"No, saisinpahan runkata ikuisesti haavaisella peniksellä."

003

Ilman muuta sen piti mennä niin. Kaikki oli ollut selvää alusta lähtien. Kaikessa siinä huumassa ja todellisuudentajun menettämisen lomassa minun olisi pitänyt tajuta se. Mutta ei. En todellakaan ollut tullut ajatelleeksi – tai oikeammin sanottuna – minua ei ollut kiinnostanut ajatella. Vittu. Marika oli pahin horo, mitä olin koskaan tavannut. Ja mitä pahemmaksi hän silmissäni muuttui, sitä enemmän ja jatkuvammin halusin häntä. Heräsin yhtenä aamuna yksin kotoa sängystäni aivan järkyttävän aamuseisokin kanssa. Ensimmäinen asia mielessäni oli Marikan sileäksi ajeltu posliinipillu. Minulla oli helvetin kova kusihätä. En kuitenkaan voinut mennä vessaan sillä kullini oli kovempi kuin Baabelin torni. Ja vielä syntisempi. Rakastin syntisyyttäni. Ajattelin Marikaa ja aloin masturboida. Olin todella kiihottunut, mutta tunnelmani laski hieman, kun jostain syystä aloin ajatella asioiden todellista laitaa. Otin huomioon todellisen maailman, sen mitä todella tapahtui mielikuvitukseni ulkopuolella. Niin kuin esimerkiksi mitähän Marika mahtaa tuntea tai millaiset hänen vanhempansa ovat.

Se oli aina ollut ongelmani. Liika ajatteleminen. Siksi kai pidin alkoholista niin paljon. Sillä sain turrutettua aivojani sen verran, että olin hetken vapaa. Vapaa siitä, että tietokone, jota aivoiksi kutsutaan ja joka sijaitsee pääkalloni sisällä, lopettaisi hetkeksi jatkuvien laskutoimitustensa tekemisen ja antaisi minun olla rauhassa. Tai itse asiassa en usko laskutoimitusten lakkaavan, vaan pikemminkin niiden tulosten tulostaminen tietoiselle mielelleni häiriintyy. Niin kuin vetäisin printterin tai näytön piuhan irti keskusyksiköstä. Laskeminen jatkuisi edelleen, mutta minun ei tarvitsisi katsella sitä ja voisin mennä juoksemaan kedolla perhosten sekaan. Toinen syy, minkä uskon vaikuttavan alkoholin vapauttavaan vaikutukseen minussa, on aivojen informaation saannin häiriintyminen. Humalassa silmät ja korvat ja nenä ja iho eivät enää näe yhtä selvästi. Aivoilla on varmasti jokin mekanismi, jonka avulla ne huomaavat, että aisteihin ei voi enää luottaa, jolloin ne lakkaavat ottamasta niiden tuottamaa informaatiota vastaan. Tai ainakin niiden kriittinen näkemys niitä kohtaan kasvaa. Silloin suurin osa niiden energiasta menee epäluotettavien aistien kanssa kommunikoimiseen ja niiden tuottaman informaation suodattamiseen. Ja minulle jää enemmän aikaa tehdä mitä haluan.

Mutta mikä tämä minä sitten on – jos se ei ole aivoni eikä aistini? Kuitenkin identifioidun itsekseni, ajattelen olevani minä joka hetki. Olin hereillä tai valveilla tai humalassa tai selvin päin. Minä olen minä. Piste. Descartes sijoitti minän käpyrauhaseen. En ymmärrä miksi. Eikä tarvitsekaan ymmärtää. Descartesilla oli nimittäin lisäksi yksi varma apukeino, jos hän ei keksinyt oikeaa selitystä. Jumala. Jumala lopulta takasi aina kaiken onnistumisen. Esimerkiksi Descartesilla Jumala takasi ulkomaailman olemassaolon, koska sitä ei voinut itse todeta, koska itse on vain omassa itsessään oleva. Mutta mitä minä voin sanoa? Kukaan ei takaa enää minulle mitään, koska Jumala on kuollut, kuten Nietzsche asian totesi. Minulla ei ole enää ketään johon voin luottaa paitsi minä – ja nyt olin varsinaisessa kusessa, koska en edes tiennyt kuka tai mikä tai missä tämä minä oli. Ja jälleen ajattelin liikaa.

