Jumalatarolo/Naisellisuusvalmentaja Heidi Niemi

Tänään Facebookia selatessani törmäsin Elle-lehden artikkeliin, jossa oli kuva La Perla -alusvaatemerkin New Yorkin myymälässä kohua herättäneestä mallinukesta. Nukke näytti tältä:

Muistan kun aikanaan Suomessa nousi kohu siitä, kun jonkun liikkeen mallinukeilla oli nännit jotka saattoivat näkyä vaatteen profiilissa. Samanlaisen kohun on nyt saanut aikaan tämän mallinuken kylkiluut.

Mielestäni on oikeastaan mielenkiintoista, millaisella intohimolla mallinukkeihin suhtaudutaan. Ne eivät ole pelkästään ihmistä muistuttavia hahmoja, joiden tehtävä on esitellä kaupassa myynnissä olevia vaatteita. Kohun perusteella tulkitsen, että mallinukkien on myös edustettava jotain hajutonta ja mautonta naisihannetta, jotta se ei vain loukkaisi ketään.

Mallinukella näkyvät kylkiluut ovat saaneet ihmiset niin raivoihinsa, että he ovat perustaneet #NotBuyingIt hashtagin boikotoimaan La Perlaa. Luonnollisesti nämä mallinuket poistuivat asian saaman julkisuuden kautta näyteikkunasta aika rivakasti.

Käsitän, että raivo syntyi siitä, että pelätään sen lisäävän ulkonäköpaineita ja ohjaavan kauneusihannetta anorektiseen suuntaan. Mutta millaisen viestin se antaa luonnostaan hoikille ihmisille, naisille joiden kylkiluut näkyvät, että heidän kaltaisia mallinukkeja ei saa pitää näyteikkunassa, koska se koetaan loukkaavana ja uhkaavana?

Edelleen vaan mielestäni tämä naisen vartaloon liittyvä kauneusihanneasia ja se, minkälainen naisen pitää olla on... miten sen sanoisin... jännä juttu. Se todella kuumentaa tunteita puoleen ja toiseen. Lihavia haukutaan, laihoja haukutaan, liikaa treenanneita haukutaan. Jokaisen perusteena on se, että naisen pitää näyttää terveeltä. Mutta kun. Lihava voi olla terve, laiha voi olla terve, treenattu voi olla terve. Nainen, jonka kylkiluut näkyvät voi olla terve. Jos terveys todella olisi ainoa kauneusihanne, aika moni saisi huokaista helpotuksesta ja unohtaa ulkonäkökompleksinsa. Niinkuin mielestäni pitäisi ollakin! Kas kun me olemme kaikki erilaisia. Joillain näkyy kykiluut, joillain on iso vatsa, joillain on pienet rinnat, joillain on on tatuointeja. Ei ole olemassa yhtä ihannetta joka kaikkia miellyttäisi, on vain erilaisuutta ja erilaisia ihanteita.

Vaikka makuja on monia, voi mielestäni erilaisuutta arvostaa. Kuitenkin jopa missejä näkee haukuttavat ihan surutta. Mistä tämä kumpuaa? Jos ei misstkään ole tarpeeksi upeita, miten meidän tavallisten naisten olisi mahdollista tuntea itsemme kauniiksi ja riittäviksi? Itse ajattelen että kyky nähdä kauneutta kumpuaa ihmisen sisältä. Kaunis sielu pystyy nähdä kauneutta sielläkin mikä ei oman ihanteen kanssa ihan kohtaakaan. Ja viisas ei pahoita toisen mieltä rumilla kommenteilla.

Olen jossain kohtaa työssäni käynyt monen mallinukkevalmistajan mallistoja läpi. Voin kuvitella, että yksi maailman vaikeimmista ammateista on mallinuken suunnittelijan ja muotoilijan työ. Voiko siinä ikinä onnistua täysin, jos mallinuken tehtävä on edustaa jotan mystistä naisihannetta, jota ei edes ole? Valikoimaa nukeissa silti on ja paljon: on olemassa plus-kokoisia mallinukkeja, tatuoituja mallinukkeja, tummaihoisia mallinukkeja, mutta mitään niistä ei käsittääkseni koeta loukkaaviksi. Mutta mitä Sinä olet mieltä mallinukesta, jonka kylkiluut näkyvät?

