seksikäs ja erottuva.

Kilpailuyhteiskunnassa millä tahansa alalla voidaan kisata paremmuudesta: ulkonäkö, työpaikka, vaatetus, kengät, laukut, autot, lomat, lapset, harrastukset, koti, elämänlaatu, usko, rakkaus ja tavoitteellisuus olkoon esimerkkeinä. Sitä tuntee usein olevansa jälkijunassa, kun näillä asioilla ei halua kilpailla. Tietyillä aloilla kilpailun ulkopuolella pysyminen vaatii taitoa - kaltaiseni humanisti ei pääse onneksi mukaan edes yhteislähtöön.

En ole kaunis nainen, jolla on hoikka ja muodokas vartalo. En ole töissä mediaseksikkäällä ja kalliisti palkatulla alalla. En omista yhtään paria kalliita design-kenkiä, käsivarrellani ei roiku klassikkolaukkua enkä pukeudu töihin boutique-luomuksiin. En omista autoa ja lomamatkani ovat viime vuosina olleet rahanpuutteen vuoksi olemattomia. Olen perheetön ja lapseton, asun vuokralla yksiössä, en harrasta golfia tai riippuliitoa eikä minulla ole miesystävää, joka veisi minut syömään kalliisiin ravintoloihin tai hukuttaisi shampanjaan ja lahjoihin. Jäänkö jostain paitsi?

Suurin osa ystävistäni ei metsästä unelmaelämää vaan haluaa elää mahdollisimman hyvin. Meillä kaikilla on paheemme ja unelmamme, mutta elämänlaatu merkitsee jotain muuta kuin materiaa. Suurin osa meistä haluaisi olla pikkuisen varakkaampia, jotta voisi elää vähän mukavammin: matkustella enemmän, vaihtaa tilavampaan asuntoon, päästää vanhan auton lepoon, ostaa laadukkaampia vaatteita, herkutella eettisemmin ja paremmin tai harrastaa enemmän. Rahaa tarvitaan, mutta sen ei haluta olevan avain onneen.

Näin pitkästä aikaa eri yhteyksissä pari vanhaa tuttuani, jotka elävät aikakauslehtien unelmaelämää miltei kaikilta osin. Rouva Z tekee kovasti töitä ja on päässyt tavoitteisiinsa niin älynsä, ulkoisten avujensa kuin perhesuhteidensa vuoksi (viimeiset kaksi todettu ikävä kyllä perustellusti). Hän on kiistatta hyvä omalla alallaan. Rouva Q tekee vielä enemmän töitä ja on päässyt tavoitteisiinsa sinnikkyytensä ja lahjakkuutensa ansiosta. Silti minulle jäi tunne, että jotain puuttuu. Pohdin bussissa, että tunsinko näin mahdollisen kateuden vuoksi. En. En oikeasti haluaisi vaihtaa elämääni heidän elämäänsä. Oma itsekurini ja motivaationi eivät riittäisi niihin uhrauksiin, joita varsinkin Rouva Q on tehnyt.

Oman elämän uhraukset ovat jättäneet molempiin rouviin jälkensä. Kenties niistä uhrauksista johtuen Rouva Z on luonut itsestään viileäntyylikkään ladyn, jonka teflonmainen pinta ei anna mitään tarttumapintaa hänen todelliseen persoonaansa. Rouva Q:n ympärillä taas leijailee hienovireinen haikeus. Sellainen haikeus, joka ympäröi kaikkia unelmia.

*

Katselin kaupungilla ryntäileviä ihmisiä, joiden käsissä pullottivat ostoskassit. Silmissäni vilisivät merkkituotteet ja niiden kopiot, kalliit ja halvat aurinkolasit, uudet ja vanhat autot sekä kaikenlaiset ihmiset, jotka metsästivät, ylläpitivät ja pökittivät unelmaansa. Kerjäläinen kaupitteli ruusuja, teinityttö laski senttejään maksaakseen muotilaukun, ikäiseni nainen ojensi luottokorttinsa maksaakseen 130 euron kosmetiikkansa, lapsiperhe asteli Rossoon ja tyylikäs pariskunta nousi taksista gourmet-ravintolan edessä.

Kun astelin verkkaisasti kotiin, pohdin erilaisia unelmia. Nykyhetken unelmia kuvaa paremminkin sana tahto, aggressiivinen halu johonkin konkreettiseen. Unelma-sanassa on jotain vanhanaikaista ja hapuilevaa ajatusta jostain sellaisesta, jota ei koskaan sellaisenaan usko saavuttavansa. Jotain haikean kaunista.

Tipuhoroskooppi on aiheuttanut hilpeyttä töissä ja osunut aika hyvin kohdalleen. Tosin riikinkukoilla on ollut jotain valittamista... Tällä korpilla kyllä ei ole... ;)

*

21.3-19.4 HAUKKA
Sää ole energine saalistaja. Pirät haasteist ja jahtaamisest. Sää saatat ol aikast päälkäyvä. Suns o raakaa elinvoima.