Liika ajatteleminen oli erityisen vakava ongelma seksissä, sillä kaikkialle poukkoilevat ajatukset saivat minut unohtamaan mitä olin tekemässä ja sillä oli yksi erittäin epämiellyttävä sivuvaikutus: menetin kosketuksen itseeni ja mikä pahinta, penikseeni. Vaikka kokisin tytön kuinka ihanaksi tahansa, minulle saattaa käydä milloin vain odottamatta niin, että ajatukseni katoavat kaikkeen siihen informaatioon, joka kaiken aikaa leijuu keskellämme ja yllämme ja alapuolellamme. Juuri silloin, kun voisin tulla osaksi universumia työntymällä sinne, mitä Aristoteles kutsui paikaksi, joka voi muuttua vain silloin jos siellä tapahtuu muutos, juuri silloin menetän kokonaan käsityksen siitä kuka minä olen. Ja silloin en enää ole minä enkä ole yhtä itseni enkä kehoni kanssa. Kehoni muuttuu löysäksi ja tylsäksi, se ei reagoi ärsykkeisiin ja vain valuu velttona sängyltä yhdessä hyvän mieleni ja kokemukseni kanssa. Inhoan noita hetkiä. Haluaisin vain olla ajattelematta. Mutta olen harjoitellut ajattelua niin paljon. Se tapahtuu automaattisesti. Samalla tavalla kuin silmäni automaattisesti näkevät, aivoni automaattisesti ajattelevat. Homer Simpson työnsi kerran aivoihinsa vahaliidun ja hänestä tuli nero. Ehkä voisin kokeilla samaa temppua. En tosin usko, että monikaan tyttö kokisi sitä kovin ihastuttavana. Tai tiedä häntä, penetraatiosta siinäkin on kyse.

Rupesin masturboimaan Marikan käsittämättömän kauniit rinnat mielessäni. Ajattelin kuinka puristelisin niitä ja työntäisin penikseni niiden väliin ja kuinka laukeaisin niiden päälle. Tulin niin kovaksi. Ja sitten. Ensimmäinen ajatus jostain, joka ei kuulunut välittömästi tähän tilanteeseen, esimerkiksi ajatus laukeamisesta. Niin älytöntä kuin se onkin – sehän on todella kiihottavaa – mutta se ei kuulu välittömään kokemukseen. Se sai ajatukseni harhailemaan, se aloitti vyöryn, jota en voinut enää pysäyttää. Hetken päästä ajattelin jo vuoristoratoja ja pörssiosakkeita. Muistin erään miehen pienestä kreikkalaisesta kaupungista, jossa olin ollut lomailemassa. Tapasin siellä saksalaisen tytön, jonka kanssa aloitin suhteen. Kadulla tämä mies sanoi minulle: ”easy come, easy go”. En silloin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta myöhemmin ymmärsin. Nousuja ja laskuja silloin kun minun pitäisi keskittyä vain nousuihin, vain koviin ajatuksiin: pesäpallomailoihin, kreikkalaisiin patsaisiin, Eiffel-torniin, Jared Leton käteen From Yesterday -musiikkivideossa – kaikkeen, mikä vain olisi kovaa ja pystyasennossa. Mutta karkaavat ajatukseni – en saanut niistä kiinni. Menetin kosketuksen itseeni, toisin sanoen penikseni rentoutui. Kiroilin ja löin päätäni seinään. Yritin rauhoittua ja miettiä Marikaa mitä perversseimmillä tavoilla. Kuinka raiskaisin häntä tai naisin hänen kuollutta ruumistaan. Ei, edes kaikkein sairaimmat ajatukset eivät auttaneet minua. Yritin ajatella myös romanttisia hetkiä hänen kanssaan ja mukavaa perhelounasta hänen vanhempiensa seurassa. Sekään ei auttanut. Menetin kovuuteni. Kuten Henry Miller asian totesi: ”en ollut enää edes henkilökohtainen kovuus”. Millerille henkilökohtainen kovuus tarkoitti kai heikointa kovuuden astetta. Minulle taas juuri henkilökohtainen kovuus oli aidointa kovuutta – juuri siinä on koko asian ydin. En ollut enää mitään henkilökohtaista. Jotta voisin olla niin voimakkaasti läsnä, että voisin näyttää herkimmän kohtani, kovettuneen penikseni, minun pitäisi olla todella jotenkin henkilökohtaisesti kokemassa se tilanne. Olla ihan itse siinä läsnä. Jos rupeaa miettimään kuka itse on, niin kaikki henkilökohtaisuus katoaa pohdiskelun ajaksi. Ei ole enää oma itsensä, ei itselleen eikä myöskään vieressään olevalle tytölle. On irtaantunut kaikesta. Ja mikä pahinta, itsestään. Ja henkilökohtaisesta kovuudestaan. Voi olla vaikka kuinka kiihottunut, mutta ei tunne omaa kovuuttaan.

Mutta tämä on ristiriitaista. Itseni suhteen on parempi, että olen todella kosketuksissa omaan itseeni. Mutta toiseen suuntaan tilanne voi olla aivan toinen. Voi olla parempi, että ajattelen tytön joksikin toiseksi. Tai voin ajatella hänet kaikiksi maailman tytöiksi. Voin ajatella panevani kaikkia maailman tyttöjä samaan aikaan. Silloin olen todella vapaa. Olen vapaa, koska olen saanut kaiken. Minun ei tarvitse pyrkiä mihinkään. Olen täysin vapaa kaikista minua ohjaavista paineista ja vaatimuksista ja riittämättömyyden tunteista ja siitä, että minut on geneettisesti ohjelmoitu jatkamaan geenieni olemassaoloa mahdollisimman tehokkaasti. Toisin sanottuna joko etsimällä niille täydellisesti sopivan partnerin (kuten Air kuvaa kappaleessaan Biology) tai levittämällä niitä mahdollisimman moneen kohteeseen. Tämä on tietysti huijausta, sillä yleensä käytän ehkäisyä.

