Turn Loose the Swans

Päätin pienestä kuumeesta (kivoja nämä minkälie hornahorkkahyttysen patit...) huolimatta polkaista hiljaisen pyörälenkin, vaikka työpäivän jälkeen muistutinkin lähinnä väsähtänyttä ameebaa. Sitä paitsi olin mutustellut mahtavan kasan Kantolan Kauraa ja karpaloita -keksejä, joten oli pakkokin lähteä. En saisi ostaa niitä keksejä, kuuluvat niihin harvoihin kekseihin, joita pystyn nykäisemään paketin kerralla. Viime aikoina on muutenkin tullut syötyä uskomatonta moskaa, joten skarppaaminen olisi ihan hyväksi.

Ilma oli pari tuntia sitten aika jännä. Rannassa oli vielä puolipilvistä, mutta Suomenlinna välkkyi kultaisessa autereessa. Saaret näyttivät siltä, kuin niitä katselisi kevyen kultapölyn läpi. Kun olin lopulta päässyt Hietsuun, sain ihailla elokuun laskevaa aurinkoa, jonka oranssi silta väreili lupausta syksystä. Moni muukin oli lähtenyt ulos, poluilla oli tungosta.

Kun kävin matkan varrella kaupassa, jäin taas kerran pohtimaan sattumalta näkemääni ihmistä. Kaupan penkillä istui huolitellusti puettu, vanhempi nainen. Hän istui siinä jotenkin väsähtäneen näköisenä, sellaisena, että olisi tehnyt mieli mennä viereen istumaan, ottaa kädestä kiinni ja kysyä kuulumisia. Vanhat naiset ovat sitkeitä ja usein yksinäisiä. Siksi kiireessäkin yrittää löytää aikaa jutella naapurin mummojen kanssa tai etsiä sopivaa aikaa vierailuun isotädin luona.

Vanhat naiset ovat minusta aina olleet kiinnostavia. Jo pienenä tyttönä pohdin, mitä naiset olivat elämässään tehneet. Omien, jo edesmenneiden mummieni muistelot ja päiväkirjat nuoruudestaan ovat antaneet uutta näkökulmaa siihen, mitä heistä tuli. Muistan vieläkin, miten sykähdyttävää oli kesken muun puheen kuulla toisen mummin muisteloita 1930-luvun värikkäistä vuosista, jolloin ajeltiin ajokortitta pitkin Suomea ja käytiin elokuvissa ja "koktailleilla", kun päästiin isoon kaupunkiin. Puritaanisen ja jeesustelevan vanhan naisen menneisyydestä löytyikin yllättäen jotain hohdokasta. On mielenkiintoista, miten monet mummieni ikäiset naiset puhuivat 1930-luvusta kuin häpeillen. II maailmansota tuntui vetäneen verhon kaiken iloisen eteen ja ennen sotaa koettu muuttui muistoissakin kevytmieliseksi ja vaietuksi. Kenties siksi aikakaudesta onkin tullut ehtymätön mielenkiintoni kohde. Ristiriitainen, dekadentti, jakautunut ja latautunut vuosikymmen. Jos voisi siirtyä ajassa taaksepäin, valitsisin ajan 1910-luvun puolivälistä 1930-luvun loppuun. Aikaan, jolloin oli suorastaan hengästyttävää olla moderni.

Olen usein miettinyt, millainen minusta tulee vanhana - jos elän vanhaksi. Suvussamme naiset ovat ollet yleensä pitkäikäisiä, mutta mistäpä sitä tulevan tietää. Toivottavasti en päädy vaipoissa käänneltäväksi paketiksi vuodeosastolle - jos sellaisia enää silloin edes on. Erään vakuutusmatemaatikkotuttavani lohdullisten laskujen mukaan eläkeikäni päätynee jonnekin 70 hujakoille, joten tällä stressimäärällä sen jälkeen kutsuu aika pian laitos tai hauta. Kuinkahan paljon nykyinen elämäntyyli leikkaa eliniänodotetta paremmista terveysnäkökohdista huolimatta? Stressi kun vaikuttaa niin mieleen kuin ruumiiseenkin monin tavoin.

*

Nyt pitäisi tehdä vielä tovi töitä ja sen jälkeen uinahtaa, jotta huomenna voisi ehkä herätä kuumeetta. Muuten hengästyttää olla töissä...

Työssäkäynti on vaarallista.
Olen tässä kirjoittaessani kuunnellut Sacred Reichia, Nanne Grönvallia, Piirpaukea ja Skyforgeria. Selitykseksi sekamelskaan riittänee allergian nostama pieni kuume.

