"Kuinka monella eri tavalla ihminen voi tappaa itsensä?"

025

Kuinka monella eri tavalla ihminen voi tappaa itsensä? En ollut moneen ajattomaan hetkeen miettinyt mitään muuta. Koomaan vaivuttuani yksinäisyyteni oli kasvanut niin painostavaksi, että en kerta kaikkiaan keksinyt mitään syytä elää. Ainoa keino oli herätä. Vain hereillä ollessani voisin tappaa itseni, mutta silloin en todennäköisesti enää haluaisi sitä.

Viime päivinä kaikki haluni elävien kirjoihin palaamisesta olivat haihtuneet jonnekin. Olin pitkään pelännyt, että tämä hetki tulisi, ja se oli ollut läsnä nyt ainakin viikon (tämä oli arvioni). Pahinta oli, että en koskaan nukahtanut koska periaatteessa olin jo unessa. Tunsin ajatuksissani kuinka päivä muuttui yöksi ja yö päiväksi. Pian päivän käsite menetti merkityksensä. Oli vain aikaa, loputonta tyhjäkäyntiä. Minulle kävi kuin Michel Siffrelle hänen kuuluisissa kokeissaan. Vuonna 1962 Siffre eristäytyi kahdeksi kuukaudeksi Scarassonin luoliin Ranskassa. Hyvin nopeasti hän menetti käsityksensä ajasta. Kahden kuukauden kuluttua hän oli luullut vain yhden kuukauden kuluneen. Minä olin uuden ajan Siffre, ja oma mieleni muodosti minulle oman Scarassoni. En tuntenut väsymystä, vain turhautumista. Kun paikallaan makaamisesta tulee jokapäiväistä arkea, ruumis ei enää ymmärrä lepäämisen funktiota. Se hylkii koko ajatusta siitä.

Itsemurha oli ainut asia, mihin todella pystyin ajatukseni keskittämään, mutta miten toteuttaa itsemurha kun on koomassa? Miten pystyisin sammuttamaan itseni pois päältä? Oliko aivoissani tai sydämessäni jokin katkaisin, jota pystyisin painamaan? Juoksentelin jälleen kaoottisen tyhjyyden keskellä helvetissäni ja etsin tuota katkaisijaa joka paikasta. Kävin jopa hyvin epätodennäköisissä lokaatioissa: kiveksissäni, munuaisissani, mahalaukussani ja oikeassa polvilumpiossani. Nämä olivat loputtomia harharetkiä.

Minulla ei ollut mitään muuta kuin aikaa. En voinut tappaa aikaa, sillä minulla oli sitä vain metaforisessa mielessä. Vaikka tapoin siitä hetken, aika ei silti lakannut olemasta. Se oli siis gestalt-käsite, kuten saksalaisen gestalt-psykologian koulukunnan mukaan aivot ovat. Sitä määrittää kokonaisuus, sen hahmo, eivät sen osat. Jatkoin juoksemistani ja sen jälkeen makasin. Sitten katselin itseäni jälleen sivustakatsojana pedin vierellä. Näin äitini, joka kävi nyyhkyttämässä vieressäni, eikä se helpottanut oloani yhtään. Näin Timon, joka istui vieressäni ja tuijotti kooma-minääni pateettisen poissaolevalla katseella ja välillä läpsi minua poskille ja huusi: ”Herää, vitun homo!” Välillä tuntui kuin olisin taas ollut hereillä. En uskaltanut edes ajatella naisia, etenkään sitä M-kirjaimella alkavaa. Hänestä oli tullut minun Voldemortini. En uskaltanut toistaa hänen nimeään. Hän muistutti minua liikaa todellisuudesta, jota olin jostain syystä halveksinut sen pienen hetken kun olin ollut hereillä. Olin ollut liian voitonvarma ja ylimielinen. Kaduin sitä. Oliko tämä karmaa?

Välillä olin niin turhautunut, että ainut asia, mikä tuotti minulle iloa, oli se pummi, jonka olin tappanut Kalliossa. Vai olinko tappanut? En todellakaan ollut varma, mutta se oli eläväisin muisto, josta mitenkään sain kiinni. Se ei ollut miellyttävä muisto, mutta se muistutti minua elossa olemisesta, ja vain elossa olemisella oli merkitystä. Hylkäsin aikaisemman ajatukseni siitä, että elämällä sinänsä ei ole merkitystä. Kyllä sillä on! Kunhan vain saisin olla hereillä. Pala palalta tuokin muisto vähitellen kaikkosi pois mielestäni. Sen pummin kasvot olivat pian täysin harmaat, ja en muistanut, kuinka olin tappanut sen.