Haluaisin palata Marikaan, mutta minun oli pakko miettiä tämä asia ensin läpi. Juuri tätä tarkoitin kun sanoin, että sekosin välillä (jatkuvasti) omiin ajatuksiini. Haluaisin todella oppia olemaan ajattelematta. Niin kuin ne ihastuttavat bimbot tytöt, jotka vain naureskelevat kaikelle eivätkä tunnu ajattelevan yhtään mitään. Pidän heistä paljon enemmän kuin älyllisistä filosofitytöistä. He ovat niin paljon paremmin kosketuksissa itseensä. He eivät mieti omaa ruumistaan pois. He ovat läsnä omassa kehossaan. Ja he ottavat myös minut omaan kehoonsa. Eivät jätä minua ulkopuolelle. He luottavat intuitioonsa ja aisteihinsa. He eivät ole koko ajan kyseenalaistamassa kaikkea niin kuin vaikkapa feministit. He ovat. Me olemme. Ollaan.

Vaikka en ollut enää kova enkä oikeastaan enää edes kiihottunut halusin silti tulla. Mikä on aloitettu, se on vietävä loppuun. Niin isäni aina opetti minulle. Halusin olla isäni neuvojen arvoinen. Olin aina halunnut olla. Isä on pojan elämän tärkein ihminen. Koko elämänsä poika pyrkii toteuttamaan niitä asioita, joihin hän ei lapsena pystynyt – hän tunsi aina isänsä katseen arvostelevan ja tuomitsevan häntä. Hän halusi aina olla tarpeeksi hyvä isälleen. Mutta se oli mahdoton tehtävä. Isä oli aina kaikessa parempi, totta kai. Olihan hän suurempi ja vahvempi ja viisaampi. Ja tietysti, oli saanut äidin. Pojalla ei ollut mahdollisuuksia ja sitten kun lopulta oli, ei se ollut enää reilua peliä eikä sillä ollut enää merkitystä, koska kuolema on huijaamista. Tämä ristiriita ei koskaan ratkennut.

Isän miettiminen ei suoraan sanottuna myöskään parantanut fiilistäni masturboinnin suhteen. Penikseni kutistui jatkuvasti. Hermostuin ja huitaisin vapaalla kädelläni lampun alas yöpöydältä. Se murskaantui sirpaleiksi ja hämärä aamunkajo astui kirkkaan valon tilalle. Kiroilin, mutta en voinut lopettaa runkkaamista. Lampun hajoamisesta johtunut suuttuminen itse asiassa hieman paransi fiilistäni. Kovetuin hieman enemmän. Sain mukavia aggressiivisia mielikuvia päähäni. Aargh! Niiden turvin lähdin lopulliseen iskuun. Suljin silmäni ja keskitin kaiken energiani kahteen paikkaan, oikeaan käteeni ja penikseeni. Se tuntui auttavan. Aloin pikku hiljaa tuntea jonkinlaisia positiivisia tuntemuksia myöhemmin mainitulla alueella. Käteni sen sijaan alkoi väsyä. Puristin penistäni kaikin voimin saadakseni maksimaalisen tunne-elämyksen. Liikutin kättäni niin nopeasti kuin pystyin. Olin kehittänyt tähän erityisen tekniikan. Kun ranne alkaa väsyä liikaa, kannattaa siirtyä käyttämään koko kättä. Liike on hyvä mielikuvissa ohjata hartiaan asti. Silloin ei liikuta enää pelkkää ylirasittunutta rannetta, vaan voi ottaa käyttöönsä koko käsivarren voimavarat. Tämä on erittäin hyödyllistä tilanteissa, joissa nopea ratkaisu ei toimi.

Hekumani alkoi pikku hiljaa saavuttaa huippuaan. Tunsin mukavan lämpimän tunteen peniksessäni. Se alkoi kovettua. Se oli selvä merkki siitä, että laukeaminen oli lähellä. Huusin: ”Joo, joo!!” ja laukesin. Sperma valui ympäriinsä ja kirveli ylenpalttisesta hinkkauksesta haavautunutta penistäni. Spermaa valui myös sängynreunalla lojuneelle John Irwingin Kaikki isäni hotellit -kirjalle ja sen vieressä oleville lasinsiruille. Olin juuri ennen nukkumaanmenoa lukenut kirjasta kohtauksen, jossa Berryjen perheen lemmikkikarhu State o’ Maine saa surmansa. Se on surullinen kohtaus. Olen aina pitänyt karhuista. Joskus toivoisin jopa olevani karhu.