Onhan kaikkea sattunut ennenkin; olen kerran jäänyt työpaikan käytävällä kiinni ilmakitaroinnista työkaverin kanssa - yhdessä musiikkitiloista kun soitettiin (hieman ontuvalla kompilla) Teräsbetonia ja Manowaria. Sain anteeksi, koska kello oli yhdeksän aamulla ja takana oli työreissulta paluu aamuyöstä. Se toinen jatkoi sooloaan vielä kävellessäni takaisin töiden pariin.

Taidan kaivaa nyt ne Kurckit esiin, jottei todellisuus unohdu. Sillä Lopakan soittimella olisi kyllä käyttöä tänään...

Viimeaikaisten puheideni ja kirjoitusteni perusteella olen tällä hetkellä hemmetin hapan haahka, mikä on kohtuullisen pelottava ajatus noin niin kuin kokonaismielessä. Kun moni pieni ja iso asia tökkii samanaikaisesti (esmes opiskelu duunin ohella, epämääräinen allergia, rahatilanne, suklaan liikakulutus ja antihistamiinit), alkaa yleisilme valua alle virastostandardienkin. Sitä huomaa marmattavansa kuin naiset Speden sketseissä tai tädit venäläisessä lipputoimistossa. Osa työkavereistani on tottunut pitämään minua positiivisena tai suorastaan yltiöpositiivisena. No, ainakin tämän päivän esitysten jälkeen on luvassa ehkä korjauksia näkemykseen - tai sitten päädyn tämän päivän osalta Poikkeus vahvistaa säännön -sarakkeeseen. You never know...

Koska töiden jälkeen otti päähän, kävin kirjastossa. Laahasin kotiin vuoren kirjoja ja Siwasta maidon ja omppujen viereen loikanneen suklaalevyn. Olo on plösö muutenkin, nyt pitäisi päästä antihistamiineista ja allergian nostamasta pikkulämmöstä eroon, jotta pääsisi salille pistämään löllön kuriin. Yllättävän nopeasti sitä repsahtaa, kun ei nuku, syö mitä sattuu, lämpöilee, puputtaa antihistamiinia ja buranaa vuorotellen ja stressaa töissä. Yritän kipaista pienen lenkin tänään, jotta olo paranisi. Säännöllinen treeni auttaa myös yöunien ja mielialan suhteen, joten niitä tarvitaan happaman haahkan karkoitukseen.

Haahka lähtee nyt lenkille. Toivottavasti takaisin tepastelee hieman pirteämpi tipu.

Pitäisi kohta päästä nukkumaan, työt tosin pitäisi saada ensin valmiiksi. Onneksi ulkona on niin viileänkosteaa, ettei tarvitse kuunnella Kutoslinjan terassin puuduttavaa musiikkia tai sitkeitä bassokaikuja. Moni trendimenijä luultavasti pyörtyy kauhusta tällaisesta näkemyksestä, mutta sori vaan, silloin kun te vielä tappelitte tarhassa, meitsi hippaili itsensäetsimisretkillä myös electron/housen/technon/latinsoulin parissa paikoissa, joissa ei sitten olisi ollut lupaa reivailla tai bilettää. Retkeni päättyivät muille musiikkimaille, koska tiettyjen tuttavien päihdekäyttö ärsytti ja pelotti eikä musiikki ollut minulle kuitenkaan ominta. Nautin kuitenkin vuosia sittemmin rauhouttuneiden frendien seurassa kyseisen scenen klubeista silloin tällöin.

Syy ärsytykseen on kesä, jolloin muutin Kallioon ja jouduin kuuntelemaan terassin amatöörisoittelua (siellä taisi olla jokin tuo omat levysi -teema) aamupäivästä aamuyölle, kun kuumuudessa oli pakko elellä ja nukkua ikkuna auki. Jotta jaksoin lähteä duuniin, laahauduin usein kaverien luokse muualle Kallioon nukkumaan keskellä yötä, mikä kyllä kiristi välejä frendeihin. Ilmeisesti klubilla kukaan ei tajunnut, että ääni kantaa yllättävän kauas. Kyseisen kesän jälkeen en ole oikeasti pystynyt electron alueille palaamaan lainkaan, mikä on oikeasti sääli. Kesältä jäi mieleen yleisväsymys ja ärsyyntyminen sekä korvatulehdus jatkuvasta tulppien kanssa nukkumisesta. Onneksi nyt baarin soundi ei kuulu yhtä selvästi eikä niin myöhään, muuten olisin varmasti joutunut muuttamaan tai saanut fudut töistä. Nyt tosin juoru kulkee, että Linjan viereen olisi tulossa kakkosklubi, joten olen taas varautunut pohtimaan asunnon vaihtamista.

