Muistiinpanot

Heippa!

Tätä kirjoittaa teille tänään kolme vuotta alkoholitta ollut Melissa. Matkalla on tapahtunut paljon ja olen oppinut itsestäni kaikenlaista. Olen 22-vuotias, eli koko elinkaaren mittakaavassa hyvin alkuvaiheessa, mutta uskallan väittää silti olevani nuori aikuinen. Tiedostan sen, että minulla on vielä vaikka kuinka paljon aikaa mokailla, opiskella, onnistua ja rakastua.

Kolme vuotta pitäisi tuntua pitkältä ajalta näin nuorena, mutta lähinnä se tuntuu joltakin ihme hujaukselta. Parantumiseni alussa kartoin suuvettä ja liköörimakeisia, kaikkea mikä etäisestikin muistuttaa minua alkoholista. Nykyään en enää saa paniikkikohtausta, jos salaatinkastikkeeseen on käytetty shampanjaa.

Parantumisprosessini on ollut kivinen, sen myönnän. Aluksi pää täyttyi ainoastaan halulla juoda, en halunnut mitään niin paljon kuin tilkan viiniä. Juju oli siinä, että se ei olisi siihen tilkkaan jäänyt. Olisin juonut koko pullon saman tien. Etsin edelleen itseäni, enkä tiedä tarkalleen kuka olen. Mitä minä haluan? Tämä kysymys pyörii päässäni usein.

Nyt syksyllä ihmiset haluavat usein uudistua, karistaa kesäkilot ja oppia uutta. Vastaan tulee vähän väliä kaikenlaisia self-help kursseja, joilla luvataan parempaa elämää. Kuntosalikorttikin pitäisi ostaa.

Tiedostan, että minun pitäisi syödä paremmin ja liikkua enemmän. Reipas mieli terveessä kehossa ja niin edelleen. En halua, että absolutismi jää ainoaksi cv-merkinnäksi henkilökohtaisessa hyvinvointiohjelmassani. Haluan enemmän. Haluan lopettaa tupakanpolton ja kahvinjuonnin. Haluan olla vegaani ja kuntoilla.

Haluta saa, mutta mikä sitten saa ihmisen oikeasti toimimaan ja pysymään tavoitteessaan. Iltapäivälehtien sivuilta voi lukea muodonmuutostarinoiden käännekohdista, usein se on valokuva itsestä yli satakiloisena. Minä olen lihonut useita kymmeniä kiloja ja se näkyy valokuvissa, mutta en silti hätkähdä. Mietin, että mikä oikein saisi minut motivoitumaan tähän elämänmuutokseen.

Olen harkinnut tuhansien eurojen maksamista ties keille hyvinvointivalmentajille ja life coacheille, jotka opettavat kulttimaisesti itsensä hyväksymistä ja paremman elämän reseptejä. Miksi niin moni tarvitsee ulkoista apua oman itsensä löytämiseen? Haluaisin kovasti uskoa, että pystyn muuttamaan elämäni kohti parempaa suuntaa ilman, että maksan siitä tonnin jollekin markkinoinnin ammattilaiselle.

Osallistuin reilu viikko sitten Kirsi Salon Vapaa Nainen-kurssille. Minulla ei oikein ollut minkäänlaisia odotuksia kurssin suhteen, vaan läsnä oli ainoastaan aito mielenkiinto. Kävin kurssin kaksi ensimmäistä osaa, kehon ja mielen. Ensimmäisessä osuudessa vapautettiin keho, eli hilluttiin alasti kolme tuntia ja hiplailtiin toisiamme. Ai niin ja kehuttiin kaikkia maasta taivaisiin.

Ei sinänsä, että minua haittaisi viettää sunnuntai-iltapäivä lähes sadan alastoman naisen kanssa samassa tilassa, mutta kyllä minulle vähän pinnallinen olo tuosta kaikesta. Miten kestävää voi olla täysin tuntemattoman naisen kehut omasta vartalosta? Onko jonkun mieli todella niin yksinkertainen, että tuollainen kannattelee jaksamaan seuraavaa päivää pidemmälle?

Sukupuoli on meidän kulttuurissamme erittäin määrittävä tekijä. Pääasiassa ihmiset jaotellaan naisiin ja miehiin vauvaiästä asti, se näkyy meidän henkilöpapereissakin minkä sukupuolen värkit housuista oikein löytyy. Mielestäni ei ole millään lailla tarpeellista, että valtiolla on tieto henkilön sukupuolesta, sillähän kun ei pitäisi tasa-arvon nimissä pitäisi olla mitään väliä.