Nousin sängystä mennäkseni suihkuun. Samalla tunsin viiltävää kipua jalassani muistin lasinsirut. Kirosin ja katsoin kuinka lattialla sperma ja veri sekoittuivat hajonneeseen lamppuun. Näky oli tavallaan aika inspiroiva. Elämän kaksi tärkeintä nestettä ja jotain terävää, tappavaa ja täysin keinotekoista. Tuota cocktailia ei kannattanut nauttia. Valkoinen ja punainen sopivat esteettisesti hyvin yhteen ja etsin jo silmilläni kameraa, mutta päätin kuitenkin hoitaa asiat tärkeysjärjestyksessä. Kumarruin nostamaan lamppua lattialta. Otin kiinni lampusta ja koin jälleen muistinvirkistyksen. Sperma on suurimmaksi osaksi vettä. Vesi johtaa sähköä. Lamppu oli edelleen päällä ja kiinni seinässä. En ehtinyt enää pysäyttää kättäni. Kaikki tapahtui niin hitaasti, mutta olin silti auttamattoman myöhässä. Elämän viimeiset hetket kestävät ikuisuuden. Sanotaan, että filmirulla pyörii silmiesi edessä. Elokuva omasta elämästäsi, jota et koskaan ehtinyt tehdä. Elämästä, jota et ehtinyt elää. Katsoin hidastettuna oman käteni liikettä. Elokuvantekijät todella ovat intuitiivisia psykologeja. Mitä tein elämäni viimeiset hetket? Tein ainoan asian, jonka todella halusin tehdä, mikä todella merkitsi minulle jotain. Ajattelin Marikaa. Ajattelin kuinka nussin häntä. Ajattelin hänen ihania tissejään, hänen pehmeitä runsaita huuliaan ja hänen ihanaa mehukasta alapäätään. Oli niin ihanaa työntyä häneen. Tein ne kaikki asiat, joita olisin halunnut hänelle tehdä, mutta en ollut koskaan ehtinyt tai uskaltanut. Tiesin sen nyt, rakastin häntä. Marikaa. En ollut koskaan rakastanut ketään. Nyt tiesin mitä se tarkoitti. Mutta nyt oli liian myöhäistä. Pian siirtyisin galaksien ulkopuolelle: sinne, missä ei ole aikaa; sinne, missä ei ole mitään. Ja olisin yksin, niin perkeleen yksin.

Viimeinen ajatukseni oli: no, saisinpahan runkata ikuisesti haavaisella peniksellä.

004

Jäin bussista pois Vilhonvuoren pysäkillä. Koko alue oli täynnä juoppoja sun muuta hämärää porukkaa. ”Niin perus”, tuumasin hiljaa ja kävelin suoraan kotiin. Oli nälkä ja jano, mutta en jaksanut mennä kauppaan. Halusin vain suoraan sänkyyn makaamaan, vetää peiton korville ja nukkua. Vaikka en tiennyt tulisiko nukkumisesta mitään, olin sen verran sekaisin vielä viime yön tapahtumista. Toisaalta tunsin voitonriemua siitä, että olin päässyt Marikan kanssa sänkyyn, joten uskoin myös pystyväni nukkumiseen. Näppäilin porttikongin koodin ja astuin sisäpihalle. En ole mikään taidesielu, mutta täytyy myöntää, että pidin siitä mitä lumi oli saanut aikaiseksi. Pihan keskellä oleva suuri kuusi oli jo kauan sitten koristeltu jouluvaloilla, mutta nyt paksu lumipeite himmensi räikeät punasävyiset koristeet hienosti. Jonkun naapurin ökykalliin näköinen Jaguar oli parkissa kuusen vieressä. Se näytti olevan kuin suoraan pohjoisen matkailuesitteestä: ”Tervetuloa pohjolaan, täällä on vitun kylmä, mutta ihmiset ovat rikkaita – he voivat ostaa auton, jolla ei tosin voi ajaa kuin pari kuukautta vuodessa!” Piirsin kullin Jaguarin takalasin lumipeitteeseen ja kävelin naureskellen ovelle. Juuri työntäessäni avainta lukkoon ovesta tuli pitkässä mustassa takissa ulos seinänaapurini, herra Rönkä. Rönkä oli hieman yli keski-ikäinen mies, joka lähti joka aamu aikaisin töihin ja kolisteli aina mennessään. Heräsin yleensä siihen. Olin jo pitkään suunnitellut jotain jekkua hänelle. En ollut vielä keksinyt mitä se voisi olla. Rönkä, perus äijä, katseli minua vihaisena ja kas kas, käveli Jaguarille ja avasi sen ovet. Odotin ovenraossa, että hän huomaisi takalasin taideteoksen. Rönkä kääntyi minuun päin ja melkein näin savun nousevan hänen korvistaan. Naama oli punainen kuin possulla. Osoitin häntä sormellani ja hymyilin ärsyttävintä hymyäni. ”Gotcha!” ajattelin ja astuin sisälle. Se oli kuin Ville Vallattoman ja Yrjö Karhusen perinteinen yhteenotto parhaimmillaan. Päivä oli lähtenyt ehkä sittenkin hyvin käyntiin.

