Sulkakynä

Lauantai 21.11.2015. Kaikki lähestyy. Joulu, uusivuosi, työsuhteen päättyminen, lähtömme Kambodzaan ja ennen kaikkea marraskuun loppu. Meillä on poikaystäväni kanssa vähän reilu viikko aikaa löytää vuokra-yksiöömme alivuokralainen tai joudumme irtisanomaan asuntomme. Yritän henkisesti valmistautua yksiömme luopumiseen. Rakastan tätä asuntoa, täällä on monta hyvää hetkeä vietetty. Toisaalta uskon meidän löytävän Suomeen palattuamme jonkun ihanan isomman asunnon, josta teemme meille kodin. Enemmän kaappitilaa olisi kieltämättä tervetullutta. Mutta jos löydämme tähän alivuokralaisen, ei tarvitsisi vielä sanoa heippa kodillemme. Saa nähdä kuinka käy, en viitsi stressata. Olen jättänyt tämän asian kohtalon käsiin.

Työsuhteeni päättyy reilun kuukauden kuluttua ja jos olemme siinä vaiheessa irtisanonneet asuntomme, tunnen itseni hiukan elokuvan päänäyttelijättäreksi. Nuori nainen, joka lopettaa työnsä, luopuu kodista ja karkaa elämänsä rakkauden kanssa Kambodzaan. Kambodzaan, missä aurinko ja seikkailut odottavat. Olen kiitollinen, että elämäni on totta. Minua ei huoleta lainkaan paluumme takaisin sen faktan kanssa, että olen työtön, koditon ja rahaton. Olenko tyhmä vai välinpitämätön? Ehkä jopa molempia, mutta takuuvarmasti myös ruskettunut ja henkisesti rikkaampi ihminen. Koska asioilla on tapana loksahtaa paikalleen, uskon etten jää loppuelämäkseni työttömäksi. Uskon myös meidän löytävän jostain asunnon. Ehkä yritän saada lisäksi opiskelupaikan. Kevät tuo varmasti kaikkea tullessaan.

Mitä teen sen miltei kolme kuukautta Kambodzassa? Koska en mene siellä töihin, minulla ei ole muuta kuin aikaa aurinkoisessa Phnom Penhissä. Tämä aika kannattaa siis käyttää hyväksi. Kuten olen joskus aiemmassa blogikirjoituksessani kertonut haaveilevani kirjailijan/kirjoittajan urasta, työstänpä siis tätä haavettani eteenpäin. Olen jo vilkuillut netistä ,mitä verkkokursseja silloin on käynnissä, sekä mihin kirjoituskilpailuihin voi osallistua. Joihinkin medioihin voi myös lähettää omia kolumnejaan ja toki pidän aktiivisesti blogiani yllä. En tietenkään tiedä johtaako nämä pikku projektini mihinkään, mutta haittaa siitä ei voi olla. Kirjoita, elä, lue. Tällä mennään.

Toinen mitä työstän reissullani, on englanninkieleni. Kaivan kansainvälisen papupatani esiin ja puhun mahdollisimman paljon englantia. Tavoitteenani on, että kun koneemme laskeuttuu Helsinki-Vantaalle, puhun parempaa englantia kuin nyt. Mahtavaa!

Toki meinaan myös urheilla, ottaa aurinkoa, syödä hyvin, juoda, mennä ehkä jollekin kokkauskursille, vähän shoppailla ja juosta torakoita pakoon. Olen niin innoissani reissustamme!

Kun olin lapsi ja minulta kysyttiin, mikä minusta tulee isona, vastasin samantien eläinlääkäri. Tämä suunnitelma piti noin 15v. asti, kunnes muutin uravalintaani eläintenhoitajaksi. Muutaman vuoden päästä tämäkin ajatus kaikkoni ja aloin miettimään toimittajan uraa. Radiotoimittaja oli muistaakseni ensimmäinen haave, mutta tv-toimittaja ja lehtitoimittaja ovat seikkailleet haaveissani yhtälailla. Seikkailevat ehkä edelleenkin, sillä vielä vuosi sitten opiskelin avoimessa ammattikorkeakoulussa journalismia.

