Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin on sanottu olevan parasta, mitä moderni yhteiskunta on erityisesti naisille tarjonnut: se on mahdollistanut naisille omaehtoisia elämänmalleja ja se tukee naisten näkyvyyttä ja kuuluvuutta julkisilla elämänalueilla. Pohjoismaissa naisten palkkatyöstä ja erityisesti palkkatyöstä julkisen sektorin hoivatöissä on tullut tietynlainen rakenteellinen pakko.
Kun maamme hallitusta kasaavan perusporvarihallituksen yhteinen sanoma Smolnasta kuuluu, että ”Suomi on jäänyt hyvinvointiyhteiskunnan vangiksi”, alkaa pientä ihmistä kylmätä. Sopeutustarpeeksi ilmoitetut luvut ovat kovempia, kuin mitä hallituspuolueiden vaaliohjelmat lupasivat ja aiemmasta tiedämme, että leikkausten on tapana kohdentua rajuimmin niille, joilla menee jo ennestään huonommin.
Viime vuodet suomalaisiin on istutettu järjestelmällisesti leikkaustalkoiden henkeä. Meille on uskoteltu, että velan ja troikan pelko ovat peloista suurimpia, vaikka samaan aikaan tikittää köyhyyspommi, jonka annetaan räjähtää heikoimpia haavoittaen. Esimerkiksi Euroopan neuvoston esittämään kritiikkiin maamme perusturvan tason riittämättömyydestä ei ole suhtauduttu lainkaan yhtä suurella tunteella.
Miksi ei? Yhdeksi vastaukseksi voi tarjota sitä, että perusturvan varassa elävien ääni ei nykypolitiikassa kuulu, harva pitkäaikaistyötön pääsee eduskuntaan päättämään näistä asioista. Monella kansanedustajalla ei ole mitään omakohtaista kokemusta niukkuudesta. Sosiaalinen etäisyys päättäjien ja huono-osaisten välillä on kasvanut. Sosiaalipoliittinen retoriikka taas jää helposti talouden lainalaisuuksina esitetyn argumentaation taakse ja talouspoliittisissa puheenvuoroissa kuuluu lähinnä miesten ääni.
Keskustan Juha Sipilä on jo pidemmän aikaa kertonut, kuinka julkinen sektori on täynnä turhia töitä. Samoin on tehnyt Kokoomus verhoten puhetta normitalkoiksi. Sipilä ja puolueensa puhuvat myös muun muassa siitä, kuinka kotihoidontuki täytyy säilyttää ja kuinka perheiden pitää voida päättää itse, kuinka lapsiaan hoivaavat. Perheet päättävät kuitenkin usein, että paremmin palkattu puoliso (mies) menee töihin ja usein rakenteellisista syistä huonommin palkattu nainen jää kotiin. Tuesta 97 prosenttia käyttävät naiset. [1] Kyse ei ole enää yksilön valinnoista, vaan rakenteellisesta eriarvoisuudesta.
Sukupuolikriisi ja talouskriisin sukupuolivaikutukset
Jo 1990-luvulla vallitsi puhe ”paisuneesta julkisesta sektorista”, jonka saattoi eräiden teoreetikkojen (mm. Julkunen, Hirdman) mukaan nähdä hyvinvointivaltion kriisinä, ja samalla oireena kasvavasta sukupuolikriisistä: valtiosta oli jo tuolloin tullut monen mielestä liian naisystävällinen jopa pohjoismaisen yhteiskunnan toimintatavalle. Jo tuolloin puhuttiin, kuinka ison osan julkisen sektorin töistä voisi tehdä kotona, halvemmalla ja vähemmän ammattimaisesti. Todellisuudessa Suomen julkinen talous ei ole niin suuri tai ”paisunut” kuin meille on viimeisten vuosien aikana uskoteltu. Suomen nettososiaalimenot ovat OECD-maiden keskitasoa.
Talouskriisi ja sen hoitokeinojen vaikutukset kohdistuvat eri tavoin eri sukupuolten edustajiin. Suomalaiset työmarkkinat ovat EU:n neljänneksi sukupuolittuneimmat, miesten ja naisten asema työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa on erilainen. Miehet ja naiset työskentelevät eri aloilla ja erilaisissa työsuhteissa (mm. osa- ja määräaikaisuudet kasautuvat naisille), käyttävät yhteiskunnan palveluita eri tavoin ja jakavat vastuun lasten hoidosta epätasa-arvoisesti. Naisista työskentelee julkisella sektorilla yli kaksi viidesosaa (41 %), kun miesten osuus on 16 prosenttia. Vastaavasti yksityinen sektori työllistää miehiä enemmän kuin naisia. Miehistä on yksityisellä sektorilla palkansaajina seitsemän kymmenestä, naisista puolet. [2] Miehistä toimii yrittäjinä 14 prosenttia ja naisista seitsemän prosenttia. Julkisen sektorin leikkaukset tuntuvat isosti esimerkiksi kunnissa, joiden työntekijöistä lähes neljä viidestä on naisia.
Kirjoitin joulukuussa 2014 Sipilän, Soinin ja Stubbin tulevan Suomelle kalliiksi. Tällä viittasin siihen, että jatkuva kasvua ja työllisyyttä tavoitteleva politiikka ei ole pystynyt turvaamaan kaikkien hyvinvointia [3]. OECD on vastikään painottanut, kuinka eriarvoistuminen haittaa talouskasvua, se maksaa ja sosiologi Göran Therbornia lainaten, se tappaa.
Politiikasta on tullut pilitiikkaa ja ylipäätään työn alla oleva porvarihallituksen ohjelma lupaa kylmää kyytiä muille kuin keski-ikäisille valkoisille kokopäivätyötä tekeville hyvätuloisille heteromiehille.
Viitteet
2. http://www.tilastokeskus.fi/til/tyokay/2009/04/tyokay_2009_04_2011-11-28_kat_001_fi.html
3. Vaikka valtaosalla suomalaisista menee paremmin kuin koskaan aiemmin, on samalla osa pudonnut tai pudotettu täysin ”yhteiseksi” kuvatusta veneestä: Hyvinvointivaltio-Suomessa köyhyys- ja syrjäytymisuhan alaisia on määritelmistä riippuen satoja tuhansia, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 900 000. Noin 15 prosenttia lapsista elää köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vaarassa. Yli 20 000 ihmistä jonottaa leipäjonoissa ja yli 30 000 nuorta on rekisterien ulkopuolella, ei siis edes työttöminä työnhakijoina. Maassamme on yli 7 500 yksin elävää asunnotonta ja 420 asunnotonta perhettä.
(Julkaistu 19.5.2015 Feministien vuoro -blogissa)