Tarvitsin ajankulua. Mielikuvitukseni teki retkiä, joissa varioin tapporeissuani. Lähdin uudestaan ja uudestaan yöhön ja kuvittelin jokaista yksityiskohtaa myöten, mitä tapahtui. Poltin ensin hiukan tupakkaa rauhoittaakseni hermojani, sitten puin sen toisen koomapotilaan vaatteet päälleni. Varastin sairaalasta skalpellin, jota etsin todella pitkään. Eihän se missään tarjottimella voinut olla, niin kuin elokuvissa. Vaikka tämä oli uneksimistani, halusin kaiken olevan mahdollisimman realistista, koska silloin tuntisin olevani lähempänä elossa olemista. Lähdin ulos. Otin bussin ihan jonnekin ja etsin käsiini jonkun pummin. En pitänyt saarnoja. Minä vain tapoin. Sen jälkeen palasin takaisin sairaalaan, ja kaikki oli taas ennallaan. Aika kyhjötti paikallaan, ja masennuin entistä enemmän.

Kuvittelin lisää tapporeissuja. Mutta niistäkin tuli nopeasti yllätyksettömämpiä. Rupesin pian hyppäämään yli tiettyjä vaiheita ja matkani lyhenivät. En laittanut edes kenkiä jalkaani. Keskityin oleelliseen ja aseiden sijaan tyydyin vain hengen riistämiseen. Potkin pummeja päähän tai kuristin ne. Tappaminen ei enää tyydyttänyt minua ja menetin otteeni siihenkin. Mielikuvitukseni kävi miinuslukemissa ja olin täysin lamaantunut päiväkausia. Se oli 110 % koomaa, todellista koomien koomaa, superkoomaa tai jopa metakoomaa, jota en tähän mennessä ollut vielä kertaakaan kokenut.

Olin pohjalla.

026

Marika lähti etsimään koiraa itselleen. Päätin mennä sairaalaan katsomaan Artoa. Viime päivinä minulla oli ollut helvetin kova ikävä häntä. Voi pojat kun hän oli laihtunut. Hän oli ollut koomassa nyt noin kaksi kuukautta tai ehkä pidempäänkin. Ajantajuni oli sekaisin ainaisen joutilaana olemiseni vuoksi. Välillä en ollut oikein varma oliko maanantai vai keskiviikko.

Sairaanhoitaja kävi ajamassa Arton parran. Minulle tuli yhä kurjempi olo. Hän oli täysin kyvyttömänä siinä hikisessä pedissä letkut naamallaan. Parranajosessio sai minut ajattelemaan, että hän oli omalla tavallaan vaikeasti vammainen – hän ei pystynyt huolehtimaan itsestään. Jonkun muun piti tehdä se hänen puolestaan. Yöpöydällä oli isot kasat karkkipusseja. Ne olivat Arton vanhemmilta. Jumalauta kun tuokin oli lämminhenkistä. Arton äiti oli ostanut pojalleen karkkia ajatellen että se olisi kiva yllätys sitten kun tämä herää. Kuvittelin Arton äitiä hössöttämässä siellä kaupan karkkiosastolla, miettimässä mitä karkkia ostaisi Artolle. Silmiini tulivat auttamatta kyyneleet. En ollut itkenyt kertaakaan Arton vuoksi, mutta koko tuo näyttämö letkuineen ja yöpöydän karkkipusseineen sai minut hajoamaan.

Kuinka kauan ihmistä pidetään hengissä koomassa ennen kuin piuha vedetään irti? Joutuuko joku maksamaan hänen elossa pitämisestään? Missä vaiheessa päätös tehdään? Kuka päättää hetken kun kaikki on ohi? Arton vanhemmat? Sairaala? Suomen valtio? En minä tiennyt tällaisista asioista hölkäsen pöläystä. Koko tämä koomajuttu tuntui vain niin uskomattomalta. Se oli painajaismainen vitsi. Edelleen pieni osa minusta ajatteli Arton vain yhtäkkiä nousevan pedistään ylös ja säikäyttävän minut sanomalla: ”Vitun homo! Gotcha!”

Katsoin Artoa ja olin vähällä nukahtaa. Silmäni vaappuivat kiinni ja auki. Tätä oli ollut meneillään jo monta päivää. Olin ottanut aikoinaan sikainfluensarokotteen. Nyt otsikoissa oli juttua siitä, kuinka ihmiset sairastuvat sen rokotteen vuoksi helpommin narkolepsiaan. Nukahtelin jatkuvasti ja mietin koko ajan, että oliko minulla tuo helvetin nukahtelutauti. Mietin välillä jopa, että voisiko minulla olla dementia. Soitin äidillekin ja kysyin, liikkuiko meidän suvussamme sitä, ja hän vain nauroi minulle ja kertoi, että ei liiku. Ehkä minun olisi pitänyt vain nukkua enemmän sen sijaan, että tuijottelin Marikaa kaiken yötä.