Ajattelin tuoda oman näkemykseni keskusteluun, joka koskee naisten vartaloa koskevaa ihannetta. Keskustelu velloo mediassa jatkuvasti, ja tähän asti olen seurannut sitä sivusta hiljaa. Työssäni naistenvaatemyymälässä seuraan myös aitiopaikalta sitä, miten keskustelu ja epärealistiset ihanteen ihan oikeasti vaikuttavat siihen, miten nainen peilistä itsensä näkee. Siksi haluan nyt avata suuni aiheesta ja tuoda esiin oman mielipiteeni.

Minua ihmetyttää todella suuresti se, millaisia esimerkkejä media meille kaikille naisille tarjoaa siitä, millaisia meidän tulisi olla ja millaisia me saamme olla, jotta kelpaamme yhteiskunnalle. Vaatimuksia ei esitä vain media, vaan myös miehet, ja ennenkaikkea me naiset itse. Se mikä siinä on minun vaikeaa ymmärtää on se, että miksi meitä ohjaa ajatus siitä, että jokaisen tulisi olla samasta muotista veistettyjä? Ja ennenkaikkea se, miksi se, että joku ei sovi minun kauneusihanteeseeni antaa minulle oikeuden painaa toinen alas mielipiteelläni?

Alas painamisesta minulla on aikanaan todella kipeiltä tuntuneita omakohtaisia kokemuksia. Olen tällä hetkellä L-kokoinen, omasta mielestäni kaunis nainen. Kun katoson itseäni peilistä, olen tyytyväinen. En siksi, että näkisin kauneusihanteen mukaisen täydellisen naisen. Vaan siksi, että olen itse itselleni tarpeeksi hyvä. Kun katson alastonta vartaloani peilistä, mietin: "Wau!".

Se ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys. Kun olin 17-vuotias, olin saman pituinen kuin nyt, mutta painoin 25 kg vähemmän. Silloinen poikaystäväni sanoi minulle kerran: "Voidaanksme tehdä tolle sun vatsalles jotain?". En vielä silloin uskonut että hän oli tosissaan, vaan naurahdin vaan vastaukseksi että ei kuule voida.

Tämä oli ensikosketukseni siihen, miten toinen ihminen voi kommenteillaan saada ihmiselle todella pahan olon. Olen itse joutunut itsessäni hyväksymään sen asian, että minulla on muodokas vatsa. Silloinen poikaystäväni ei sitä hyväksynyt, päinvastoin. Hän oli ollut tosissaan siinä, että en ollut vatsoineni hänestä tarpeeksi viehättävä. Sen tajusin viimesitään, kun hän kertoi minulle, että "Mulla menee halut kun mä katson tota sun vatsaa". Jonkun mielestä on varmaan ihan OK kommentoida näin toisen vartaloa. Minusta ei. Oksensin seuraavan puoli vuotta kaiken minkä söin.

Minulla on kuitenkin ollut onni olla teini-iässäni sellaisessa urheiluseurassa ja kaveriporukassa, jossa yksi kantava ajatus on ollut nimenomaan se, että joukkoon mahtuu kaikki omana itsenään. Oli sitten laiha tai lihava, sitä ei kukaan miettinyt. Siksi minun oli hieman helpompaa ponnistella kokemieni loukkausten jälkeen takaisin siihen ajatukseen että kyllä, minä sittenkin kelpaan. Aikaa se kyllä vei. Voitte ehkä kuvitella millä mietteillä katson ohjelmaa "Rakas, sinusta on tullut pullukka"...

Huomaan silti, että kaikilla ei ole näin helppoa hyväkyä itseään sellaisena kuin on. Ja se ei ole ihme. Mediassa jyllää yhtä aikaa keskustelua PLUS-kokoisten mallien käytöstä muotilehtien kansissa sekä fitness-trendistä. Läski (vihaan tuota sanaa) on todella vihattua, jotain todella kamalaa, jota pitää välttää. PLUS-kokoiset naiset pitää saada karsinoida omaan kategoriaansa. Omalle osastolleen vaatekaupassa, ja omaksi jutukseen muotilehdissä. Sitä en hyväksy.

Omassa kaupassani olen alusta pitäen pitänyt itsestäänselvyytenä, että tässä maailmassa on eri kokoisia naisia. Ja he kaikki tarvitsevat vaatteita. Ja he kaikki haluavat näyttää hyvältä. SIksi omaan myymälääni olen ottanut valikoimaan vaatteet niin pienestä koosta niin isoo kokoon kuin valmistaja niitä tarjoaa. Usein meillä on vaatteet koosta XS kokoon 4XL. Ja kaikki vaatteet myydään todellakin samalla osastolla, koska kun vaate on hyvin kaavoitettu, se todellakin sopii yhtä hyvin pieni-kuin isokokoiselle naiselle.