Tuntuu todella ikälopulta harmitella tällaista asiaa. Minulla ei todellakaan ole mitään livemusiikkia vastaan - käyn paljon keikoilla ja asuin itse livemestan yläkerrassa vuosia, joten pelkkä perusbassokomppi nukuttaa mukavasti, yleismeteli taas oikein ei... On myös nastaa, että Kalliossakin on paikka, jossa on 04-luvat. Silti ei haluaisi joutua nukkumaan pysyvästi korvatulpat korvissa. En häiriinny ratikoista, busseista, ikkunan alta kulkevien humalaisten huutelusta, naapurin karaokelaulukohtauksista, tupakalle ovelle pysähtyneiden naapurien jutteluista, pihalla kollaavista roskakuskeista tai muista asfalttiviidakon perusäänistä, mutta huonosta musiikista kyllä. On jotenkin surumielistä saada ärsytyspäänsärky musiikista, joka oli aikoinaan jotain uutta, erikoista ja haastavaa.

Niin kai se menee, moni asia muuttuu erilaisten kokemusten myötä vähemmän kauniiksi. En vain olisi koskaan uskonut, että musiikissakin voi käydä niin. Emotionaalinen jälki on yllättävän syvä.

Tekisi mieli mennä pitkälle lenkille, toivottavasti sade ei ala uudestaan. Tukka ponnarille, risafarkut jalkaan ja sadetakki niskaan vaan! Samalla voin jatkaa viime päivien pinnallista (blogissakin aiemmin kornisti ja vittuuntuneesti käsiteltyä) ulkonäköpohdintaa. Pohdinnan syynä ovat olleet enemmän erään ystävättären tämän viikon kokemukset, vaikka omianikin tuli reflektoitua.

Ystävätär oli lähtenyt viikolla elokuviin kaveriporukan kanssa. Sitten oli menty syömään ja baariin/keikalle. Ystävätär oli ottanut rauhallisesti, sillä aamulla töissä oli iso palaveri. Osa porukkaa oli ollut viikonpäivään nähden aika hyvässä hyybässä, joten monenlaista totuutta oli sitten tullut kerrotuksi. Lopputuloksena oli se, että normaalisti täysin hermostumaton neiti oli lähtenyt kotiin sekavissa tunnelmissa ja niiskuttanut kotona hartaasti.

Tyypit, joita hän oli pitänyt kavereinaan olivatkin kännipäissään analysoineet hänet päästä varpaisiin ja todenneet puuttelliseksi. Seuraavana päivänä, kun asia oli muistettu, oli ihmetelty, etteikö ystävätär ymmärrä leikkiä. Ystävätärtä loukkasi erityisesti myös se, että osa hänen ystävistään (mm. minut) oli niputettu samaan settiin. Siksi olikin erityisen mukavaa, kun eilen baarista toiseen siirtyessä yksi totuuden torvista tuli vastaan ja oli imelääkin emelämpi. Kun kotimatkalla vielä sai hätistellä seuraan tunkevaa jengiä, oli olo kotona mitä mainioin.

Luultavasti ulkonäkökeskusteluun herkitymiseni syynä on ollut työssä viime aikoina paljon käsitelty nuorten naisten pahoinvointi ja itseruoskinta. Ulkonäkökeskeisyys on mennyt joka suhteessa äärimmilleen. Kauneus aiheuttaa kateutta, tavanomaisuus pilkkaa, erikoisuus syrjintää ja "puutteellisuus" puheita. Kun kohteina ja toimijoina ovat 12-18-vuotiaat, tuntee välillä voimattomuutta tilanteesta. Meidän aikuisten on turha jeesustella nuorten kummallisuudella, sillä tämä kaikki on meidän luomustamme.

Harvalla nuorella ja aikuisella on täysin ongelmaton suhtautuminen omaan ulkoiseen olemukseensa. Jatkuva paine olla tietynlainen tai "oikeat mitat" täyttävä on tuhoisaa, on kyse sitten syömishäiriöistä, masennuksesta tai neuroottisesta treenaamisesta.