20.4-20.5 PULU
Olet aikast hiras ja pulleva olone pulu. Et säntäil mihenkäs vaa hoirat assjat omaa tahtisses. Nautinnohalune sää ole ja piäne assia saa su iloseks

21.5-21.6 KOLIBRI
Sää ole piän ja monefärine vipeltäjä. Sunt ei saa milläs pysymä paikallas, sul o levotoine sialu. Sull o liikka assioi ja aikka ei lainkka niire toteuttamise. Sää ole ain menos.

22.6-22.7 SORSA
Tyytyväine pulla sorsa o sun laises. Huolehrit kaikest ja ain rauhallisest. Sää ole toisinas liianki halutoine. Sorsa saa usse iso poikue ja niit hän paimenta lempiäste.

23.7-22.8 RIIKINKUKKO
Olet kommia riikinkukko. Sää halut esintty ja ol huamio keskipisten. Sää ole ylppiä ittestäs ja tekemisistäs. Et lainkka pyytel antteks sitä et Luaja o su luanu. Imartelust sää kehrät ko katti.

23.8-22.9 VARPUNEN
Sää ole hillitty varpune vähä ninko harma tai huamaamatoine. Sul turvallisus ja koti ova tärkkiöi. Sää tule toime yksinäski ja oikiastas iha viihryt omas seurassas. Assioist sää ole tarkka ja siisti kans kaikes mitä teetki.

23.9-23.10 JOUTSEN
Sunt voi sanno viähkiäks joutseneks. Pirät kauneurest. Olet sosiaaline ja perinteine ainaski parisuhtessas. Sun kans tule helpost toime.

24.10-22.11 KORPPI
Musta salaperäne korppi. Sää ole yäeläjä. Olet syvälline ja syväste tunteva tyyppi. Luanteltas olet mustavalkone ja sää ole kostonhimoine jos sunt loukata. Lojaali luontes takia sinulle o helppo uskoutu.

23.11-22.12 PAPUKAIJA
Sää ole värikäs papukaija. Sunt kiahtoo eksotiikka. Sää ole liikkuvaine, tahrot koke uut ja kierttä maailma. Sää ole kekseliäs ja opit helpost assioi. Mut o assioi joihi sää saatat sunhtautu oikenki fanaattisest.

23.12-20.1 PÖLLÖ
Sää ole älykäs pöllö. Hillitty, sivus pysyvä ja iankaikkise älykäs. Et tee ittestäs iso numero. Sää kuuntele muit mielttummi ko ole ite äänes. Suns o viisaut.

21.1-19.2 KYYHKYNEN
Sää ole neuvokas kyyhkyne. Suns o kekseliäisyyt ja äly. Sää ole oikke sosiaaline luanne. Ongelmitte ratkomises ja uure oppimises olet mahrottoma hyvä.

20.2-20.3 HAIKARA
Sää ole hyväntahtoine haikara. Empaattine ja auttavaine. Suns o luavuut ja loistava tunneäly o sun vahvutes. Saatat kyl toisinas hukku haaveilema liikka.

Tänään on ollut melkein täydellinen syysilma! Aurinkoa, kirkkautta, pientä kirpeyttä. Lisää tätä! Vastaavanlainen sää voisi jatkua marraskuun lopulle, jotta pyöräilykausi olisi mahdollisimman pitkä. Silloin joulukuussa voisi sitten alkaa talvi pikku pakkasineen ja helmikuun loppuun asti pysyvine lumineen. Olisi niin ihanaa missata loska, Etelä-Suomen syöpä. (Yök.)

Kauniin syysilman kunniaksi olin töissä normaaliin tyyliin pirtsakka. Suhasin paikasta toiseen vanhaan tapaan, ja vanhempi kollegani näytti hyvin helpottuneelta. Päivän pelasti myös se, että sain rapsuttaa kovin sievää haukkua kotimatkalla. Ihana seropi!

Perjantaipäivän tapaan kaikenlaista älytöntä on sattunut...

- Villejä rubiineja -kategoriaan kuuluva toteamus teinin suusta: "Mitä, eiks Manowar laulakaan tässä, että WORRIERS of the world...?" Kasarilla lapsuuttaan viettänyt aikuisporukka repeili asiasta koko päivän. Pohdimme, että olivatko setien pullisteluaikaiset karvabiksat joku statement. Seuraavaksi keskustelimme setien kuppikoosta ja anteliaista kaula-aukoista. Miespuoliset pohtivat avonaisen nahkahaalarin hankkimista pikkujouluihin. Enää puuttuisi se, että naispuoliset tekisivät saman ja voisimme vetäistä Holyhell & Manowar -tyylisen balladin aamuyöstä. Ehkä ei kuitenkaan...

- Sukkahousut voivat kurkistaa kenen tahansa lahkeesta. Myös pojan lahkeesta. Metroseksuaalin ei siis kannata pihistää siskon farkkuja.