Olin ollut sairaalassa tajuamattani varmaan tunnin ja vain tuijottanut Artoa. Ilmeeni näytti varmaan samalta kuin Jack Nicholsonin roolihahmolla Hohdossa kun se kirjoittaa siellä isossa hallissa kirjoituskoneella loputtomiin samaa tekstinpätkää: ”All work and no play makes Jack a dull boy”. Minulla oli visioita siitä kuinka Arto olisi ollut välillä hereillä. Minulle syntyi sumuisia kuvia päähäni, joissa Arto nousi välillä istumaan pedillään ja valitti kuinka puutunut hänen selkänsä oli kaikesta makaamisesta ja sitten hän esitteli minulle makuuhaavojaan. Hän saattoi myös irrottaa letkut naamaltaan, asetella ne siistiin riviin sängylleen ja sanoa käyvänsä paskalla. Välillä Arto makasi sängyssään sätkien ja hänen suustaan kuului vaimeaa mutina: ”Garp, Garp, Garp…” Kummastusta herättivät myös tuoreet tupakantumpit Arton yöpöydällä ja sakea tupakansavu. Läimäyttelin kuin hullu itseäni kummallekin poskelle ja hengittelin syvään. Yritin selkeyttää mieltäni.

Hallusinointini jatkui keskustaan asti. Se tupakansavu oli edelleen nenässäni ja muistin koko ajan lisää yksityiskohtia siitä, miltä Arto oli näyttänyt tuijottaessani häntä. Esimerkiksi huomioni kiinnittyi hänen likaisiin jalkapohjiinsa. Kun hänestä kerta huolehdittiin sairaalassa, niin miksi helvetissä hoitsut eivät olleet pesseet hänen jalkojaan? Se oli ihan kreisiä. Todellisuudessa hän kuitenkin vain koko ajan makasi pedissään hievahtamatta mihinkään suuntaan. Mikä toisaalta oli todellista? Aistimukseni olivat olleet niin aitoja, että kesti tunteja ennen kuin pystyin unohtamaan tuon hämärän sairaalareissun.

***

Sen jälkeen kun se pummi oli löydetty kuolleena, media meni aivan sekaisin ja unohti bloggaajat aika nopeasti, tai ainakaan ne eivät olleet enää pääpuheenaihe. Minulle ja Marikalle oli siunaantunut pelastava musta enkeli. Vaikka hällä väliä, sillä Marika ei enää halunnut tappaa ketään. Oliko kyseessä joku seonnut kopiomurhaaja? Sillä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä.

Kuolleita pummeja rupesi löytymään lisää muutaman päivän välein. Jotkut niistä oli paloiteltu ja jotkut vain kuristettu hengiltä. Tämä ei sinänsä ollut suuri menetys Helsingille. Ruumiinpaloja löytyi sattumanvaraisesti ympäri kaupunkia eivätkä ne enää sijoittuneet ainoastaan Sörkkään. Taisipa jokunen löytyä Vantaalta ja Espoostakin. Joku teki kaupungille palvelusta, eikä kukaan oikeastaan välittänyt, että pummeja tapettiin. Minusta se oli vain hauskaa. Muistin kuinka Arton kanssa olimme usein vitsailleet lukioaikana, että sieppaisimme jonkun pummin auton kyytiin Muilun veljesten tyyliin ja veisimme sen jonnekin jumalan selän taakse ja mukiloisimme sen ihan paskaksi. Mietin aikoinaan tuota tempausta niin paljon, että siitä oli muodostunut tosi elävän näköinen muisto mieleeni. Aivan kuin olisimme todella toteuttaneet suunnitelmamme. Joka tapauksessa olin hyvin tohkeissani siitä, että joku toteutti nyt minun ja Arton suunnitelmaa ja puhdisti kaupunkia noista irvikuvista.

