Luksusongelmia

Minulle sanotaan usein, että nettideittailu vaatii rohkeutta. Olen eri mieltä. Livenä deittailu vaatii.

Kerroin viime viikolla lehtijutussa elämästäni, joka on onneksi muidenkin kuin vain itseni mielestä kiinnostavaa. Saamani palaute on ollut pääosin hyvin kannustavaa. Pika-analyysin perusteella kaksi asiaa on noussut esiin: 1) olen rohkea, kun kerron nimelläni ja kuvillani seksikokemuksistani. 2) olen rohkea, kun uskallan harrastaa nettideittejä.

Enpä tiedä tuosta jälkimmäisestä, Minusta nettideittailu on erittäin selkeää ja helppoa ja lisäksi turvallista. Ilmoituksessa tai profiilissa on helppo kirjoittaa toiveistaan ja kertoa itsestään olennaiset asiat. On paljon turvallisempaa valikoida saapuneista vastauksista tai tarjolla olevista kasvoista ja profiileista ne miellyttävät, kuin livenä tehdä epävarmoja, mahdollisesti pieleen meneviä lähestymisyrityksiä.

Valikoima on deittipalveluissa paljon suurempi ja kiinnostavampi kuin siellä yökerhon tai lähipubin nurkassa aamutunneilla, kun suuri pariutumisrituaali käynnistyy. Jos on laillani kiinnostunut eri-ikäisistä ihmisistä kuin itse on, tässä nimittäin ovat ne vaihtoehdot.

Kumppanin etsiminen livenä on ihan valtavan työlästä, usein lannistavaa ja lisäksi epäterveellistä puuhaa. Se on kuin päivästä toiseen jatkuvat firman pikkujoulut.

En minä ainakaan tutustu potentiaalisiin seksikumppaneihin paikoissa, joissa normaalisti liikun: en kuntosalilla, en uimahallissa, en lounaskahvilassa tai taidegallerian avajaisissa. En yleensä edes siellä avajaisten jatkoilla, vaikka olenkin seurallinen ja puhelias luonteeltani.

Vaatii paljon enemmän kanttia kävellä baarin poikki tekemään tuttavuutta kuin aloittaa kotisohvalla Tinder-keskustelu. Tinder-matchin voi poistaa yhdellä painalluksella, jos jutut eivät miellytä. Mutta millä poistat hankalaksi heittäytyneen stalkkerin, jonka kanssa erehdyit juttusille lähibaarissa?

Nuorille kumppanin etsintä on helpompaa, kun liikkuvat ryhmissä paikasta toiseen, törmäilevät baarikierroksillaan toisiin ryhmiin ja voivat jutustella vapaasti keskenään ilman suurempaa paheksuntaa. Puuman yöllinen metsästysretki sen sijaan kysyy lujaa itseluottamusta ja henkistä valmentautumista, eikä läheskään aina johda tuloksiin.

Sanoisin, että ikäisilleni ja ylipäätään aikuisille ihmisille nettideittailu on käytännössä ainoa tapa tutustua uusiin ihmisiin, etenkin jos haluaa välttää draamoja ja työpaikkaromansseja.

Muistan, kuinka innostunut olin vuosia sitten, kun näin tuttavani ensimmäisen kerran käyttävän silloin vielä upouutta Tinder-sovellusta. Vau, se kertoo kuinka lähellä toinen on! Voit jutella vain sellaisten kanssa, jotka tykkäävät kuvastasi! Voit valita minkä ikäisiä ihmisiä se näyttää! Voit säätää hakuetäisyyden vaikka vain kilometriksi, jos haluat! Miten hienoa!

Sovellus mullisti seuranhakutavat peruuttamattomasti, ainakin omalla kohdallani. Sovellus on myös kehittynyt ja monipuolistunut. Nykyään monet yhdistävät Tinder-profiilinsa Instaan tai muihin sovelluksiin. Voin nähdä tyypin koko kuvagallerian, yhteiset kiinnostuksen kohteet ja tehdä paljon enemmän johtopäätöksiä kuin vain parista tarkoitukseen valitusta profiilikuvasta. Se on ylivertainen tapa tutustua, vaikka sitä pinnalliseksi moititaankin.