- Housut voi vetäistä nilkkoihin moneen eri aikaan vuorokaudesta ja esimerkiksi Siwan kassalla. Työkaverin lounastunti sai pientä lisämaustetta.

- Kun kaupassa auttaa noin metrinmittaisia nappuloita antamalla näille limsapullon ylähyllyltä, saa eriävän stereovastauksen: "Kiitos täti!" ja "Kiitos, neiti!" Sitten nappulat nahistelevat kassajonossa, että onko kyseessä tyttö, muija vai täti.

- Kauniin auringonpaisteen vuoksi on nähty festarijamppojen comeback. Pysähdyttävin näky oli elämää nähnyt naishenkilö, joka oli pukeutunut farkkumikroihin(?), verkkopolvisukkiin, korkkareihin, antavaan toppiin ja pitsisisiin irtohihoihin, jotka päätyivät olkavarren puoliväliin. Tukka oli varmaan käsitelty viikko sitten kasarikreppiraudalla (alkuperäisellä).

- Alkossa pari nippanappa 18-vuotiasta osti arvokkaasti "jotain hienompaa" juomaa. Se oli jotain Helmeilevän Omenaviinin manttelinperijää, jonka ansiosta joku varmaan makaa pää vessanpytyssä jo tässä vaiheessa. Kun itse on jämähtänyt lapsuudenkodinperintönä rutikuiviin kuohu- ja valkoviineihin, täyteläiseen punkkuun, ranskalaistyyppiseen ja rutikuivaa siideriin sekä hyvään viskiin, voi pohtia, että onko jäänyt jostain paitsi. Supinan perusteella minun kahden kalliimman ja kahden huokeahkon skumppani satsi ainakin tuomittiin porvarilliseksi. Jep.

*

Ihanan syysillan kunniaksi on suloisaa köllötellä sängyllä lukemassa hyvää kirjaa ja haistella avoimesta ikkunasta kaupungin syksyä.

Olen vuosien saatossa huomannut, että siedän huonosti tietynlaisia ihmisiä niin työtovereina, asiakkaina kuin ystävinäkin. On tietysti ihan luonnollista, että kaikista ei voi eikä pidäkään tykätä. Ja erilaisuus on rikkautta. Oma yliherkkyyteni on pahentunut tiettyjen luonteenpiirteiden kohdalla viime aikoina niin paljon, että se on suorastaan koomista. Monen mielestä se on myös puhdasta snobismia.

En ole koskaan pitänyt moukkamaisista ihmisistä, leveilijöistä, itsekehuunsa tikahtuvista tai epärehellisistä, öykkärimäisistä ja huonokäytöksisistä tyypeistä. Minua häiritsee suunnattomasti, jos toinen ei huomioi muita ihmisiä. En nyt tarkoita mitään amerikkalaistyyppistä "miltä-tuntuu-onko-kaikki-ok?" -lässytystä vaan itsekeskeistä typeryyttä. Toisten huomioiminen on yksinkertaisimmillaan sitä, että annetaan ihmisten olla rauhassa.

Kaikki ihmiset eivät ole sosiaalisesti lahjakkaita, mutta täydellinen vuorovaikutustaitojen puute on on vaikea kohdata. Hiljaisuus ja ujous sekä sulkeutuneisuus eivät sulje pois kykyä kommunikaatioon, vuorovaikutustaitojen puutteessa kyse on enemmänkin asenteesta. Empatian puute haittaa niin nuorten kuin aikuisten kanssakäymistä melkoisesti; sitä ei noin vain opita, jos ei aitoa halua ole.

Minun on kohtuullisen helppo tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, myös älykkään satiirikon tai ihan ilkeänkin ihmisen kanssa, mutta oikeasti tyhmän ja ilkeän ihmisen kanssa eri mieltä olemisessa ei ole mitään loistokasta. Kun toinen kykenee vain papukaijan lailla toistamaan samoja lauseita eikä omaa tippaakaan tilanne- tai tyylitajua, on turha heittää helmiä sioille ja ryhtyä debatoimaan asiasta, jota kyseinen palikka ei tajuaisi, vaikka sen vääntäisi rautalangasta.

Työssäni tapaan hyvin erilaisia nuoria, joista suurimman osan kohtaaminen on mukavaa. Jos jonkun kanssa on vaikeaa, usein jonkun toisen aikuisen kanssa synkkaa paremmin; luottamukseen tarvitaan myös oikeanlaista kemiaa. Oma lukunsa ovat ne nuoret, joihin ei saa mitään kontaktia. En puhu porukasta, joka haistattelee, karkaa kotoa, lintsaa, tappelee, tupakoi ja dokaa; puhun niistä, joilta puuttuu kokonaan asettua toisen asemaan ja kyky tuntea empatiaa. Suurin osa (ongelma)nuorista on kohdattavissa ainakin pienessä ryhmässä tai kahden kesken; he kykenevät myös toimimaan tilanteissa, joissa vaaditaan tahdikkuutta ja myötäelämistä. He kykenevät välittämään muista ihmisistä.