Paitsi "läskin" vihaaminen, toinen asia mistä ärsyynnyn yhtä lailla on laihojen ihmisten pilkkaaminen. Olen moneen kertaan nähnyt Facebookissa kuvia joissa lukee jotain tyyliin että Naisen pitää olla nainen eikä pakkasen raiskaama pulkkanaru, tai muuta yhtä alentavaa. Anteeksi mitä? KUKA määrittelee sen, millainen naisen vartalon pitää olla? Ja miksi se on vieraille ihmisille niin tärkeää, että toisen ihmisen vartalosta pitää käyttää noin rumia vertauskuvia? En voi käsittää sitäkään. Naisen vartalo on asia, joka kirvottaa intohimoisia mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Kyseenalaistan kuitenkin vahvasti sen, että jotkut ihmiset pitävät oikeutenaan ääneen arvostella toisten vartaloa omista kauneusihanteistaan käsin. Se on huonoa käytöstä. Ei mitään muuta.

Pin-Up -kuvat ovat aina heijastaneet ja myös luoneet oman aikansa kauneusihannetta ja sitä, millainen naisen tulisi olla. Ne ovat kuvanneet ihailtavaa naista, joka Gibsonin aikana oli itsenäinen ja hieman etäinen yläluokan nainen, Vargan aikana pitkäsäärinen kaunotar, Bettie Pagen ja Marilynin aikana taas kurvikas ja viattoman seksikäs. Nykyaikana kauneusihanteet ovat Kate Mossin johdattamana kaventuneet laihuuden ihannointiin niin, että pin-up-tyylistä kauneusihannetta pidetäänkin nykyään sallivana. Tämä tuntuu todella huojentavalta monien tiukkojen ulkonäköpaineiden kanssa kamppailevien naisten mielestä. Vaikka totuus on, että useimmat huipulla olevat pin-up mallit ovat todella hoikkia vyötäröstään ja useilla on silikonirinnat, on totta että nykyajan pin-up-tyylinen kauneusihanne on muodokkaampi kuin mitä olemme pitkän aikaa saaneet muotilehtien sivuilta nähdä.

Lihavuudesta ja isokokoisten naisten vartaloista on tehty myös poliittinen kysymys. Onko meillä oikeus olla lihavia, koska se tulee mahdollisesti kalliiksi yhteiskunnalle kasvavien sairauksien vuoksi? Tällä kysymyksellä usein puolustellaan läskivihaa. On totta että oikeilla elämäntapavalinnoilla voi vaikuttaa omaan terveyteensä, vaikka monet sairaudet ovat kytköksissä myös perimään. Mutta onneksi on myös herätty kyseenalaistamaan syömishäiriöitä, ahmimishäiriön lisäksi bulimiaa ja anoreksiaa. Syömishäriöisiä en kuitenkaan näe syyllistettävän yhtä pahasti kuin ylipainoisia. Kenties, koska vallitseva kauneusihanne on heidän puolellaan? Väitän, että tätä terveysargumenttia käytetään pääasiassa kuitenkin tekosyynä esittämään rationaalisesti viha läskiä kohtaan, vaikka taustalla onkin tosiasiassa emotionaalinen mielipideasia.

Kauneusihanne on jännä asia. Jokaisen aikana on varmasti olemassa jokin kollektiivinen kauneusihanne, mutta mielestäni kauneusihanne on kuitenkin ennenkaikkea subjektiivinen asia. Minä itse näen kauneuden ihmisten silmissä. Ne kertovat uskomattoman paljon asioita siitä, mitä ihmisen sisältä löytyy. Se heijastaa kauneutta enemmän kuin ulkoiset asiat yhteensä.

Se, mikä kauneusihanteessa on kiinnostavaa, on myös se, miten se korostaa eri asioita eri aikakausina. Usein naisten vartalo pilkotaan osiin, ja tietyt osat vartalossa korostuvat enemmän kuin toiset. 40-luvulla muodissa oli pitkät sääret, 50-luvulla huomion keskipisteenä oli rinnat. JLo'n peppu nostatti innostuksen muodokkaasta takapuolesta. Brasiliassa on oma missikisansa jossa arvioidaan pepun muotoa. Vartalonosista uutisoidaan myös innokkaasti. Anteeksi vaan, mutta minusta se on paitsi mautonta myös mielikuvituksetonta.