Vaikka tiedostankin varsin hyvin oman puutteeni, olen nykyisin kohtuullisen tyytyväinen itseeni. Oikeasti minua nolottaa, huvittaa ja pohdituttaa se, miksi edelleen otan itseeni erilaisista kommenteista, eihän toisten typeryys ole minun syytäni. Ehkä herkistävänä tekijänä onkin kohdallani aina se, jos kommentoija on tuttu, kaveri tai jopa ystävä. Lapsuudessani kun muutamat naapurintädit ja sukulaiset pitivät tasan tarkkaan huolta siitä, että itsetuntoni ei ollut ainakaan hyvä. Siksi hermostun herkästi siitä, jos kuulen jonkun arvostelevan lasten ulkonäköä.

Tuli tosi paha mieli, kun kaveri oli viisivuotiaansa kanssa lääkärissä ja lääkäri oli kehottanut tyttöä syömään vähemmän, jotta ei paisu äidin mittoihin. Kaveri totesi kalseasti olevansa kuudennella kuulla raskaana, oli koonnut lapsensa, vaatinut ylilääkärin puhelinnumeron ja valittanut lääkärin käytöstä. Lapsi oli ollut pahoillaan, kummissaan ja surullinen. Asiasta oli puhuttu illalla kotona perheen kesken ja lapsi oli tuntunut rauhoittuneen. Silti kaveri itki voimatonta raivoaan siitä, että jo pienelle lapselle opetetaan, että vartalon täytyy olla tietynlainen kelvatakseen. Ja tämä lapsi on täysin normaalikokoinen, terve, jumppaa ja pallopelikerhoa harrastava neiti.

*

Kaiken tällaisen ulkokultaisen pohdinnan taustalla olen kuitenkin maailman onnellisin siitä, että minulla on mahtavia ystäviä ja työkavereita, joiden kanssa oli kiva käydä syömässä ja (miltei liian monella) lasillisella. Kun nauroimme katketaksemme ravintolan pöydässä, ohimennyt vanhempi leidin huokaisi: "Miten ihania, nauravia naisia täällä onkaan!" Ilo kaunistaa ihan kenet vaan. Siksi lähdenkin hyräillen ulos ja toivon, etteivät varpaat kastu! :)

Aivorajoitteista pohdintaa, silvuplee...

Olen usein toivonut olevani ulkonäöltäni toisenlainen. Olen toivonut, että itsekurini ja geenini olisivat pinnallisessa mielessä paremmat. Että olisin erilainen kuin olen nyt. Tämä ei ole mitään vastaväite- ja säälinkaipuuta vaan fakta. Olen tosin huomannut, että esteettisissä puutteissani on hyvät puolensa...

Olen huomannut, että elämä helpottuu monin tavoin vähemmän kauniin ulkoisen olemuksen vuoksi:
- ei ole uhka kenenkään parisuhteelle
- on hyvä tausta kauniille ystävättärille
- kutsutaan joskus armosta pariskuntaillallisille, joissa ulkonäön jokainen detalji käydään läpi ja analysoidaan (, vaikket tietenkään mene paikalle)
- kenenkään ei ole pakkon tarkistaa, että pääset turvallisesti kotiin baari-illan jälkeen, koska kukapa nyt seuraan tai kimppuun pyrkisi
- ...joten sen jälkeen kun on antanut pakit seuraan tunkeneille maahanmuuttajataustaisille kavereille, jotka puhuivat yhtä (suomalaisten ilkeydestä) ja tekivät toista (yrittivät tarttua kiinni) ja koska ei ikinä liity kenenkään seuraan aamuyöstä Unioninkadulla tai muuallakaan, saa kuulla olevansa kenellekään kelpaamaton frigidi rasisti ja säälittävä muutenkin
- voi mennä vapautuneesti kaverin luoksen kylään, vaikka paikalla olisivat kaikki Suomen upeimmat miehet, sillä heitä ei kiinnosta kuitenkaan
- saa olla itsekäs, saa haaveilla, älyä ei yleensä kyseenalaisteta
- jos bongaa elämänsä miehen, ihastus ei liene maaiman pinnallisinta
- on aina varautunut pahimpaan...
- omat saavutukset ovat kovan työn tulosta - oletettavasti...
- ... katkerana päivänä voi ryhtyä kunnon paskiaiseksi ja bitchailla kaikesta - sekä potea typeryydestään huonoa omatuntoa...