*

Minulle on pienestä pitäen opetettu, että muut ihmiset pitää ottaa huomioon, pitää olla kohtelias ja antaa toisille tilaa alistumatta itse eteismatoksi. Siksi olinkin kummissani, kun samalle luokalle koulussa tuli tyyppejä, jotka olivat itsekeskeisiä ja epäkohteliaita. He saattoivat laukoa mitä tahansa ja milloin tahansa, välittämättä muiden tunteista. Paras ystäväni sai jo ekassa ruokailussa kuulla olevansa läskiporsas ja keittäjä nipottava ämmä. Kokenut opettajamme, todellinen rautakoura silkkihansikkaassa, tarttui toimeen ja kouli heistä parissa vuodessa varsin toisenlaisia.

Entinen koulukaveri totesikin lukiossa tajunneensa ensimmäisen opettajamme loistavuuden kasvattajana siinä vaiheessa, kun pikkuveli oli liemessä koko peruskoulunsa ajan ja ns. vapaan kasvatuksen nimeen vannoneet vanhemmat eivät voineet tajuta, miksi isoveli oli päässyt niin helpolla. Kyseinen mies sanoi silmiensä avautuneen lopullisesti siinä vaiheessa, kun ala-asteikäinen tyttärensä oli kysynyt pohtivasti autossa, että miksi mummolassa puhutaan aina rumasti ihmisistä ja nauretaan oudoille asioille - ja ilmoittanut, ettei ole koskaan hävennyt niin paljon kuin isovanhempien ja sedän kanssa ravintolassa, kun nämä olivat keskustelleet kovaan ääneen tarjoilijan takamuksesta ja juoksuttaneet toista tarjoilijaa turhaan.

*

Toisten mielestä muiden huomioiminen on turhanpäiväistä lässytystä, joka sopii vain luusereille. Yleensä kyseessä ovat ne samat ihmiset, joiden ongelmat ovat aina muiden syytä, sillä omassa ja ihanassa egossa ei ole mitään vikaa.

Tämä viikko on mennyt ilman kuumetta, mutta muuten ihan naattina. Pelkään pahoin, että seuraavaksi vuorossa on jykevä flunssa, jonka kourissa työpaikan porukat köhisevät, tyrskivät ja tuhisevat. Varsinainen pisaratartuntakonsertti on jatkuvasti käynnissä. Yh. Ei... Mä haluan päästä sinne salille laittamaan lörpähtänyttä olemustani kuosiin tämän melkein kolmen viikon spinning- ja salikiellon jälkeen. Haluan treenata allit, muffinssimasun ja muutkin löllöt edes pikkuisen pienemmiksi - ja ennen kaikkea oloni paremmaksi.

Vinksahtanut luonteeni on päässyt tällä viikolla oikeuksiinsa kaikkien kummallisten toteamusten muodossa, ja olen samaan aikaan järkyttänyt ympäristöäni lahnamaisella käytökselläni. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että olen ollut juurtua työpaikan sohvalle taukojen väliseksikin ajaksi, jättänyt tyypilliset singahteluni paikasta toiseen muutamassa nanosekunnissa väliin, liikkunut sutjakasti kuin mursu maalla ja ottanut käyttöön Joko nyt? -huokauksen. Kun vielä viime viikolla sinkoilin kuumeen sekoittamana ympäriinsä, otan nyt kaiken takaisin. Toivottavasti olen ensi viikolla tyypillisessä sähäkässä siirtyilykunnossani, sillä yksi työkaverini on jo pahasti järkyttynyt. Hän on tottunut siihen, että kiidän nuolena paikasta toiseen ja säksätän lujaa mennessäni.

Huomenna on pitkä päivä. Taidan lahnailla unille ajoissa. Jos vaikka voisin jo huomenna säksättää lujaa mennessäni.

On olemassa biisejä, jotka saavat aina kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaa. Tämä on yksi niistä...

****

She came to me one morning
One lonely sunday morning
Her long hair flowing
In the midwinter wind
I know not how she found me
For in darkness I was walking
And destruction lay around me
From a fight I could not win
Ah ah ah ...

She asked me name my foe then
I said the need within some men
To fight and kill their brothers
Without thought of love or god
And I begged her give me horses
To trample down my enemies
So eager was my passion
To devour this waste of life
Ah ah ah ...

But she wouldnt think of battle that
Reduces men to animals
So easy to begin
And yet impossible to end
For shes the mother of our men
Who counselled me so wisely then
I feared to walk alone again
And asked if she would stay
Ah ah ah ...

Oh lady lend your hand outright
And let me rest here at your side
Have faith and trust
In peace she said
And filled my heart with life
There is no strength in numbers
Have no such misconception
But when you need me
Be assured I wont be far away
Ah ah ah ...