027

Ilma ympärilläni oli likaista. Se haisi pahalta. Olin nukkunut siinä ilmassa monta päivää. Se oli paksua ja epämiellyttävää. Se oli hikeä ja verta. Eikä kivaa valuvaa puhdasta kirkasta verta, jota vampyyrit juovat, vaan paksua ja inhottavaa, hitaasti valuvaa limaa. Se tunkeutui sisälleni ja täytti jokaisen onkaloni enkä päässyt sitä pakoon, koska en voinut liikkua. Olin hetken aikaa tottunut taas liikkumiseen, ja sen kaipaaminen oli pahempaa kuin se, ettei sitä ollut. Eihän sen poissaolo olisi haitannut, jos en olisi kaivannut sitä. Jos olisin itse leikannut jalkani irti omasta halustani, ongelmaa ei olisi ollut. Nyt minua kuitenkin kontrolloitiin jotenkin, enkä pitänyt siitä. Kaikki oli aloitettava taas alusta. Heräämisen tuska. Kaikki tietävät sen. Joutua heräämään aamulla kouluun tai töihin tai tapaamiseen tai aamulennolle – se on aivan hirveää. Ei haluaisi mitään niin paljon kuin jäädä nukkumaan ja joutuu väkisin kiskomaan itsensä hereille. Päivällä tuskaa ei enää tunnu, todella vähienkin yöunien jälkeen voi olla täydessä terässä. Ja myös illalla. Silloin ei saata enää huvittaakaan mennä nukkumaan. Saattaa valvoa myöhään ja tehdä jotain mistä pitää. Yö on oivaa aikaa asioiden tekemiselle. Se on luovaa, taianomaista aikaa, jolloin kaikki on mahdollista. Päivä on valoisaa ja selkeää, tylsää ja tavanomaista. Yöllä ajatukset heräävät henkiin, ja ne ovat valmiita otettaviksi ja käsiteltäviksi. Silloin on kosketuksissa omaan itseensä, kun taas päivällä yrittää elää protestanttisen työmoraalin luoman roolihahmonsa mukaisesti. Voi kunpa päivä voisi olla kuin yö. Mutta silloin ei kai olisi yötä eikä se olisi niin taianomaista. On oltava valoa, jotta voisi olla pimeyttä, niin kliseiseltä ja typerältä kuin se kuulostaakin. Olin oppinut tämän faktan erittäin selvästi ollessani jatkuvassa pimeydessä – se ei tuntunut enää jännittävältä ja taianomaiselta. Se tuntui hirvittävältä. Etenkin toisella kerralla. Nyt herääminenkin alkoi pelottaa. Pahinta oli se, etten pystynyt olemaan varma oikein mistään. Ehkä olin herännyt, ehkä en. Ehkä nukuin, ehkä en. Ehkä kuvittelin kaiken, ehkä en. Ehkä oli todellisuus, ehkä ei. Nämä asiat olivat menettäneet merkityksensä ja nyt oli tärkeintä vain, miltä minusta tuntui. Minusta tuntui pahalta, joten nykyinen tilanne ei ollut hyvä. Siitä oli päästävä pois. En vain jaksanut aloittaa maksimaalisen heräämisen urakkaa taas alusta.

Kuvittele, että olet nukkunut viikon, tai sanotaan koko talven. Ja sitten heräät. Kuin karhu talviunilta. Nehän ovat kuulemma tosi vihaisia keväällä juuri herättyään. Ymmärsin niitä nyt todella hyvin. Ne ovat nukkuneet monta kuukautta ja sitten joutuvat heräämään, etsimään ruokaa ja tekemään kaikenlaisia raskaita asioita. Vähemmästäkin menee hermot. Ja sitten ihmiset vielä ihmettelevät miksi ne käyvät kimppuun. Jokainen ymmärtää kämppiksen olevan hermona jos sen aikaisin sunnuntai-aamuna herätetään kitarasoololla, mutta karhuja ei ymmärretä. Vaadin karhuille tasa-arvoista kohtelua! Sen tulikin olla ensimmäinen tehtäväni toisen heräämiseni jälkeen. Nyt minulla oli todellinen syy herätä. Olin alkanut ymmärtää, että Marika ei ollut todellinen, vaan mielikuvitukseni tuote. En pystynyt näkemään häntä todellisena, siksi hän oli minulle niitä harvoja asioita, jotka pysyivät samana riippumatta siitä olinko hereillä vai valveilla. Hän oli päässäni, enkä tiennyt oliko oikeaa Marikaa olemassa vai ei. Mutta karhut olivat oikeasti olemassa. Karhujen oikeudet oli hoidettava kuntoon. Ne ovat niin söpöjäkin, löllertävät metsässä menemään hirvittävän isoina ja vaikuttavina ilmestyksinä ja syövät marjoja. Kuinka mahtavia veikkoja ne ovatkaan!

Aloin samaistua karhuihin. Minäkin olin mesikämmen, joka kaipasi oikeudenmukaisuutta ja rauhaa pitkän unen jälkeen. Oliko se muka liikaa vaadittu? No ei takuulla ollut. Sen tulisi olla itsestään selvää. Monet itsestään selvät asiat eivät vain valitettavasti toteudu. Ihmisillä on sisäänrakennettu oikeudentaju, mutta silti he toimivat usein, lähes jatkuvasti, sen vastaisesti. Tätä oikeudentajua tulisi seurata eikä uhrata sitä postmodernismin nihilistiselle alttarille, joka jo sinänsä on ristiriitainen, sillä alttari vaatii uskon johonkin, sillä se on rakennelma uskon esittämiseen ja institutionalisoimiseen. Jos alttari on nihilistinen, se ei voi olla alttari, vaan se on jotain muuta. Se on ei-alttari, eli alttarin vastakohta. Alttarin negaatio, alttarin tuhoaja, niin kuin Nietzschen yli-ihminen on jumalan tuhoaja. Yli-ihminen ei tarvitse enää jumalaa, sillä hän on itse oma jumalansa. Mutta pystyykö ihminen todella tähän? Eräs ystäväni sanoi kerran, että vaikka onnistuttaisiin aukottomasti todistamaan, että jumalaa ei ole olemassa, hän haluaisi silti uskoa. Ja hän on tasapainoisimpia ja onnellisimpia ihmisiä, joita tiedän. Ja hän todella olisi valmis uskomaan, vaikka se olisi kaiken järjen ja todistusaineiston vastaista. Ovatko onnellisimmat ihmiset siis vainoharhaisia hulluja? Kaikkein vahvimmilla ihmisillä tuntuu olevan jokin asia, johon he todella syvällisesti uskovat. Se antaa heille voimia; he ovat vahvoja, koska he uskovat. Nietzsche ei ollut vahva ja kuoli jo 45-vuotiaana hermoromahtaneena hulluna. Tätä kuvaa parhaiten eräs näkemäni vessakirjoitus. Joku oli kirjoittanut vessan seinään Nietzschen legendaarisen lausahduksen: ”Jumala on kuollut – Nietzsche”. Joku toinen oli vastannut alle: ”Nietzsche on kuollut – Jumala”. Jumala voittaa lopulta sillä hän ei voi kuolla.