Itselläni on Tinderin maksullinen Gold-versio, josta näen kaikki saamani tykkäykset. Niitä on nyt pitkälle toista tuhatta. Voisiko olla helpompaa tapaa etsiä seuraa, kun poimia sieltä sopivia? Pyyhkäisen ja bling, puhelimeeni ilmestyy se “moi” tai vastaava keskustelunavaus. Eipä siihen suurta rohkeutta tarvita.

Astetta suurempaa päättäväisyyttä tarvitaan treffien sopimiseen ja siihenhän homma usein tyssääkin. Suostun tapaamaan vain julkisilla paikoilla enkä edes viitsi matkustaa sitä varten kovin pitkälle. Se on monelle nuorelle miehelle vaikea pala. Entä jos kaverit näkee?

Ketä kiinnostaa? Itselläni on eri-ikäisiä tuttavia molemmista sukupuolista. Voin olla lasillisella graafikon, kuvaajan, personal trainerin tai ihan vain ystävän kanssa. Ei se Helsingin kokoisessa kaupungissa herätä kenessäkään ihmeempää kiinnostusta. Hankalia hetkiä ovat ne, kun joku tuttu tulee juttelemaan, enkä muista treffikumppanin nimeä esitelläkseni hänet. Onneksi he itse yleensä muistavat.

Me Naiset innostui aiheesta. Lue haastatteluni täältä:
Linkki

Välillä haaveilen, että olisin syntynyt lesboksi. Elämä voisi olla paljon helpompaa.

Miksi ihmeessä miehet ja naiset elävät parisuhteessa, kun eivät selvästikään sovi asumaan saman katon alla? Naisen kanssa elämä olisi yksinkertaisempaa. Ainakin, jos katsellaan maailmaa stereotypialasien läpi. Että pistetäänpä sellaiset nyt hetkeksi päähän.

Laittaisimme molemmat ruokaa, mutta vuoropäivinä. Ymmärtäisimme, että yhteen keittiöön ei mahdu kahta kokkia. Minun ei tarvitsisi koko ajan selittää, misssä astiat ovat ja miten koneita käytetään. Tai mikä on juusto- ja juuresveitsen ero ja miten päin tomaatti leikataan. Syötyämme korjaisimme astiat pois pöydästä. Ne laitetaan, kyllä, ihan sinne tiskikoneeseen asti.

Kaupassa käydessämme olisimme molemmat messissä eikä toinen meistä tuijottelisi pitkin seiniä sillä aikaa, kun toinen keräilee ostoksia. Ostoslistaan olisi merkitty vain isot ja tärkeät asiat kuten vessapaperi ja tiskiaine. Ruuat keräisimme sen mukaan, mikä näyttää hyvältä ja mistä voi koostaa aterian. Jos vain toinen olisi vegaani, ostaisimme molemmat omat ruokamme. Kummankaan ei tarvitsisi sopeutua toisen ruokavalioon.

Jos olisimme lesbopari, seksikin sujuisi hyvin, koska tietäisimme molemmat, miltä naisesta mikäkin kohta kehossa tuntuu, missä se g-piste oikein on ja mistä oikean orgasmin tunnistaa. Feikkaamalla ei tilanteista pelastuisi, joten seksistä olisi pakko puhua avoimesti ja tehdä siitä molempia tyydyttävää.

Shoppailisimme yhdessä ja valitsisimme toisillemme vaatteita. Elokuviin mennessä ei tarvitsi tapella, että onko se nyt se romcom vain action. Emme katsoisi kumpiakaan, koska niissä olisi ihan liikaa stereotyyppisiä sukupuolioletuksia.