Thus having spoke she turned away
And though I found no words to say
I stood and watched until I saw
Her black coat disappear
My labour is no easier
But now I know Im not alone
I find new heart each time
I think upon that windy day
And if one day she comes to you
Drink deeply from her words so wise
Take courage from her
As your prize
And say hello from me
Ah ah ah ...

Uriah Heep: Lady In Black

Matti Vanhanen hyrisisi tyytyväisyyttään minun tuttavapiirini tapahtumien vuoksi. Kihloja vaihdetaan, naimisiin mennään, vauvoja pukkaa ja taloja rakennetaan niin Nurmijärvelle, Lippajärvellä, Porvooseen kuin Tuusulaankin. Tosin tämä koko touhu tapahtuu oih, niin myöhäisessä 30-35 vuoden iässä. Hommahan olisi jo pitänyt hoitaa kotiin kymmenen vuotta sitten...

Tuttavapiirin ensimmäinen perheenperustamis-ja vauva-aalto liplatteli vienosti kymmenisen vuotta sitten, Matti-sedän mielestä varmaan juuri oikeaan aikaan. Asialla olivat silloin ei-korkeakouluopiskelijakaverit. Toinen aalto lainehti varsin vahvasti viitisen vuotta sitten läpi kaveripiirin, ja ensimmäiset korkeakouluopiskelijakaverit synnyttivät samaan aikaan gradua ja jälkikasvua. Tämä kolmas aalto on kohonnut kaikkein suurimmaksi mainingiksi, porukka on ollut töissä pari vuotta, kenties kyennyt jopa saamaan vakkariduunin, joten nyt uskalletaan pohtia perheen perustamista. Kolmanteen aaltoon liittyvät aiempaa vahvemmin myös asumisjärjestelyt, sillä muuttoautoja on tilattu ennätysmäärä.

Osa kavereista on puhunut suoraan, että suvun taholta on kuulunut varsin suoraa vaatimusta ja kommentointia, kun naimisiin ei ole menty ja lapsia ei ole alkanut kuulua. Maaseutukaupungista kotoisin olevalle tämä on tyypillistä agraarista hyötyajattelua, jota on ollut mielenkiintoista seurata sivusta. Omassa perheessä kun kyseistä ei harrasteta - ja vanhemmat ampuvat kovilla panoksilla niiden sukulaisten suuntaan, jotka ovat tarpeeksi mänttejä aukomaan päätään asiasta, joka ei heille kuulu. Itse tukin edesmenneen mummin suun yhdellä viattomalla kysymyksellä, kun tämä känisi minulle kymmenen vuotta sitten siitä, etten ollut naimisissa 22 ikävuoteen mennessä. Kysyin, että miksei hän itse ollut siihen ikään mennessä ollut naimisissa. Siihen jäi aihe ja minulla ei puhuttu pariin kuukauteen.

Olen usein pohtinut, mistä epäilykseni perheen perustamiseen kumpuaa. Olen tullut siihen lopputulokseen, että kohtuullisen vaikeana ihmisenä en oikein usko löytäväni toista puoliskoani. Tulen samalla katselleeksi vanhempiani, jotka ovat todellinen tiimi, joka on porskuttanut läpi vaikeuksien ja vuosien yhdessä, varmana siitä, että toista ei jätetä. Osansa lienee myös sillä, että isäni on ikäluokkansa mieheksi varsin moderni ja tasa-arvoinen, enkä halua isääni huonompaa miestä. Jos mies on vakuuttunut siitä, että tietyt työt kuuluvat suurin piirtein geneettisistä syistä naisille ja mies ei osaa (tai edes halua oppia) käytöstapoja, ruoanlaittoa, siivousta, silittämistä tai kulttuurista nauttimista, en oikeasti edes voi innostua. Voi kuulostaa pieneltä, mutta minut on kasvatettu niin, että se on täysin mahdotonta. Ihan oma lukunsa ovat ne tyypit, jotka ovat suhteen vakiinnuttua olleet sujuvasti siirtymässä oman osuutensa hoitavista miehistä passattavaksi, koska "se vain kuuluu niin", että nainen tekee kotityöt ja mies auto- ja pihatyöt (autoton tyyppi kerrostalossa Helsingin keskustassa?). PItäköön tunkkinsa, kun ei puhe auta.

Suhtautumiseni lapsiin on myös hieman problemaattinen. Teen töitä noin 10-18-vuotiaiden nuorten parissa, rakastan työtäni ja teen kaikkeni, jotta nuorilla olisi kaikki mahdollisimman hyvin. Minulla on maailman mahtavin kummityttö, joka pikkusiskoineen on minulle älyttömän tärkeä. Vahdin mielelläni kaverien lapsia. Minulla ei kuitenkaan ole halua hankkia ainakaan omia biologisia lapsia. Olen jo viisitoistavuotiaasta asti ajatellut, että on eettisempää adoptoida kuin lisätä väestörjähdystä. Olen testaillut tätä adoptioargumenttia moneen mieheen niin seurustelusuhteessa kuin keskusteluissa yleensäkin. Miesten reaktio on yleensä se, että adoptio on jees, kunhan porukkaan tehdään ainakin yksi oma lapsi. Ilmeisesti kyse on siitä, että näin osoitetaan maailmalle oma tosimieheys, ettei tässä nyt olla mitään tuhkamunia. Mielenkiintoisin riita aiheesta käytiin sellaisessa seurustelusuhteessani, jossa miehellä oli jo edellisestä suhteestaan lapsia. Siltikin sen adoption rinnalle olisi pitänyt saada "ihan oma".