Ja tässä minä olin. Kuolleena ja säälittävänä kuin Nietzsche konsanaan. Minulla kuitenkin oli vielä toivoa heräämisestä, eikä ainakaan luullakseni syfilistä, kuten Nietzchellä ilmeisesti oli. Näillä eväillä jaksaisin kyllä. Tekisin sen uudestaan. Ja voisin ehkä taas uskoa johonkin. Jos siitä todella sai niin paljon voimaa, miksi en tarttuisi siihen? Mitä merkitystä on totuudella jos siitä tulee paha mieli? Mitä arvoa totuudella on sinänsä? Minkä vuoksi se on arvokkaampaa kuin jokin muu, vaikkapa hyvä olo? Henry David Thoreau kirjoitti aikanaan: ”Rather than love, than money, than fame, give me truth”. Silti Thoreau käytti huomattavan paljan aikaa elämässään näiden kolmen ensin mainitun asian etsimiseen.

Kysytään mieluummin: mikä voisi olla arvokkaampaa kuin hyvä olo? Ihmiselle itselleen ei mielestäni mikään muu. Ja mitä muuta meillä on kuin se, mikä meille itsellemme on? Me olemme kaikki itsejä, joilla on jonkinlainen kokemus itsestä ja siitä, mikä itseä ympäröi. On kai luonnollista hakea itselle ympäristöä, joka tekee itsestä onnellisen. Ja mikään muu kuin toisten itsejen onnen tavoittelemisen estäminen ei saa olla tämän itsen onnen tavoittelun rajoitteena. Kuten John Stuart Mill totesi: ”ainoa syy miksi valtaa voidaan oikeudenmukaisesti käyttää sivistyneen yhteisön jäsentä kohtaan vastoin hänen tahtoaan, on muille tapahtuvan vahingon estäminen”. Hyvin simppeliä, mutta kuinka usein tätä sääntöä vastaan rikotaan? Kuinka monta kertaa minäkin olin sitä vastaan rikkonut? Eikä tämä ole mitään Raamatusta opittua, vaan jokainen voi lukea tuon lauseen ja verrata sitä sisältään löytyvään oikeudentajuun ja todeta, onko samaa mieltä vai ei. Ja mikäli on eri mieltä, voi esittää vasta-argumentin. Niin filosofia toimii. Ja tähän lauseeseen on vaikea keksiä vasta-argumentteja. Ainakaan olennaisia. Välineellisiä on kyllä helppo keksiä. Esimerkiksi: kuinka määritellään muille tapahtuva vahinko? Jonkin teon aiheuttama kausaalinen ketju voi olla hyvinkin pitkä ja kaikkia seurauksia lienee mahdoton selvittää. Tämä on myös Millin kannattaman utilitarismin kompastuskivi. Mutta tämä ei liity olennaisesti Millin lauseeseen. Se liittyy siihen, kuinka se voidaan toteuttaa tai minkälaisia lakeja pitää säätää, jotta se toteutuisi. Mutta se ei kumoa lausetta itseään.

Kaikesta huolimatta, olin koomassa.