Ensimmäinen asia, jonka huomasin kun astuin sisälle kotiin, oli outo haju. Ihan kuin jotain olisi palanut. Haju oli jotenkin tuttu, mutta en osannut yhdistää sitä mihinkään. Jostain syystä se muistutti minua viime yöstä. ”Moro!”, huusin. Odotin vastausta, mutta mitään ei kuulunut. Kummallista, yleensä kämppikseni Arto oli aina tähän aikaan kotona. Ehkä hän oli jonkun tytön luona. Tai nukkui vaan liian sikeästi kuullakseen huutoni, mikä oli kyllä huomattavasti todennäköisempää. Römysin vähän eteisessä saadakseni hänen huomionsa ja sitten syöksyin hänen huoneeseensa. ”Herätys, runkkari!”, huusin. En arvannutkaan miten oikeassa olin ollut. Arto makasi lattialla, jonkinlaisen valkoisen veren tahrimana. Hän näytti kuolleelta. Ei vittu, ajattelin.

***

Tajusin aika nopeasti, mitä siellä oli tapahtunut, mutta toisaalta minulla ei ollut hajuakaan. Arton vehje oli ruhjeilla ja hän makasi lattialla toinen käsi kiinni siinä. Hätäpäissäni aluksi fiilistelin kuinka metkalta se näytti. Spermaa ja verta sekaisin ja vielä lasinsiruja. Hain kamerani ja otin pari kuvaa. ”Nykytaidetta”, totesin, mutta sitten olinkin jo peloissani Arton elottoman ruumiin vieressä. Huusin Artoa ja otin häntä kasvoista kiinni. Vitun jätkä. Läpsäisin häntä kasvoille, mutta kaverista ei irronnut mitään reaktiota. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että tämä ei ollut mitään kämppisten välistä runkkukuolemahuumoria. Yritin kokeilla pulssia, mutta typeryyttäni en ollut oikein varma tunsinko mitään. En ollut koskaan joutunut soittamaan ambulanssia, mutta kerta se on ensimmäinenkin.

Olin ollut väärässä. Tämä päivä ei ollut menossa parempaan suuntaan. Ambulanssi tuli yllättävän hitaasti paikalle, mutta se johtui varmaan siitä, että koko viikon liikenne oli ollut jumissa ylenpalttisen lumimäärän vuoksi. Lähdin mukaan sairaalaan. Tunnin odottelun jälkeen minulle tultiin kertomaan, että Arto oli koomassa. Siis koomassa ihan oikeasti. Luulin, että sellaista tapahtuu vain elokuvissa ja Aaron Spellingin ihmissuhde-TV-sarjoissa.

Olin totaalisesti järkyttynyt. Eihän tällaiseen voi valmistautua mitenkään. Arto oli jo pitkään ollut poissaoleva ja olisin voinut aavistaa, että jotain tälläistä voisi tapahtua. Usein kun tulin kotiin, hänen huoneestaan ei kuulunut edes pieraisua moneen tuntiin. Ei mitään, ei edes tietokoneen näppäimistön ääntä. Aavistelin usein pahaa. Siksi välillä kävinkin hänen huoneessaan tarkistamassa, että hän ylipäätään oli hengissä. Usein hän saattoi vain istua lähes katatonisena koneensa edessä otsa kurtussa ja pelata nettipokeria.

- Mikäs meno? saatoin kysyä varovasti.
- Vittu, hän totesi hyvin usein ilman sen kummempia jatkoselittelyjä.
Hän oli fiksu kaveri, mutta siinä pelissä hän ei tuntunut muuta kuin häviävän rutosti. Sitten toisinaan, yleensä keskellä yötä, hänen huoneestaan saattoi kuulua voitonriemua: ”Uu mama!” Nämä olivat oletetusti hetkiä kun hän voitti.

Hän oli pahasti koukussa siihen pokeriin. Ehkä se oli harvoja asioita hänen elämässään, joka haastoi hänet. Arton vahva kirjaviisaus ja hänen ulospäinsuuntautunut yliakateemisuutensa olivat niin hänen heikkoutensa kuin myös vahvuutensa. Ehkä häntä vitutti suuresti, että hän ei ollut pokerissa ihan niin hyvä vaikka oli ostanut aiheesta useita kirjojakin opiskellakseen kyseistä ”alaa”. Siinä pelissä voittaminen ei ollut kuulemma tuurista kiinni. Vahvaa matematiikkaa ja loogista päättelyä se ilmeisesti vaati. Ehkä tämän vuoksi Arto jatkoi sen paukuttamista.

Hän saattoi valvoa monia päiviä putkeen mielipuolen vimmalla. Jos hän ei pelannut nettipokeria niin hän saattoi katsoa Prison Break TV-sarjaa. Hän oli ladannut kaikki jaksot netistä ja katsoi niitä yhä uudelleen maratonhengessä. Hän puhui usein Michael Scofieldistä ihan niin kuin tämä olisi ollut oikea ihminen – ystävä, jonka kanssa Arto vietti aikaansa. Aivan kuin Arto olisi yrittänyt saada mielenrauhan tuosta TV-sarjasta.

