Onko rohkeampaa toteuttaa unelmiaan vai olla toteuttamatta niitä?

Terveiset täältä Strömforsista muuttopakkailujen keskeltä. Viime viikot ovat olleet melkoista hulinaa ja huipennus oli viime viikonloppuna, kun kylässämme järjestettiin joulumyyjäiset ja kotini oli lisäksi yksi Loviisan Joulukodit -tapahtuman kohteista. Tänä vuonna en vietä joulua kodissani Villa Marmeladissa, vaan Firenzessä, johon muutan 20 päivän kuluttua, joulupäivänä. Puin siis toistaiseksi viimeistä kertaa kotini jouluasuun, ja heti sunnuntaina tapahtuman päätyttyä purin koristelut muuttolaatikoihin.

Italiaan muutto on jotain sellaista, josta olen unelmoinut jo parikymmentä vuotta. Kun opiskelin muotia, haaveilin opiskeluvaihdosta Italiassa. Sama haave oli mielessäni, kun opiskelin taidehistoriaa. Unelmoin vaihto-oppilasvuodesta Firenzen tai Rooman yliopistossa, mutta en koskaan tehnyt mitään sen eteen, esitteiden lukemisen lisäksi. Mieleni keksi kaikenlaisia tekosyitä miksi en voisi mennä: en osaa kieltä tarpeeksi, en tunne ketään, en pärjää.

Viime vuodet ovat olleen minulle todella haastavia. Elämässäni on mennyt kaikki uusiksi, ja minut tahtomattani heitettiin ikäänkuin ulos siitä elämästä, jonka olin itselleni rakentanut. Lyhyen ajan sisällä olin menettänyt kotini, parisuhteeni ja toimeentuloni. Olin täydellisesti tyhjän päällä, ja jouduin rakentamaan elämäni täydellisesti alusta asti uudelleen. Opin paljon elämästä, opin ketkä ovat todellisia ystäviäni, opin ottamaan vastaan apua ja opin erottamaan milloin apu on oikeasti pyyteetöntä. Ennen kaikkea opin sen, että minä selviän mistä vaan. Elämä on täysin omissa käsissäni, ja minä itse määrään mihin suuntaan sen vien. Elämästä 10 % on sitä mitä meille tapahtuu, ja 90 % sitä, miten siihen suhtaudumme.

Viime vuonna mielessäni nousi jälleen esiin haave Italiaan muutosta. Kävin Italiassa silloin kahteen kertaan, ja kirjoitin sieltä kirjeen itselleni, missä sanoin, että toivon, että löydän keinon tuoda Italia taas elämääni. Tänä vuonna olen viettänyt kaksi kuukautta Italiassa, ja nyt pakkaan kasaan tänne Strömforsiin rakentamaani elämää muuttaakseni Firenzeen.

Siitä lähtien, kun olen perustanut yritykseni, olen saanut kuulla kommentteja, miten rohkea olen, kun teen sitä mitä oikeasti haluan. Se aina jotenkin särähtää korvaani, sillä olen itse asiassa hyvin turvallisuushakuinen luonteeltani. Yrittäjyyden myötä olen kuitenkin joutunut oppimaan ottamaan riskejä, sietämään päivittäistä turvattomuuden tunnetta ja ottamaan vastuun myös niistä vääristä päätöksistä. Ja olen oppinut sen, että selviän mistä vaan.

Ilman näitä vastoinkäymisiä ja oppiläksyjä en varmaan vieläkään olisi uskaltanut tehdä muuttopäätöstä. En vieläkään osaa italiaa täydellisesti, en tunne Firenzestä kuin pari ihmistä. Mutta tiedän, että opin kyllä. Enää ei ole tekosyitä, jotka pitäisivät minut aloillani. Minä menen, koska se on se, mitä todella koko sydämestäni haluan.

Mutta jo pidemmän aikaan olen miettinyt näitä kommentteja rohkeudestani. Miksi se on rohkeutta, että toteuttaa sydämensä haluja? Miksi se ei ole se normaali tapa elää? En enää osaa elää elämää, jossa käydään töissä vaan rahan takia, jotta voisi elää elämää työn ulkopuolella. Minulle työ on sitä elämää, josta nautin. En osaa elää elämää, johon kuuluu vakituinen työ ja perheen perustaminen, vain koska niin kuuluu tehdä. Se ei ole minulle. Se on se elämä, josta lensin vauhdilla ulos. Ja nyt ymmärrän, miksi.

Täydellinen elämänmuutos tulee minulle nyt toista kertaa elämässäni, kun muutan paikkaan, mistä en tunne lähestulkoon ketään. Sama tilanne oli, kun muutin tänne Strömforsiin. Mutta erona on, se, että silloin muutin elämän pakottamana, nyt tein tämän päätöksen itse.

Silti en koe valintojani rohkeaksi. Kun minulta kysytään miten uskallan tehdä tämän, vastaan, että en uskalla olla tekemättä tätä enää. Ajattelen, että on rohkeampaa olla toteuttamatta unelmiaan. Silloin ottaa sen riskin, että katuu elämättä jäänyttä elämää. Niin rohkea minä en ole.

Kuvat (paitsi ensimmäinen) Päivi Storgård
www.paivistorgard.fi