028

- Mun mielestä sun olisi korkea aika hankkia jotain töitä.
Oli ollut vain ajan kysymys, että Marika vaatisi sitä minulta. Moneen asiaan olin heti valmis, mutta tuo aihe sai ihoni kananlihalle ja voimaan pahoin. Enkä puhu mistään henkisestä huonosta olosta vaan fyysisestä ällötyksestä. Mahani tuli kipeäksi ja oksentelin paljon väistellessäni aihetta muutaman päivän ajan. Aina Marikan vihjatessa asiasta pystyin jotenkin kiertämään kysymyksen ja luikertelmaan ulos tilanteesta. Se ei ollut mukavaa, sillä tahdoin miellyttää häntä ja tehdä kaiken niin kuin hän tahtoi. Mutta lopulta hän sanoi sen minulle suoraan ja vielä seksin jälkeen kun olin haavoittuvassa tilassa. ”Korkea aika” viittasi siihen, että hän oli jopa hiukan suuttunut. Olin osannut odottaa tätä kaikkien niiden vaatimusten joukossa, mutta minulla ei ollut hajuakaan kuinka lähteä liikkeelle tuon kehotuksen – tai lähinnä määräyksen – suhteen. Pystyin tottelemaan häntä sängyssä, pystyin tappamaan hänen puolestaan ja pystyin kuuntelemaan loputtomiin kuinka hän herjasi minua. Pystyin moniin asioihin, joita Marika minulta vaati, mutta tämä oli ehdottomasti vaikeinta, mitä eteeni tähän mennessä oli tullut.

Kuten jo aiemmin kerroin, olin tehnyt paljon duunia sen eteen, varsinkin elämänkatsomukseni kannalta, että en koskaan enää tekisi päivätyötä. Se pilaisi kaiken. Tämä oli enemmän kuin päätös tai elämäntapa – tämä oli aate, jonka puolesta olin valmis parhaimmillaan kiertämään ympäri Eurooppaa ja pitämään ihmisille motivaatiopuheita siitä, miksi heidän ei pitäisi koskaan tehdä töitä. Olisin niin kuin George Clooney Up in The Air -leffassa. Tosin hän kävi antamassa ihmisille potkuja. Minun hommani ei olisi alkuunkaan niin julmaa. Olisin positiivisuuden sanansaattaja: kertoisin kaikille niille masentuneille ihmisille mahdollisuuksista, jotka odottivat heitä päivätyön ulkopuolella. Olisin todellinen ilontuoja: loisin hymyn heidän kasvoilleen ja saisin heidät tuossa tuokiossa jättämään tylsät duuninsa. Vanhempi ja huomattavasti meitä normaalimpi sukupolvi pitäisi tätä huolestuttavana esimerkkinä kaaosteoriasta.

En usko, että asiat menisivät radikaalisti huonommin. Pieni lamaantuminen, luovutus, hanskojen tiskiin heittäminen ja tästä aiheutuva hauskanpito voisivat hetkeksi sekoittaa pakkaa, mutta tiedän, että puhdistautuminen tapahtuisi. Kaaos saavuttaisi lopulta järjestyksen! Se synnyttäisi uuden järjestyksen ja parhaimmillaan jopa uuden sivilisaation, jossa teknologialla ei välttämättä olisi niin suurta roolia. Kaaoksen keskeltä nousisi esiin upeita filosofeja ja uusien poliittisien liikkeiden edustajia, joilla olisi tietoa ja taitoa rakentaa uusi parempi maailma. Kaaoksen keskellä opittaisiin arvostamaan yhä pienempiä asioita, jotka ovat unohtuneet meiltä jo ajat sitten. Maailma vaatisi meiltä enemmän kekseliäisyyttä ja yleensäkin energiaa.

Minulla on loputtomiin esimerkkejä monista asioista, jotka olivat lapsuudessani mahtavia juttuja. On vaikea kuvitella, että nykylapsi leikkisi enää samalla tavalla. Esimerkiksi hernepyssy. Uskon, että hieman minua nuoremmilla oli vielä niitä ja riippuuhan se tietysti kasvatuksestakin. Ne olivat mahtavaa hupia, lapsellisen sodankäynnin primitiivisin ja halvin ase. Sitten oli paljon juhlavia, harvoin tapahtuvia etuoikeuksia, kuten pizzalla käyminen, karkkipäivät tai koulun jäälle luistelemaan meneminen. Ne olivat spesiaaleja juttuja, joita ei tehty usein. Muistan edelleen kuinka innoissani olin jos tein vanhempieni kanssa noita asioita. En väitä, että kaikki nykyajan lapset olisivat jotenkin hemmoteltuja. Kaikki on vain niin arkista nykyään. Pizzaa saa tosi helposti ja halvalla. Sitä vedetään tosi usein ja sama pätee karkkeihin. Luistelemaan ei haluta mennä, koska se on hankalaa ja ulkona on tylsää sekä liian kylmä. Eikä haluta edes pukeutua lämpimästi, koska se ei olisi coolia. On mukavampaa jäädä kotiin pelaamaan pleikkaria verkossa kavereiden kanssa.

En ole todellakaan mikään jäärä, joka allekirjoittaa pelkästään vanhanajan traditiot. Myönnän, että en itsekään jaksaisi innostua kummemmin noista asioista. Mutta siinähän se onkin. Tämä teknologian valloittama sivilisaatio on vienyt minutkin mukanaan. Se on aivopessyt minut jo ajat sitten. Joskus herkuttelen ajatuksella, että Internet kaatuisi ja tästä aiheutuisi maailmanlaajuinen taantuma.