Saksassa saa ensimmäisenä Euroopan maana huomisesta lähtien merkitä vauva syntymätodistuksessa niin sanottuun kolmanteen sukupuoleen. Saksan sisäministeriö kertoo myös, että passeihin tulee pian merkintä X, joka tarkoittaa intersukupuolisuutta. Tämä on hyvin suuri edistysaskel sukupuolivähemmistöjen tasa-arvolle ja toivottavasti pian Suomeen saadaan sama systeemi. Ongelmallista toki on, että esimerkiksi avioliittolainsäädäntö tunnustaa edelleen Saksassa vain miehen ja naisen välisen liiton, eli tähän on saatava muutosta myös, mikäli halutaan, että kaikilla on oikeus avioliittoon.

Kävin viikonloppuna täällä Budapestissä Pride-elokuvafestivaaleilla katsomassa dokumentin Intersexion. Dokumentti kertoo intersukupuolisista ihmisistä, eli ihmisistä, joita ei ole pystytty syntymän yhteydessä luokittelemaan mieheksi tai naiseksi. Tällaisia ihmisiä on arvioitu olevan yksi kahdesta tuhannesta syntyvästä lapsesta. Yleisyys on verrattavissa esimerkiksi keliakiaan. Kyseessä on siis oikeastaan melko iso määrä ihmisiä, jotka eivät sovi kaksijakoiseen määritelmään sukupuolesta, mutta joiden asiaa on järjestelmällisesti hyssytetty. Elokuvassa annetaan ääni hyvin vihaisille ihmisille, joille on lapsuudesta asti opetettu, että heidän kuuluu vaieta.

Sinunkin tuttavapiirissäsi on varmasti ihmisiä, jotka eivät hermafrodiitti-sanan varjossa vain uskalla puhua aiheesta esimerkiksi väkivallan ja muun syrjinnän pelossa. Suomenkin politiikassa viitataan jatkuvasti määräävästi miehiin ja naisiiin, vaikka tämä on tiedeyhteisön mielestä suorastaan valheellista yksinkertaistamista.

Intersexion on dokumenttina koskettava, yksi rajuimmista aiheista on lasten silpominen heti vauvaiässä. Kun intersukupuolinen lapsi syntyy, vanhemmat panikoivat ja lääkäritkin turvautuvat vanhaan huuhaa-tietoon. Lääkärit vääristävät tietoja puhuen epämuodostomista ja neuvovat, että lapsen sukupuolielimet tulisi heti leikata miehen tai naisen sukupuolielimiä vastaaviksi. Vastasyntyneen intersukupuolisen alapää kun ei vastaa vallitsevien sukupuolten määritelmää sukupuolielimistä. Vain harvoin olemassa on todellisia terveydellisiä syitä, jonka takia leikkauksia tulisi tehdä.

Intersukupuolisella vauvalla saattaa olla haarojen välissä esimerkiksi uloke, joka voidaan nähdä pienenä peniksenä tai suurena klitoriksena. Ihmisten täytyisi tajuta, että tällainenkin alapää on oikea, eikä sitä tule leikkauksilla turmella. Kukaan ei voi vielä tuon ikäisestä tietää, mitä sukupuolta hän oikein haluaa aikuisena olla tai jos haluaa olla mitään sukupuolta ollenkaan. Korjaustoimeenpiteet tehdään siis usein täysin väärään suuntaan ja tällainen vauvan sukupuolikorjaus on järkyttävää väkivaltaa. Intersukupuolisilta viedään näillä leikkauksilla mahdollisuus toimivaan ja nautinnolliseen sukupuolielämään. Häneltä on saatettu poistaa kokonaan vaikkapa toimiva klitoris lääkäreiden muovaillessa hiki otsassa “normaalin näköistä” tekovaginaa.

Saksassa käyttöön otettava menetelmä toivottavasti vähentää tätä silpomispakkomiellettä. Vaikka laki ei vieläkään turvaa lapsen koskemattomuutta, annetaan vanhemmille edes mahdollisuus hyväksyä, että lapsi todellakin voi syntyä ilman sukupuolta, eikä se ole mitenkään epänormaalia. Vastuu lepää nyt lääkärikunnan harteilla. Taakka on painava, sillä pitäisi rohkeasti luopua lukemattomien ihmisen elämää turmelleen professori John Moneyn koko alaa vallanneesta hörhöilyideologiasta, joka perustuu sokeaan uskoon sukupuolen opetettavuudesta.

Toivon, että tietoisuus intersukupuolisuudesta lisääntyisi, sillä se on yleinen tila, josta on enää turhaa olla vaiti. Ihmisiä ei voi jaotella vain miehiin ja naisiin, se nyt on täysin päivänselvää nykytiedon valossa. Pakkomielteisen binääri sukupuolikäsitys on silkkaa julmuutta.