-> Kauneus on katsojan silmässä ja jokaisen korvien välissä.
Miten se saadaan esiin oikeasti ihanien ihmisten kohdalla?
(Onneksi itse omaa luonteen, jolla on ainakin kolme mieltä - jotain voi aina syyttää!:D)

Sadekelillä on hirveän kamalan mahtavaa. Sitä lähtee puoliunessa kauppaan ja unohtaa ottaa sateenvarjon mukaan, koska juuri silloin ei sada. Varttia myöhemmin jossain on avattu megahana ja kotimatka sujuu vesiputouksen alla tepastellessa. Tämä biisi tuli kävellessä mieleen. Taas kerran.

*

I hate the world today
You're so good to me
I know but I can't change
tried to tell you but you look at me like maybe I'm an angel
underneath
innocent and sweet
Yesterday I cried
You must have been relieved to see the softer side
I can understand how you'd be so confused
I don't envy you
I'm a little bit of everything
all rolled into one

Chorus:
I'm a bitch, I'm a lover
I'm a child, I'm a mother
I'm a sinner, I'm a saint
I do not feel ashamed
I'm your health, I'm your dream
I'm nothing in between
You know you wouldn't want it any other way

So take me as I am
This may mean you'll have to be a stronger man
Rest assured that when I start to make you nervous
and I'm going to extremes
tomorrow I will change
and today won't mean a thing

Chorus

Just when you think you've got me figured out
the season's already changing
I think it's cool you do what you do
and don't try to save me

Chorus

I'm a bitch, I'm a tease
I'm a goddess on my knees
when you hurt, when you suffer
I'm your angel undercover
I've been numbed, I'm revived
can't say I'm not alive
You know I wouldn't want it any other way

Meredith Brooks: Bitch

Minua pidetään iloisena ja positiivisena ihmisenä, jolla on kuitenkin kummallisia päähänpinttymiä ja taipumus pohtia & murehtia asioita itsekseen sekä vajota välillä synkkiin eksistentiaalipohdintoihinsa ehdottoman yksin.

Jatkuvasta pohdiskelusta huolimatta olen kuitenkin aikaansaava toimintadynamo, jolla virtaa riittää yli oman tarpeen. Työkaverit laapustavat kolme askelta perässä, kun kiidän tavarat kainalossa toteuttamaan uusia ajatuksiani.

Kun muilla pinna on katkennut viikko sitten, minä jatkan iloisesti ja rauhallisesti touhuiluani. Toisaalta minulla keittää yli tilanteessa, jossa moni vain kohauttaisi ranskalaistyylisesti olkapäitään, nauttisi kulauksen kahvia ja menisi eteenpäin.

Haluan tehdä työni hyvin. Muutenkin tulee stressattua asioista ja menetettyä tarvittaessa yöunetkin. Toisinaan olen boheemin suurpiirteinen, vedän mutkat suoriksi ja näytän haistattavan pitkät muodollisuuksille.

Minua pidetään toisaalta varovaisena, toisaalta riskinottajana. Toisten mielestä olen varovainen ja vainoharhainen oudoissa asioissa ja otan riskejä kummallisissa tilanteissa.

Kesä on ihan kiva, mutta syksy on kauniimpi, kompleksisempi, pitempi ja yllätyksellisempi. Auringon loiste sokaisee, kuun himmeä hohde hyväilee... Varjon puolelta näkee selvemmin.

Minulla ei ole koskaan ollut varsinaista ihannemiestä. Olen ollut enimmäkseen yksin, mutta vuosien saatossa tavannut erilaisia, erikoisia ja erityisiä miehiä, joihin ihastumista moni ei ole ymmärtänyt. Osa kokemuksista on päättynyt surullisesti, osa pelottavasti ja osa ystävyyteen. Yhtään kokemusta en vaihtaisia; muutaman lopun haluaisin hidastaa - jos vaikka ymmärtäisin.

Minä en täysin tiedä, mitä elämältä haluaisin. Minulla on paljon tavoitteita ja toiveita. Yritän opetelle hetkeen tarttumista ja kaukonäköistä viisautta.

Olin pikkuvanha lapsi, sisimpänsä tarkasti kätkenyt teini, muiden mukana helppouden vuoksi kulkenut nuori nainen ja lopulta kaiken väärässä järjestyksessä tehnyt kolmikymppinen, joka on tosikko aikuinen, ylikasvanut teini, pelokas lapsi, huoleton päiväperho, jurnuttava synkkis ja tunnollinen vastuunkantaja.