Tämän kesän ja syksyn aikana solmitaan tuttavapiirissäni lähtökohdiltaan monta erilaista avioliittoa. Eräs pari tapasi sydäntalvella, kihlautui keväällä ja tanssi häänsä keskikesällä - kyseessä on kaksi vainoharhaista ja varovaista ihmistä, jotka sekosivat toinen toisensa tavattuaan. Toinen pari hivuttautui kuin varkain yhteen vuosien saatossa ja käväisi maistraatissa ruokatunnilla; he ovat edelleen vähän kummissaan tapahtumista ja kirjoittavat edelleen siviilisäädykseen "naimaton" ihan vahingossa. Kolmas pari meni naimisiin viidentoista vuoden yhdessäolon ja kolme lapsen jälkeen, kun teki mieli virallistaa asia ja pitää hyvät bileet uuden omakotitalon kunniaksi.

Neljäs naimisiin suuntaava pari on ehkä kompleksisin, sillä he päätyivät yhteen yhteisestä toiveesta päästä naimisiin ja saada perhe. Kummastusta on herättänyt se avoimuus, jolla he puhuvat keskinäisestä ystävyydestä ja kunnioituksesta ja ajallisesta sopivuudesta, sukupolvien ketjun jatkamisesta, vakiintumisesta ja lapsista - mainitsematta kertaakaan rakkautta. Kumpikin on etsinyt koulutuksellisesti, varallisesti ja arvollisesti sopivaa puolisoa ja löytänyt täydellisen matchin. En halua enkä voi arvostella toisten valintoja, mutta ikuisena romantikkona jään kaipaamaan sitä rakkautta, joka tuttavani mukaan on yliarvostettua höttöä, jonka varassa mikään sopimus ei tule kestämään. Elämässä ei voi saada kaikkea, ja järjellä valitessa ei tule pettymyksiä. Avioliitto on kuin liikeyritys, jonka menestyksenä on onnistunut perhe-elämä ja lapset.

*

Järjen varaan rakennetulla avioliitolla on varmasti hyvät mahdollisuuden onnistua. Asiaa miettiessäni tulin itse asiassa siihen lopputulokseen, että oma elämäni on vinksahtanut sekoitus tuota jäätävää järkeä sekä täysin vinksahtanutta romanttistä ajatushöttöä. Joskus se höttöily pääsee irti, maailma sekoaa ja itku seuraa lyhyttä iloa. Sen jälkeen kylmä järki kaivautuu esille, sitaisee essun eteen, puhuu järkeä ja potkii elämään eteenpäin.

Kun ollaan taas kasassa, kaivetaan hyllystä teemaan sopivaa lukemista, Maria Jotunin Kun on tunteet. Sitten onkin aika kipaista ylös ja lähteä heiluttamaan tukkaa keikalle. Höttö on taas kurissa. Ainakin hetken.

Juttelin eilen pitkästä aikaa vanhan koulukaverin kanssa, joka on päätynyt monien vaiheiden jälkeen miehensä kotiseuduille asustelemaan. Opintojen loppumisen jälkeen pariskunta oli tehnyt inventaariota työ-, asunto-, harrastus- ja elämänoloista ja päätynyt Etelä-Savoon. Pohjoissavolainen mies pääsi kohtuullisen lähelle vanhempiaan, ja kaverin vanhemmat taas asuvat eläköidyttyään lähes pysyvästi Keski-Suomessa, joten matka ei sinnekään suuntaan ole pitkä.

Kummankin ammatissa työvoimasta on tyypillisesti tällaisella haja-asutusalueella pulaa. Virka napsahti käytännössä laakista molemmille heti muuton jälkeen, pari vuotta on nyt asuttu ja viihdytty. Muistan vieläkin räpytelleeni silmiäni sille tekstarille, jossa kaveri kertoi heidän ostaneen ison ja vanhan maalaistalon - sen hinnalla olisi saanut pienehkön yksiön Kalliosta. Puhetta oli jo tuolloin niin metsän kuin peltotilkunkin ostosta ja saunan rakentamisesta joen rantaan. Tuntui aluksi jotenkin absurdilta, että aikoinaan pikkupaikkakunnalta kovasti pois halunnut nainen palaisi vapaaehtoisesti silmätikuksi pieneen yhteisöön. Muistin tosin saman tien, että häntä ahdisti asua isossa kaupungissa kaikesta kivasta aktiviteetista huolimatta. Kun on koulutus, jolla saa käytännössä työtä melkein mistä tahansa ruuhka-Suomen ulkopuolelta helposti, mahdollisuus kannattaa käyttää. Kun haluaa asua rauhallisesti ja väljästi kohtuullisin kustannuksia, voi valita haluamansa asumismuodon joustavasti. Kun vielä sattuu pitämään vaelluksesta, talviurheilusta, pesäpallosta ja perusjumpasta sekä arvostaa maaseudun rauhaa ja on valmis kompromisseihin, muuttopäätös on jo lähellä.