Prison Breakin ja nettipokerin lisäksi Arto kävi välillä yliopistolla suorittamassa satunnaisia kursseja esimerkiksi tähtitieteestä, joka ei ollut juurikaan liitoksissa käytännölliseen filosofiaan, jota hän muuten opiskeli. Oli vaikea pysyä kärryillä, mitä Arton mielessä liikkui. Liikaa siellä joka tapauksessa tapahtui. Yksinkertaisenkin asian hän sai kuulostamaan hyvin monimutkaiselta. Mielenkiintoista, mutta huomattavan raskasta. Tämä ensivaikutelma antaa ymmärtää, että kyseessä olisi rasvanaamainen nörtti tai lipi niin kuin 90-luvulla tykättiin sanoa.

Arto oli huomattavasti miehekkäämpi ja villimpi kaveri kuin minä. Hänellä oli jokin selittämätön viehtymys vanhempia naisia kohtaan. Enkä puhu mistään perus milffeistä vaan älykkään oloisista, sivistyneistä äideistä, jotka pukeutuvat niin kuin aikuiset naiset ja käyttäytyvät myös sen mukaisesti. Sen lisäksi Arto veti stand-up komediakeikkoja erinäisissä bileissä. Arton valttikortti oli, että hän heitti keikkaa alasti. Itseasiassa jo se alkuasetelma oli hauska. Hän käveli estraadille alasti ihan muina miehinä ja ennen ensimmäistäkään vitsiä yleisö puhkesi nauramaan täysillä. Toimivaa. Metkaa, että useampi ei tee niin.

Arto oli lievästi ilmaistuna monimutkainen kaveri. Tuntuu, että hän oli ollut jo pitkään koomassa. Juuri kun olin päättänyt, että pitäisin ryyppäämisestä ainakin viikon mittaisen tauon, sen jatkamiselle annettiin hyvä syy. Samassa mieleeni tulivat illan suunnitelmat Markun kanssa, jonka kanssa olin soitellut aamulla.

***

Istuimme Markun kanssa saunassa. Joimme 80% Stroh-rommia, jota Markku roudasi usein laivalta kotiin. Henkilökuntahinnoilla tuota uljasta juomaa sai niin kovin halvalla mukaan, että miksi turhaan jättää se sinne taxfreemyymälän hyllylle seisomaan. Kyllä me siihen cokista mukaan lantrattiin. Paljaana tuo juoma kuivatti kielen ja silmiin tulivat kyyneleet. Se oli huomattavan nopeasti päähän nousevaa kamaa. Olimme jo pari vuotta sitten ristineet Strohin viralliseksi saunajuhlajuomaksemme. Humalassa on mukavaa. Voiko sitä sen yksinkertaisemmin enää ilmaista?

Minusta tuntuu, että me suomalaiset olemme saaneet ylimääräisen geenin syntyessämme. Sen geenin vuoksi meillä on paniikinomainen tunne siitä, että kalja ja viina loppuvat maailmasta jos emme juo niitä pois. Mutta tässä sitä oltiin. En ollut yhtään sen parempi. Viina vei minut ja Markun sinä iltana. Halusimme tyhjentää maailman siitä.

Aloimme juomaan suruun Arton vuoksi, mutta jo muutaman kertakäyttömukillisen jälkeen se muuttui hauskanpidoksi. Ihmeellistä kuinka sitä sanotaan, että viina ei vie surua pois. Stroh todellakin vei surun pois ja yhtäkkiä olimme niin sekaisin, että Arto ei ollut minulla edes ajatuksissa. Kuten aikaisemmin jo mainitsin, elämänmeno oli niin hektistä, että ei saanut liikaa jäädä murehtimaan muutoksia tai menetystä. Olin omaksunut tuon jalon taidon niin vahvasti, että tuskin olisin sitä rommia kovin paljon edes tarvinnut saatellakseni ajatukset jonnekin muualle Artosta.

Saunoimme pitkään ja teimme sitä itse asiassa aika usein, koska minun ja Arton tiivistä vuokrakaksiota koristi oma sauna. Kuinka monessa halvassa vuokrakaksiossa oli oma sauna? Sauna oli suurin syy miksi edelleen asuin siinä kimppakämpässä. Tilanpuute ajoi minut lähes kerran päivässä hulluksi, mutta sitten aina muistin, miksi kestin sen kaiken: oma sauna. Kyllähän se sitten sähkölaskussa näkyi, mutta toisaalta ei se minua paljon napannut, koska se pelasti monia tylsiä iltoja.

Markku kyseli Marikasta ja kerroin niin yksityiskohtaisesti kuin vaan muistin koko illan kulun siitä lähtien kun lähdimme Markun kämpältä menemään. Kaikkein koomisinta oli, että olin jotenkin onnistunut matkustamaan Sörkästä Etu-Töölöön pelkässä kauluspaidassa. Tosin minulle selvisi vasta aamulla missä päin Helsinkiä olin yöni viettänyt. Kerroin myös sukupuolitautitestistä, minne Marika oli minut pakottanut. Tuloksia sai tiedustella seuraavan viikon keskiviikkona.

- No, jos siellä jotain on, niin se on selvää mistä oot sen saanut, Markku totesi ja heitti lisää löylyä.
- Lortto, totesin – se vitun lortto.