Olin eksynyt töiden hakemisesta töiden välttelyyn, lapsuuden leikkeihin ja haaveisiin Internetin kaatumisesta. Ihmiset ovat niin hemmetin passivoituneita. ”Emmä jaksa” – niin perus! He eivät muista ostaa edes wc-paperia kun eivät malta poistua hetkeksikään Facebookista. Mieluummin he kaivavat laiskuuttaan roskiksesta käytettyjä räkäpapereita ja pyyhkivät pyllynsä niihin. Pahimmillaan heidän on lähdettävä ystävien seurasta mukavan illanvieton kesken kotiin, koska heidän on pelattava Farmvilleä.

Tamagotchit 1990-luvun lopulla olivat vielä pieni paha kaiken tämän virtuaalihulluuden rinnalla. Mutta toisaalta ne näyttivät tien tietokoneiden hallitsemaan tulevaisuuteen. Minne hävisivät lätkäkortit, Coca Cola -jojot ja superpallot? Niissä oli vielä munaa ihan eri tavalla. Jojot vaativat taitoa ja ne toivat nuoria fyysisesti yhteen. Nyt yhdessäolo ja sosiaalisuus tapahtuu vain chateissa ja ”seinillä”. Jengi on hautautunut koteihinsa eivätkä ihmiset todella halua nähdä toisiaan. Tärkeintä on vain huomatuksi tuleminen ja hienot valokuvat itsestään. ”Äiti, mä haluan järkkärin! – "Mutta sullahan on tuo Canonin 400D, jonka sait joululahjaksi pari vuotta sitten" – "Ei mut mä haluun uuden millä saa Full HD -videokuvaa, please osta!” Teknologian kehitys on tarttunut ihmisiin ja ihmiset koneellistuvat koko ajan. He ovat osa tuota robotiikkaa ja robotiikka sanelee, mitä ihmiset haluavat. Ihmisistä on tullut kyborgeja. Pelottavaa.

Koen, että jollain tasolla murros oli ollut meneillään jo pitkään. Merkit siitä olivat ilmassa. Ne eivät olleet kovin huomattavia tai konkreettisia, mutta homma oli totisesti lähtemässä hanskasta. Mikään ei vain yksinkertaisesti riittänyt kenellekään. Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä enemmän ajatus Internetin kaatumisesta ja maailmanlaajuisesta sekasorrosta sai minut villiintymään. Ehkä tarvitsimme paikalle Terminatorin, joka aloittaisi ydinsodan – tosin silloin jengiä kuolisi turhankin paljon. Mutta ihminen on luonteeltaan tuhoaja, siitähän useat scifi-leffatkin kertovat.

Kuinka usein tulevaisuus kuvataan elokuvissa valoisaksi? Ei juuri koskaan. Se on aina pimeä, joskus jopa ikuisen sateen täyttämä, kaoottisen dystooppinen näyttämö, jossa ihmiset ovat surumielisiä ja välinpitämättömiä. Yksilön selviytyminen on tärkeintä. Ihmishengellä ei ole välttämättä mitään arvoa. Kaupungit ovat saasteiden, teollisuuden ja tekniikan peittämiä betoniviidakoita. Apinoiden planeetassa on hyviä pointteja. Elokuvasaagan viimeisessä osassa päädytään ratkaisuun, että apinoiden lait ovat parempia kuin ihmisten. ”Ape must never kill ape” oli apinoiden merkittävin sääntö, jota ihmiset omalla kohdallaan olivat rikkoneet läpi vuosituhansien. Ihmiset olivat tuhonneet maailmansa ja apinat nousivat valtaan. Ehkä me tarvitsimme myös apinoita siivoamaan kaiken tämän sotkun. Tiedä häntä.

Palasin hetkeksi miettimään työnhakemista. Mistä minä voisin saada töitä? Media-ala oli niin ylikoulutetussa tilassa, että ei niitä töitä jaeltu samalla tavalla kuin kaupan alalla. Oman yrityksen perustaminen oli ainoita ratkaisuja. Työvoimatoimistot kannustivat epätoivoisesti työttömiä media-alan ihmisiä ottamaan starttirahan ja perustamaan firman. Tässä luusereiden valloittamassa maailmassa edes minulla ei ollut munaa tuohon, vaikka kovana luuna itseäni pidinkin. Eikä minulla ollut myöskään kiinnostusta. Tietoa ja rohkeutta oli liian vähän, että olisin todella uskaltanut ryhtyä siihen. Eikä minulla ollut tarpeeksi todellista kokemusta työmaailmasta. Minulla oli vain ikäviä kokemuksia, jotka olivat jo varhaisessa vaiheessa elämääni ajaneet minut ulos työmaailman kurjalta näyttämöltä. En halunnut sitä elämää enää ja olin hyväksynyt sen itselleni. Olin onnellinen hengaaja. Mutta Marika ei voinut hyväksyä minua sellaisena.