Tuttavapiirissäni on paljon puhuttu tämän kaveripariskuntani ja heidän kaltaistensa ratkaisuista. Kun opinnot on saatu päätökseen, koittaa usein totuuden hetki ja pohdinta siitä, lähdetäänkö opiskelupaikkakunnalta vai jäädäänkö sinne. Minun opiskelukaupunkini Turku on enimmäkseen lähtijöiden paikka: kaupungista kotoisin olevat tai turkulaisen kanssa naimisiin menneet jäävät, muualta tulleet palaavat joko kotiseuduilleen tai lähtevät Helsinkiin.

Nykyisen asuinpaikkansa ihanuudesta huolimatta kaverillani on pari varoituksen sanaa epärealistisille elämäntaparomanttisille pohtijoille, sillä maalla ei ole pelkästään mukavaa ja leppoisaa - esimerkiksi oikeasti pitkät välimatkat, kahden auton pakollisuus, eristyneisyys, lähikaupan, harrastusten ja virikkeiden puute sekä pienen yhteisön säännöt saattavat kummastuttaa kaupungin kasvattia. Lasten koulu- ja tarhamatkat ovat pitkät, lääkäripulan vuoksi terveyskeskus- ja sairaalapalvelut saattavat olla heikossa hapessa ja siellä ihanalla pihalla saattaa ihan oikeasti jolkotella sellaisia eläimiä, joista on tähän mennessä lukenut lähinnä bilsankirjasta, on nähnyt täytettynä museossa tai kesynä eläintarhassa. Puuliiterimatkalla saattaa oikeasti melkein törmätä hirveen tai aamulla löytää suurpedon jäljet pihalta.

Olen viime aikoina pohtinut nykyisiä asumis- ja työjärjestelyitäni useampaankin kertaan yksin ja ystäväporukassa. Yhä useampi tuttu on muuttanut joko Espoon loputtomille pelloille nouseviin omakotitalokyliin, kehyskuntiin, Itä- ja Pohjois-Helsinkiin, Keski-Vantaalle ja Porvoon tai Hämeenlinnan suunnalle. Jos haluaa saada enemmän tilaa, pitää olla valmis muuttamaan. Moni tuskailee jo etukäteen kulkuyhteyksiä (ei koske metroreitin varrella asuvia), kun on tottunut käyttämään YTV:n palveluita, polkupyörää tai omia jalkoja. Onnekkaimpia ovat ne, jotka asuvat suhteellisen lähellä rautateitä.

Asun Helsingin kantakaupungissa yksin vuokralla, kuljen työmatkani bussilla ja metrolla, kävelen ja pyöräilen paljon, harrastan kulttuuririentoja ja tapaan ystäviäni kaupungilla. Jos minä muuttaisin Keravalle, muuttaisin sosiaalisen elämän Siperiaan. Toisaalta minulla ei olisi yksin varaa ostaa sieltäkään asuntoa, joten tällä hetkellä asiaa on turha pohtia. Sen verran olen miettinyt, että etsisin jossain vaiheessa hieman suurempaa vuokra-asuntoa pikkuisen kauempaa, mutta kuitenkin hyvien liikenneyhteyksien varrella sijaitsevista vanhoista pienlähiöistä. Minun tulotasollani asunnon osto ei onnistu siedettävin kuluin edes kymmenen vuoden päästä.

Odotan mielenkiinnolla, missä vaiheessa aikuisten kimppa-asuminen muuttuu meilläkin yhtä tavalliseksi kuin esimerkiksi Briteissä. Lontoon korkea vuokra- ja hintatasohan on saanut monet asumaan lähes koko ikänsä kimpassa vuokralla tai ostamaan asunnon yhdessä ystävien kanssa. Itse tarvitsen kuitenkin niin paljon omaa rauhaa kaikesta huolimatta, että kommuuni taitaa kuitenkin jäädä täti-ikäisenäkin väliin...

"Mormor, vad gör du?" frågade jag en gång när hon satte och vävde.
"Jag väver en historia", sa mormor och gav mig ett ögonkast. "Se, här är din mammas första dansklänning, här min egen kofta som blivit sliten och här ett par gardiner från fönstret ovanför din morfars säng i Vasa."
"Hur då historia?"
"Lyssna själv", sa mormor och böjde huvudet mot vävstolen utan att fingrarna slutade arbeta. "Lyssna till väven. Den har saker att berättä."
(Louise Boije af Gennäs: Rent hus)

*

Rakastan vanhoja tavaroita, antikvariaatteja, kirppiksiä ja vanhojen vaatteiden ja tavaroiden kauppoja.