005

Hän tykkäsi skeittipojista enkä voi alkuunkaan käsittää kuinka sain hurmattua hänet. Tapasin kutsua häntä emotytöksi. Kuinkas muutenkaan kuin ärsyttävällä korostuksella ”ii-mou gal”. Luonnollisesti hoin sitä loputtomiin ja liian usein.

Minttu oli kuin nukke. Hänen kalpean valkoiseksi meikatut kasvonsa ja musta silmämeikkinsä saivat minun kullini pelkästä ajatuksesta sykkimään. Hän oli uudenajan tuote. Ja tuote on erittäin kuvaava sana. Hän oli hyvin materialistinen niin kuin monet 90-luvulla syntyneet tytöt usein ovat. Kaiken piti aina olla uutta ja mielellään kallista. Metallinhohtoista ja puhdasta. Alushousutkin hän vaihtoi kolme kertaa päivässä, mikä nyt sinänsä ei ollut mitenkään mainitsemisen arvoinen rike. Minttu asui Roihuvuoressa, 70-luvulla rakennetussa kerrostalossa ja ei hänen vanhemmillaan rahaa niin paljon ollut. Mutta joka päivä hänellä oli vaatekauppojen kasseja käsissään ja hän esitteli minulle, mitä oli ostanut. Hänellä oli makeita vaatteita, älyttömän seksikkäitä. Juuri sellaista kamaa, jota jokainen poika toivoi tyttöystävällään olevan. Olin ihan fiiliksissä joka hetki. Vaikka hän olisi puhunut mitä tahansa idioottimaisuuksia, kuten hän usein tekikin, hymyilin vain hölmistyneenä.

Ennen Minttua minulla oli pitkän linjan kokemus huomattavasti häntä vanhemmista ja kypsemmistä naisista ja tytöistä. Hänellä oli todella hatara kosketuspinta mihinkään todellisiin, arkisiin tai vastuullisiin asioihin. Toisaalta en mitenkään olettanutkaan, että 16-vuotias tyttö kantaisi vahvaa vastuuta teoistaan. Hän osti vaatteita, kuunteli musiikkia, hengaili emokavereidensa kanssa skeittirampeilla Herttoniemen rannassa ja kävi lukiota. Kaikki tuo ihana teineyden stereotypia sai minut suunniltaan joka päivä ja kuljetti minut sopivan etäälle todellisuudesta. Se kiihotti minua niin vietävästi ja rakastuin häneen ehkä turhankin nopeasti.

Minttu tuskin tiesi, mitä rakkaus on, vaikka vannoikin sitä minulle kyyneleet silmissään, ripsivärit poskillaan viikon seurustelun jälkeen. Hulluahan se oli, mutta rakastin hänen tavallista, lapsellista maailmaansa. Sen vuoksi heittäydyin leikkiin mukaan ja halusin olla kaikessa hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Omalla tavallaan se oli todella omituista. Toisin kuin aiemmin, olin aina tutustuttanut tyttöni minun maailmaani. Tällä kertaa menimme Mintun ehdoilla ja minä en tarjoillut kuin pieniä palasia omasta kakustani. Tutustuin hänen juttuihinsa ja fiilistelin mitä pienimpiä, merkityksettömimpiä asioita. Hain häntä koulusta ja tutustuin hänen ystäviinsä, joista suurin osa oli todella kuumia pakkauksia. Tämä oli myös varsin hankalaa, sillä aina kun emme olleet yhdessä, kuvittelin itseni iltaisin myös hänen ystäviensä kanssa kun masturboin.

Pussailimme julkisesti narinkkatorilla ja kirjoitimme Kampin keskuksen viidennen kerroksen emocorneriin isolla tussilla ”Timo <3 Minttu”. Kävimme usein elokuvissa katsomassa Lindsay Lohanin tai jonkun muun teinitähtien siivittämiä romanttisia komedioita. Elin varhaisnuoruutta uudelleen ja se oli mahtavaa. Kuinka moni oikeasti saa kokea tämän kaiken uudestaan?