Ostelisimme toisillemme kivoja pikku yllätyslahjoja ja iltaisin kävisimme syvällisiä keskusteluja
ihmisenä olemisesta viinilasillisen tai chai-teen ääressä.

Jos menisimme yhdessä autokauppaan, ei kumpikaan meistä alkaisi sooloilla ja kaveerata myyjän kanssa.

TAI, jos olisi käynyt onnekkaasti, että minä olisin se rekkisbutch niin saisin kerrankin machoilla ja säyseä femmekumppanini varmaan sitten hoitaisi ne ikävät siivous- ja kokkailuhommat kotona ihan ilokseen.

Meillä olisi aina hauskaa ja meidät kutsuttaisiin kaikkien ystävien kaikkiin juhliin. Olisimme tosi vaarattomia kaikkien mielestä, toisin kuin perheitä uhkaavat sinkkunaiset, saati tällainen lapsia syövä puuma. Lisäksi, kutsumalla meidät juhliinsa ihmiset voisivat tuunata ja koristella omaa imagoaan. Olisimme se sisustuksen viimeinen särmä tai coffee table book.

Lesboparihan tuo sellaisen kivan suvaitsevaisen tuulahduksen bileisiin, vähän kuin oltaisiin jossain Brooklynissä tai Netflix-sarjassa.Voisimme muutenkin olla yhdessä tai erikseen ystäviä miespuolisten heterojen kanssa, koska kukaan ei tulisi mustasukkaiseksi meidän takiamme.

Lehtijutuissa homopareilla on usein valtavan fancyt loft-kodit, designhuonekaluja ja nykyaidetta seinillä. Lesbopareja taas kuvataan mielellään arkipäiväisen keittiön pöydän ääressä tai nuhjaantuneilla sohvilla lastensa kera. Ankeaa.

Niinpä. Ja jos meillä olisi lapsia, luultavasti väsyisimme niiden kanssa ja riitelisimme ihan samalla lailla kuin heteroparitkin.

Hmm. Itse asiassa, tarkkaan ottaen taidankin toivoa, että olisin syntynyt homoksi. Minussa asuu selvästikin sisäinen homo, koska pidän kauniista esineistä ja vaatteista ja juon mieluiten skumppaa. Saatan katsoa glittermekko päällä euroviisujakin, ihan tietty ironisesti.

Baareissa homot ovat turhankin kiinnostuneita paitsi tyylistäni, usein myös seuralaisestani. Hyvä etteivät vie mennessään. Kerran veivätkin. Meillä on selvästikin sama maku.

Niin, ehkäpä olisi ollut parasta, että olisin syntynyt homoksi – ja mieluiten tietysti Ruotsiin!

(Disclaimer: jos meni herne pahasti nenään, lue tekstin ensimmäinen kappale uudelleen.)

Tullaanpas nyt kaapista ulos heti alkuun, niin tiedetään missä mennään. Olen nimittäin semmoinen puuma. Kumppanini on minua puolet nuorempi - siis 30-vuotias. 

Eikö hän olekaan sun poika? Onkos toi sun uusi toyboy ? Näitä on kuultu.

Tässä olisi tyrkyllä se normitapa lähestyä asiaa. Että antakaa pliis meidän olla rauhassa. Olemme kuin mikä tahansa pariskunta.

Katsokaa vaikka tasavallan presidenttiä! Eikö ole soma  tuo Niinistö-Haukion perhe. Tai muistatteko Paavo Lipposen  ja Päivin? Entäs Pekka Haavisto ja Antonio?  Eihän ikäero mitään merkitse.

En lähde näin helppoon. Ikäerolla ON merkitystä. Minulle ainakin.  Kun olin  aivan nuori, minua kiinnostivat vanhemmat miehet ja muutenkin itseäni vanhemmat ihmiset. Ihailin, kunnioitin, halusin oppia ja omaksua. Nyt minua kiinnostavat itseäni nuoremmat ihmiset. Huomasin tämän taipumukseni viidenkympin korvilla, silloin kun elämäntilanne salli miettiä asioita uusiksi ja tavallaan myös  pakotti siihen.