*

Kipuilin teininä kodissa, joka antoi selkeät rajat. Nyt vanhempani arvostavat valintojani. Vanhemmat ja sisar perheineen tulevat vuosi vuodelta tärkeämmiksi, samaten kummityttö ja särmikkäät sukulaiset. Omaa peilikuvaa katsoessaan näkee edelleen selkeästi omat puuttensa ja monet asiat, jotka haluaisi muuttaa. Samaan aikaan kuitenkin tajuaa olevansa suhteellisen terve, suhteellisen täyspäinen ja kohtuullisen omanlaisensa - mikä on aivan kohtuullisen ihanaa.

Plarasin vuosia sitten tylsistyneenä Tukholmassa levykaupan hyllyjä. Kysäisin vieressä seisoneelta pitkätukalta levyvinkkiä, ja hän ojensi minulle Lake of Tears -nimisen ruotsalaisorjesterin Headstones-levyn, johon tykästyin kovasti. Hiukan myöhemmin hankin tuoreemman Crimson Cosmosin. Levyt päätyivät muutoissa jonnekin ja kuunteluun tuli pitkä tauko. Sitten löysin 2000-luvun puolella bändin Greatest Tears -kokoelmat Fireboxilta ja palasin vanhan rakkauteni pariin. Tulihan bändi lopulta Tuskaankin vuonna 2005. Minä olin tietysti melkein eturivissä.

Tämä biisi on kaunis - en siis fanita sitä Dragonlance-kronikoiden vuoksi... ;)

*

Shadows
shadows and fever
no-one hears him cry so he turns to evil

Only now, only now does he know
Pains
always those pains
once he turns that way he will do it again

Only now, only now does he know
silver doom, unseen moon will show

As they dance under the moon they bring doom he calls her friend and says he'll change she calls him friend and he deceives again
Flowers
a scent of flowers
always on his mind so he deceives her

Only now, only now does she know
Love
love makes her blind
soon she follows him through the doors of time

Only now, only now does she know silver doom, unseen moon will show
As they dance under the moon
they bring doom
he calls her friend
and says he'll change
she calls him friend
and he deceives again

Lake of Tears: Raistlin and the Rose

Huomaan taas käyväni ylikierroksilla. Tajusin sen viimeistään siinä vaiheessa, kun kaivoin kitaran esille nurkasta ja aloin maanisesti virittää sitä. Ei siinä muuta, mutta se on totaalisen epävireessä ja mahdoton virittää ilman melodista apua. Kun en ole mikään virtuoosi, saan sen aina about kondikseen, mutta vika kieli menee niin pieleen, että koko soitosta menee riemu. Hmph. Joo, ei ole absoluuttista korvaa...

Kitaransoittotaito on jäänyt tasollisesti yläasteella. Tai oikeastaan soitin silloin varmaan paremmin kuin nyt. Pitäisi taas aloitella, kun tänne yksiöön ei pianoa mahdu ja syna on ikuisesti systerillä. Mutsin ja faijan luokse mennessä tuleekin varmaan soitettua pianoa taas sellaisella innolla, että kädet ovat ihan koppurassa seuraavan päivän.

Mulle on usein käynyt niin, että porukat ovat lähteneet jonnekin kyläilemään – ja kun ne palaavat useita tunteja myöhemmin, minä vain soittelen edelleen ajankulua huomaamatta. Musisointi on vain niin kivaa. Harmittaa kyllä, että taidot ovat totaalisesti ruosteessa. Tuo akustinen kitara varmaan haittaisi vähemmän mummoja kuin esimerkiksi vetopasuuna tai se, kun laulan varsin kuuluvalla kontra-altollani... Iskällä on muistaakseni sellainen vetopasuunakin. Se ois varmaan aika metka. Frendini peri ukiltaan fagotin ja aikoo mennä syksyllä tunneille. Sen kunniaksi se päätti lopettaa tupakoinnin, koska muisti vanhana huilistina, että sen ex-maikka oli vetää sitä avarilla poskelle aina, kun se tuli röökiltä löyhkäten tunneille.

*

Tällaisessa sekavassa mielentilassa soittaminen olisi ainut auttava rauhoitin. Kun olin melkoisessa kriisifiiliksessä takavuosina mutsilla ja faijalla talonvahtina, heräsin usein keskellä yötä musisoimaan kuin haamu. Melkein teki mieli laahata vielä kynttilänjalkaakin tunnelman vuoksi... Omakotitaloissa on oman puolensa, kun siellä voi halutessaan soittaa Beethovenia aamukolmelta kenenkään häiriintymättä.