Heippa!

Tätä kirjoittaa teille tänään kolme vuotta alkoholitta ollut Melissa. Matkalla on tapahtunut paljon ja olen oppinut itsestäni kaikenlaista. Olen 22-vuotias, eli koko elinkaaren mittakaavassa hyvin alkuvaiheessa, mutta uskallan väittää silti olevani nuori aikuinen. Tiedostan sen, että minulla on vielä vaikka kuinka paljon aikaa mokailla, opiskella, onnistua ja rakastua.

Kolme vuotta pitäisi tuntua pitkältä ajalta näin nuorena, mutta lähinnä se tuntuu joltakin ihme hujaukselta. Parantumiseni alussa kartoin suuvettä ja liköörimakeisia, kaikkea mikä etäisestikin muistuttaa minua alkoholista. Nykyään en enää saa paniikkikohtausta, jos salaatinkastikkeeseen on käytetty shampanjaa.

Parantumisprosessini on ollut kivinen, sen myönnän. Aluksi pää täyttyi ainoastaan halulla juoda, en halunnut mitään niin paljon kuin tilkan viiniä. Juju oli siinä, että se ei olisi siihen tilkkaan jäänyt. Olisin juonut koko pullon saman tien. Etsin edelleen itseäni, enkä tiedä tarkalleen kuka olen. Mitä minä haluan? Tämä kysymys pyörii päässäni usein.

Nyt syksyllä ihmiset haluavat usein uudistua, karistaa kesäkilot ja oppia uutta. Vastaan tulee vähän väliä kaikenlaisia self-help kursseja, joilla luvataan parempaa elämää. Kuntosalikorttikin pitäisi ostaa.

Tiedostan, että minun pitäisi syödä paremmin ja liikkua enemmän. Reipas mieli terveessä kehossa ja niin edelleen. En halua, että absolutismi jää ainoaksi cv-merkinnäksi henkilökohtaisessa hyvinvointiohjelmassani. Haluan enemmän. Haluan lopettaa tupakanpolton ja kahvinjuonnin. Haluan olla vegaani ja kuntoilla.

Haluta saa, mutta mikä sitten saa ihmisen oikeasti toimimaan ja pysymään tavoitteessaan. Iltapäivälehtien sivuilta voi lukea muodonmuutostarinoiden käännekohdista, usein se on valokuva itsestä yli satakiloisena. Minä olen lihonut useita kymmeniä kiloja ja se näkyy valokuvissa, mutta en silti hätkähdä. Mietin, että mikä oikein saisi minut motivoitumaan tähän elämänmuutokseen.

Olen harkinnut tuhansien eurojen maksamista ties keille hyvinvointivalmentajille ja life coacheille, jotka opettavat kulttimaisesti itsensä hyväksymistä ja paremman elämän reseptejä. Miksi niin moni tarvitsee ulkoista apua oman itsensä löytämiseen? Haluaisin kovasti uskoa, että pystyn muuttamaan elämäni kohti parempaa suuntaa ilman, että maksan siitä tonnin jollekin markkinoinnin ammattilaiselle.

Osallistuin reilu viikko sitten Kirsi Salon Vapaa Nainen-kurssille. Minulla ei oikein ollut minkäänlaisia odotuksia kurssin suhteen, vaan läsnä oli ainoastaan aito mielenkiinto. Kävin kurssin kaksi ensimmäistä osaa, kehon ja mielen. Ensimmäisessä osuudessa vapautettiin keho, eli hilluttiin alasti kolme tuntia ja hiplailtiin toisiamme. Ai niin ja kehuttiin kaikkia maasta taivaisiin.

Ei sinänsä, että minua haittaisi viettää sunnuntai-iltapäivä lähes sadan alastoman naisen kanssa samassa tilassa, mutta kyllä minulle vähän pinnallinen olo tuosta kaikesta. Miten kestävää voi olla täysin tuntemattoman naisen kehut omasta vartalosta? Onko jonkun mieli todella niin yksinkertainen, että tuollainen kannattelee jaksamaan seuraavaa päivää pidemmälle?

Kirjoitettaessa soi Ballet School - Heartbeat Overdrive