Mutta jos kysyn itseltäni nyt, mikä minusta tulee isona, pieni paniikin poikanen kasvaa sisälläni. Alan nimittäin kohta jo olemaan ”se iso”, eikä minun pitäisi enää esittää tätä kysymystä itselleni. Minun pitäisi kai jo toteuttaa itseäni työelämässä. Vastaus kysymykseen on kuitenkin kirjailija. Ja soppa on valmis! Kirjailijaksi. Se ei varmasti ole se helpoin tie ja joudun painimaan ammatinvalintani eteen aikalailla yksin. Kirjailijaksi ei voi opiskella kolmessa vuodessa koulussa ja sen jälkeen voisi hakea töitä kirjailijan papereilla. Ei. Minun täytyy jollain konstilla vakuuttaa kustannusyhtiöt, ihmiset ja itseni. Tiedän, että tämä tapahtuu ainoastaan kirjoittamalla. Kirjoita, lue, elä on yksi vinkki, jonka olen bongannut netistä kirjailijoiksi haaveileville. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta minulla on kaksi ongelmaa. Ensinnäkään en usko itseeni tarpeeksi. Minun on hyvin vaikea kuvitella, että joku päivä tienaisin elantoni kirjailijana ja opuksiani olisi myynnissä Suomalaisessa Kirjakaupassa. Ennemmin näen itseni vielä 45v. lähettelemässä säälittäviä novellikokoelmia eri kustantamoihin ja elätän itseni kaupan tätinä. Rämpisin vain urahaaveissani ja olisin onneton. Eli jotenkin minun pitää valaa itseeni rohkeutta, luottamusta ja rockia.

Toinen ongelmani on itseasiassa hyvin ironinen: En keksi mistä kirjoittaisin. Jos mietin kirjoittavani novellin ja hahmottelen sen juonta, tapahtumia, henkilöitä, tyrmään kaikki ideat heti kättelyssä. Kaikki ideat tuntuvat huonoilta ja ontuvilta. Mielestäni mielikuvitukseni on paska, enkä saa paperille kuin jotain teksin alkuja. Toisaalta, se mitä saan kyhäiltyä, on kai ihan hyvää materiaalia, mutta en osaa rakentaa ja kasvattaa tarinaani. Tarvitsisin kai jonkun äidinkielenopettajan pyytämään minua laatimaan jotain, koska silloin minunkin kynä sauhuaa. Ainakin näin oli vielä omilla äidinkielen tunneillani, silloin sain jopa kunniakirjan kirjoittamisesta.

Jos mietin kirjailijan työtä, josta en tietenkään oikeasti tiedä mitään, voisin kuitenkin kuvitella sen sopivan minulle. Edellyttäen tietenkin, että keksin jonkun punaisen langan ja uskon itseeni enemmän kuin muuhun. Mutta ajatus työskentelystä omassa kotona, kirjastossa tai kahvilassa kuulostaa ihanalta. Ei tarvitsisi käyttää mitään noloja työvaatteita, eikä juosta kellon kanssa työvuoroon. Ei näkisi ärsyttäviä työkavereita, vaan seuranaan olisi itse luomat hahmot. Työ olisi luovaa ja itsenäistä. Voisi kehittyä koko ajan kirjoittajana ja voisi imeä ideoita kaikesta kuulemastaan ja näkemästään. Kyllä, jos se olisi tätä, niin tykkäisin. Nyt kun kirjoitin edes nämä ajtukseni ylös, innostuin entisestään tästä vaihtoehdosta. Miksi en yrittäisi? Yhtäkään hyvää syytä ei ole. En menetä mitään, jos yritän tehdä haavestani totta. Eli ei muuta kuin tuumasta toimeen! Kirjoitan erilaisia juttuja ja yritän olla olematta liian ankara itselleni. Vaikka kirjoittaisin kuinka huonoja juttuja, niin kunhan kirjoitan. Tällä idealla porskutan nyt eteenpäin.

Nytpä siis kirjoitan blogiani. Nuo äskeiset kappaleet kelpanevat johdannosta ja jatkossa kirjoittelelen tänne elämästäni. En olisi ikinä uskonut, että tulisin pitämään blogia omasta arjestani Vantaalla. Jos käyn töissä säännöllisesti ja seurustelen onnellisesti, niin eihän se ketään kiinnosta? Mutta päädyin tähän aiheeseen kolmesta syystä: Päiväkirjamaista blogia on helppo pitää, saan aiheen/otsikon mistä kirjoittaa ja tykkään tästä ideasta jo nyt. Tuntuu, että edes yritän tehdä jotain haaveammattini eteen. Toisaalta tykkään tästä bloggailustakin aika lailla.