Tajusin, että lehti on kääntynyt ja oppi  tuleekin nyt itseäni nuoremmilta. Huomasin myös, että on paljon nuoria miehiä, joita kypsemmät naiset kiinnostavat. Kiitos aviomiehelleni, joka auttoi minua silloin havaitsemaan asian. Siinähän on paljonkin järkeä.

Nainen säilyy toimintakykyisenä keskimäärin pidempään kuin mies, joskaan ei lisääntymiskykyisenä. Kaikki nuoret miehet eivät halua lisääntyä tai se ei ole ainakaan ykkösprioriteetti samassa iässä kuin monille naisille. Kokenut nainen on sinut seksuaalisuutensa kanssa ja nuori mies on loputtoman utelias ja jaksava. Tämän nyt tietää jokainen naistenlehti- ja kyökkipsykologi, ainakin teoriassa. Niin tylsää, ettei viitsisi tässä edes toistaa. Käytännön toteutus on kuitenkin jäänyt harvojen harteille.

Mitä uutta syntyy kahden samanlaisen kohtaamisesta? Firmoissakin kammotaan “siiloutumista”  ja keksitään keinoja olla vuorovaikutuksessa naapuridivisioonan kanssa. Erilaisuudesta syntyy uutta ja kiinnostavaa. Kun puhutaan ikäeropareista, nuorempi leimataan helposti onnenonkijaksi. Sana sinänsä on muuten hauska, miksei onnea saisi onkia? Onnen tavoittelu on ihmisoikeus. Mutta tällä tarkoitetaan taloudellisen hyödyn tavoittelua. Vanhemmalla osapuolella on tyypillisesti enemmän rahaa tai statusta, josta nuorempi voi hyötyä. Jos se sopii molemmille ja tuottaa molemmille iloa, sehän on vain hyvä. Ei tarvitse hampaat irvessä taistella jokaisesta sentistä.

Kokemuksesta on myös hyötyä ihmissuhteissa. Monet kompastuskivet ovat jo tuttuja eikä maailma kaadu yhtä helposti kuin nuorena. Vanhempana osaa olla myös aidosti kiitollinen siitä mitä saa, koska tietää jo, että ihan kaikki ei elämässä onnistu.

Ikäero on kiehtova. Puhun nyt vain omasta, en kumppanini puolesta. Häntä saattavat minussa kiehtoa muutkin asiat, niinkuin hänessäkin minua.

Mutta melko varmaa on, että jos olisin häneen törmännyt saman ikäisenä, ei siitä olisi mitään suurempaa syntynyt. En siis ole hänen kanssaan ikäerosta huolimatta vaan lähtökohtaisesti ikäeron vuoksi.

Nyt kun olen ajat sitten täyttänyt osuuteni lisääntymisketjussa, voin katsoa asioita toisesta näkökulmasta. Kun en alitajuisesti, biologisesti tai käytännössäkään etsi isää tuleville lapsilleni, voin etsiä jotain ihan itselleni vain eikä tarvitse miettiä kauanko tämä kestää. Mikään tässä iässä ei enää kuitenkaan kestä kauhean kauan.

Ennen naureskeltiin homoille. Nyt homot kelpaavat kunhan vain menevät naimisiin ja luopuvat moraalittomasta vaihtoehtokulttuuristaan ja  hämäristä klubeistaan. Vammaisseksi, vanhusseksi, esineisiin kohdistuva seksuaalisuus, itsensä kanssa naimisiin meneminen. Lesbot, transut, transseksuaalit, biseksuaalit, aseksuaalit ja mitä näitä nyt on.

Kun naureskelette minulle, niin muistakaahan, että naureskelette yhdelle seksuaaliselle suuntautumiselle ja saatatte jonain päivänä hävetä sitä. Toistaiseksi yritän ottaa kaiken ilon irti friikkinä olemisesta. Jonkunhan se pitää tehdä.