Kirjojen suhteen olen aivan mahdoton, sillä niitä ei voi koskaan olla liikaa. Antikvariaattien ovilla on salaperäinen taipumus kiskaista minut sisään ja kieltäytyä päästämästä ulos ennen kuin jotain löytyy. Kyseessä on varmaan jonkin salaliitto. Yleensä sekoan kaikkein pahimmin ollessani yksin liikkeellä. Siksi olen päättänyt erään ystäväni kanssa, että lähdemme syksyllä tarkasti budjetoiduille kirjaostoksille. Otamme mukaamme vain tietyn summan käteistä ja jätämme kortit kotiin, jottei antikasta antikkaan käydä Oton kautta. Siihen samaan reissuun kyllä voisimme ottaa muutaman kenkäkaupan ja kenties koruliikkeenkin... Olemme tosin miettineet, millaisen painajaisen olemmekaan luomassa. Siis lompakoille. Ystäväni myös arveli huristavansa taksilla hakemaan luottokorttiaan jätettyään minut vahtimaan löytöjämme johonkin aarrearkuksi paljastuneeseen liikkeeseen...

Kirjat ovat ykkösrakkauteni, mutta minusta on ihanaa käydä myös niin tyylikkäissä vanhojen vaatteiden kaupoissa kuin kirppareillakin. Olen sen kokoinen, että vintage-vaatteiden ja -kenkien ostaminen on minulle kohtuullisen mahdotonta, kirppareilta saatan löytää jotain. Olen tosin aina ollut laukkujen ja korujen ystävä, joten niitä on aina kiva hypistellä. Musiikkifanina tutkin myös aina levydivarit, mutta olen ostajana kohtuullisen varovainen.

Pidän esineistä, joilla on tarina. Siksi kämppäni onkin kalustettu pääasiassa sukulaisten ja tuttavien käytetyillä huonekaluilla ja omilla kirpparilöydöillä. Kliseisesti asunnossani loput kamat ovatkin sitten Ikeasta. Naureskelimme kerran kaveriporukassa, että tyypillisesti kirjahyllyt, vetolaatikostot ja kaapistot ovat Ikeasta, sohvat, tuolit ja pöydät on hankittu käytettyinä. Monet sukulaiseni syytäisivät minulle kasapäin huonekaluja. Osan kohdalla harmittaa, ettei tilaa ole enempää (esimerkiksi kaunis funkispöytä), osan kohdalla voi huokaista helpotuksesta (möhömahainen feikkibarokkityylinen piironki tai kruusattu sohva, jolta liukuu alas, vaikka ankkuroisi itsensä piikkareilla pehmeään lautalattiaan).

Oikeastaan pukeutumiseni noudattaa samaa linjaa: pukeudun töihin varsin yksinkertaisesti ja huokeisiin vaatteisiin, mutta yleensä koruni, kenkäni ja laukkuni ovat oudot, hauskat, erikoiset, kauheat tai aivan ihanat. Se on sikälikin tarkoituksenmukaista, että työtilanteet vaihtuvat niin paljon, että vaatteet eivät saa olla liian erikoisia. Duunissa kun ei ole tarkoitus olla liian muotinukke tai alternative. Kun itse kallistun enemmän jälkimmäisen suuntaan, töissä on melkein aina kaksi erilaista kenkäparia. Silloin pystyy tarvittaessa vaihtamaat melkoiset piikkarit mataliin kenkiin ja sitten mennään taas. Kun pitää laahata kirjalaatikoita tai lähteä retkelle, maiharit ovat paljon paremmat kuin brassikorkkarit. Tosin niissäkin on kerran trekattu, mutta tarvittiin tukea sateesta liukkaassa mäessä. Minulla ei ole oikein halua ryhtyä langenneeksi naiseksi.

*

Sukulaisten tavaroiden periminen on tavallaan konkreettinen merkki jatkumosta. Se sitoo minut myös materiaalisesti aiempiin sukupolviin. Joskus muistot ovat hyvin konkreettisia. Tein mansikkakiisseliä ja kaadoin sitä mummilta peritylle syvälle lautaselle. Äkkiä muistin, miten olin pienenä syönyt kiisseliä mummin luona keittiön pöydän ääressä samanlaiselta lautaselta. Seinäkello raksutti olohuoneessa, sisko istui vastapäätä lautanen edessään ja mummi joi kahvia välissämme papiljotit päässä. Ilta-aurinko paistoi keittiön ikkunasta viistosti, kiisseli tuoksui makeasti ja maistui hyvältä.

Arvelin mummin istuvan parhaillaan pilvenlongalla tyytyväisenä siihen, että perheessä kulkevat niin esineet kuin reseptitkin. Puhumattakaan luonteesta. Molemmilta mummeilta asti periytyneestä hankalasta luonteesta. Melkein vintagesta kyse siis siinäkin.