Olin valehdellut hänelle aiemminkin, joten pystyin rauhallisen myöntyväisenä vastaamaan hänelle: ”Sopii rakas, haen töitä”. Sen pituinen se. En todellisuudessa hakenut töitä ja aina kun hän kysyi, kerroin vain jotain epämääräisen tylsää siitä kuinka olin printtaillut hakemuksia tai ollut muutamissa haastatteluissa. Totuus oli, että Marikaa eivät edelleenkään kiinnostaneet minun tekemiseni niin paljon. Hän vain halusi pitää yllä valtaansa komentelemalla minua. Hän oli johtaja ja hänen täytyi aina silloin tällöin näyttää missä kaappi seisoi. Se oli ihastuttavaa. Mutta pakostakin tämä työaihe sai hikikarpalot otsalleni. Inhosin keskustella aiheesta ja hän oli yllättävän sinnikäs kyselemään kuinka työnhakuni sujui.

Työnhaun sijaan kulutin päiväni Kallion kirjastossa visioimalla kasaan isoa ja monivaiheista suunnitelmaa, jonka pyrkimyksenä oli todellakin kaataa ”koko paska”, eli Internet. Minulla ei ollut hajuakaan mistä lähteä liikkeelle, joten haastattelin erilaisista mahdollisuuksista kaikkia käsiin saamiani nörttejä, joista jokainen tarjosi oman näkemyksensä. Äänitin keskustelut ja litteroin ne myöhemmin muistiin. Esiinnyin Pelit-lehden toimittajana. Useimmille se meni aivan täydestä. Soitin jopa vanhalle lapsuudenkaverilleni, joka työskenteli F-Securella. Hän tarjosi vahvoja, analyyttisiä näkemyksiä eikä uskonut sen olevan mahdollista. Hän naureskeli järjettömyydelleni ja kehotti minua kuluttamaan aikani johonkin rakentavampaan toimintaan. En kuitenkaan halunnut luovuttaa näin nopeasti. Jatkoin tonkimista. Pitihän minulla olla jotain tekemistä kaikkena sinä aikana, jonka Marika luuli minun kuluttavan työnhakuun.

Sain käsiini muutaman pahemman koulukunnan hakkerin yhteystiedot. Tyypit olivat tehneet Internetissä ihan todellisia murtoja ja tienanneetkin sillä. Tietokoneiden suhteen en todellakaan ollut mikään kova tekijä, mutta puhelahjani olivat autuaat. Sain suostuteltua projektiin nopeasti mukaan näppynaamaisia nörttejä sekä nuuskaavetäviä hakkereita. Jengi oli pikku hiljaa kasassa ja valmiina. Kukaan heistä ei oikeastaan uskonut, että asiassa edistyttäisiin mihinkään suuntaan, mutta suuruudenhullu ajatus viehätti kaikkia. Perustimme nettiin salaisen foorumin, jonne heitettiin kaikki ideat aiheesta, ja sivuilla alkoi nopeasti olla hemmetin kovaa liikennettä.

Keskustelu kävi kuumana. Se muistutti ihan Fight Clubia. Siitä ei puhuttu ääneen, mutta kaikki tiesivät tietokonemaailmassa, että tuo foorumi ja sen aate olivat olemassa. Jengiä tuli nopeasti lisää parhaimmillaan jopa Amerikasta ja Japanista asti, mutta hauskinta oli, että emme päästäneet sinne ketä tahansa esittämään ajatuksiaan. Webmasterit pitivät erilaisia tulikokeita porukkaan haluaville. Se oli kuin jonkin sortin simputtamista. ”Kokelaita” rääkättiin oma aikansa ennen kuin heille annettiin kutsu foorumille.

Kaikki tämä tapahtui muutamassa viikossa, ja projekti, joka kulki nimellä ”EPIC FAIL” vei lopulta aikaani yllättävän paljon. Luin enemmän kuin koskaan aiemmin, varsinkin tekniikka- ja tietokonealan lehtiä ja kirjallisuutta. Opin koko ajan uusia juttuja. Niillä hakkereilla oli mielettömiä ideoita siellä foorumilla. Projektista tuli koko ajan tärkeämpi minulle.

Pidin jutun salassa kaikilta. En kertonut siitä edes, tai etenkään, Marikalle. Sanoin vain tekeväni osa-aikaista duunia sosiaalisen median parissa. Hän uskoi sen ja oli aktivoitumiseeni hyvin tyytyväinen.

***

Nörtteily jäi kuitenkin taka-alalle hetkeksi kun sain puhelun Jorvin sairaalasta. Se oli Arton äiti, joka kertoi henki hapatuksissaan, että Arto oli herännyt.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!