Pin-Up-maailman sisällä on nykyään montaa erilaista kauneusihannetta. Tämä johtuu siitä, että se kattaa jo oikeastaan aika pitkän aikajakson, sen synnystä ja pin-up:in kulta-ajasta nykypäivään. Itseäni kiehtoo oikeastaan ajanjakso 1890-1950-lukujen välillä. Pin-Up vaatteet ovat tyyliltään usein noin 1930-50-lukujen muodin mukaisia, niiden kaavoja on toki modernsoitu nykynaisten vartalkolle istuvuudeltaan sopiviksi. Usein vaatteet on suunniteltu ja kaavoitettu niin, että ne sopivat muodokkaille naisille, ja ne tekevät naisille tiimalasimaisen vartalon. Helman pituus on klassisesti alle polven. Minimittaiset helmat ovat pin-up-muodissa nykyajan ilmiö (vaikka ne saivatkin alkunsa 60-luvulla), omaan kauneusihanteeseeni ne eivät kuulu. Varsinkaan ylipitkään tyllihameeseen yhdistettynä. Ihailemiani ja kauniina pitämiäni naisia ovat esim. Bettie Blackheart, LouLou D'vil, Idda van Munster, Bernie Dexter, Dita von Teese ja Miss Miranda. Se mikä näitä naisia yhdistää, on se, että he ovat kaikki ehdottomasti tyylikkäitä ja näyttäviä naisia. Ihailen heidän tyyliä ja tapaa kantaa itsensä.

Tämän saman vartalon pilkkomisen huomaan omassa työssäni. On joskus ihan jäätävää kuunnella, miten naiset arvostelevat oman vartalonsa osia. XS-koon mekossa nainen saattaa nyrpistellä nenäänsä ja sanoa, että hänen kamapa pömppävatsansa näkyy. Jos se vatsa oikeasti mahtuu XS-koon mekkoon, niin ihan oikeasti, ei se kovin suuri pömppävatsa voi olla. Ja jos onkin, entä sitten? Jokaisella naisella on vatsa, jossa kuuluukin olla rasvaa. Miksi sitä pitää vihata? Miksi sille pitää tehdä jotain?

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että siltä miltä näyttää ei ole mitään väliä. Lähes kaikille ihmisille sillä on paljonkin väliä. Mutta se mikä sinulle on kaunista ei ehkä ole kaunista minulle, ja toisin päin. Kyse on toisten ihmisten rajojen, mielipiteiden ja tunteiden kunnioituksesta. Vaikka olen eri mieltä kanssasi, voin silti kunnioittaa myös sinun mielipidettäsi. Mielipiteet voi myös pitää ominaan, niitä ei tarvitse käyttää aseena toisia vastaan.

Koska läskiä vihataan niin paljon, ja laihdutusbisnes on valtavaa ympäri maailman, olen alkanut miettimään ihan oikeasti sitä, onko tämä maailma oikeasti helpompi ja kivempi paikka elää hoikkana? Olen koko aikuisikäni ollut joko normaalipainoinen tai lievästi ylipainoinen. Jos pudotan painoani ja laihdun takaisin normaalipainoni keskivaiheille, muuttuuko elämäni siitä yhtään paremmaksi? Haluan tietää, miksi se on niin tavoittelemisen arvoista. Ja alanko näkemään läskin vastenmielisinä? Niinpä olen päättänyt tehdä itselläni kokeen. Annan itselleni yhdeksän kuukautta aikaa muuttua ulkoisesti uudeksi ihmiseksi. Tiedän, että en voi koskaan olla mallin mitoissa, joska olen vartaloltani muodokas jo lähtökohtaisesti. Minulla on isot allit, rinnat, vatsaa vaikka muille jakaa, rehevä peppu ja paksut reidet. Se tuskin muuttuu. Mutta voin olla normaalipainoinen, ja haluan tietää miten se muuttaa elämääni. Mitä tapahtuu oikeasti ja mikä muuttuu, kun onkin pienempikokoinen? Olenko yhtään tyytyväisempi elämääni, jos vartaloni on lähempänä yllä mainitsemieni kauneusihanteideni naisien vartaloita? Tätä lähden selvittämään. Aion postata kuvia matkan varrelta, omasta tyylistäni ja muodonmuutoksestasi. En ole pin-up malli, olen mallien vaatettaja, eli mallitasoisia kuvia älkää minulta kuitenkaan osottako. Toivottakaa minulle silti onnea, olkaa sellaisia kuin haluatte ja rakastakaa itseänne sellaisena kun olette!

<3 Miss Coco de Noir eli Heidi

PS. Oikeastaan minua huolettaa eniten se, etten mahdu enää ihaniin vaatteisiini. Onneksi osaan ommella...