Olihan jutussa kääntöpuoliakin. Jouduimme valehtelemaan hänen vanhemmilleen, että olin vain 19-vuotias, vaikka olin kaksikymmentäviisi. En saanut koskaan jäädä yöksi hänen luokseen ja Mintun epäselvien halujen vuoksi hän ei ollut valmis seksiin. Tämän vuoksi masturboin siihen aikaan todella paljon. Tein sitä mitä merkillisimmissä paikoissa. Runkkasin usein lukion vessassa kun odotin, että Minttu pääsisi koulusta. Välillä kun sekoilu hänen kanssaan meni liian rajuksi, kävin vessassa ja hoidin itseni selväksi. Kerroin aina pidemmän viipymiseni syyksi kuinka vatsani oli kipeä. Tavallaan se oli tottakin, sillä äärimmäinen kiihottumiseni alkoi lopulta tuntua myös kipuna vatsassani ja etenkin kiveksissäni. Aina välillä yritin mennä pidemmälle, mutta Minttu siirsi aina käteni pois haarojensa välistä. Hän saattoi joskus vähän runkata minua, mutta useimmiten hän ei kuitenkaan jaksanut tehdä sitä kovin pitkään, koska se kuulemma sattui hänen ranteeseensa. Ehdotin kaikkein epätoivoisimmillani, että hän olisi siirtänyt voimansa runkatessaan enemmän koko käsivarteensa pelkän ranteensa sijaan, kuten Arto oli joskus neuvonut tekemään. Hänellä oli myös simppeli kuvitelma, että tulisin sitä nopeammin, mitä rajummin hän tumputtaisi minua. Usein sain mustelmia, koska hän oli väärällä tavalla liian raju. Välillä saatoin tulla tosi nopeastikin kun hän oli asettunut päälleni ja pussailimme kiihkeästi. Mutta en koskaan samalla tavalla nopeasti niin kuin amerikkalaisissa teinikomedioissa. Minua kummastutti suuresti se kuinka ne teinijätkät tulivat housuihinsa pelkästä tissiin koskettamisesta. Amerikkalaiset elokuvantekijät selvästi yrittivät viestiä, että amerikkalaiset nuoret miehet eivät pysty pidättelemään siemensyöksyään. Mintun kohdalla olin itsekin usein ongelmissa. Hänen ei tarvinnut kuin katsoa minua ja avata hiukan pientä suutaan ja sain helvetinmoisen stondiksen.

Kun seksiä ei saa niin silloin siitä kasvaa iso addiktio. Sen haluaminen on jokahetkistä ja järjettömän epätoivoista. Masturboinnin kaveriksi tulee nopeasti se vonkaaminen. Inhoan jo sitä sanaa itsessään, mutta vielä enemmän inhosin, että minusta tuli sellainen. Vonkaaja. Vitun vonkaaja. Olin aina kuvitellut olevani kunnon kaveri. Arvostin naisia ja tykkäsin Mintusta oikeasti. Kunnioitin, tai tässä tapauksessa, halusin kunnioittaa häntä. Halusin odottaa ja uskoin tosissani pystyväni siihen. Ajattelin, että jatkan samaan malliin; masturboin paineet pois ja keskityn muihin hienoihin asioihin, mitä suhteemme pitää sisällään. Teoriassa sen ei pitäisi olla vaikeaa, mutta seurustelepa itse puoli vuotta uskomattoman seksikkään tytön kanssa, joka käyttää tajuttoman seksikkäitä alusvaatteita ja pukeutuu pelkästään hiukan paljastaviin, kireisiin paitoihin. Eikä asiaa helpota se, että tytön seurassa hengaa usein neljä samanlaista seksiteiniä. Jos tällaisesta tilanteesta on jokin järkevä keino selvitä ilman, että rupeaa vonkaamaan, niin haluan todellakin tietää. Olisin valmis kokeilemaan lähes mitä vain. Mutta sitten toisaalta, miksi minun pitäisi etääntyä asiasta, jota haluan päivin öin? Halusin hänet. Kokonaan.

Se jatkuva kestoseisokki tytön seurassa, tytön, joka näyttää ihan syötävän upealta ja sitten kuitenkaan ei voi saada häntä. Pitäisi vain esittää, että selviää tilanteesta ja kaikki on okei. Miettiä jotain muuta ja ottaa iisisti. Mennä vaikka keittiöön syömään ruisleipä, katsoa TV:stä Frendejä ja käydä saunassa. Soittaa kitaraa ja käydä Facebookissa kirjoittamassa joku fiksunhauska statuspäivitys. Tämän jälkeen palata hänen seuraansa. PAM! Ja taas! Kulli nousee pystyyn ja haluaa häntä vain enemmän. Kaikki tuo iisisti ottaminen on tekopyhää paskaa! Sekoaa vain lopulta jos kiertelee asiaa. Tästä tulen johtopäätökseen, että vonkaaminen on ymmärrettävää. Se on hyväksyttävää ja luonnollista. Minusta seksikirjoihin pitäisi kirjoittaa miehen vonkaamisesta oma luku, joka on perusvireeltään hiukan humoristinen, mutta kuitenkin selkeän analyyttinen. Vonkaaminen on ihan okei. Tällä pohjustan tietysti sitä kuinka ennen pitkää, puolipakottamalla, sain hänet suostumaan seksiin.

Hän vaatimalla vaati, että en käyttäisi kondomia. Se olisi kuulemma luonnollisempaa niin. Hän rupesi käyttämään pillereitä ja tämä oli tietysti hyvä asia. Tuskin juuri kukaan jäbä varta vasten haluaa kumilla nussia.

Se ei ollut mikään elokuvamainen, romanttinen ilta. Ei ollut kynttilöitä tai pehmeää balladimusiikkia, jota tulkitsee Jeff Buckley. Ei ollut mitään spesiaalia illallista ennen sitä. Se oli ihan normaali ilta. Minttu tuli minun luokseni ja hänellä oli sinä iltana tulenpunaiset, pitsiset, kalliinnäköiset alusvaatteet. Hän näytti jumalaiselta. Varmistaakseni, että en mokaisi mitenkään, olin masturboinut aamulla ja en ollut syönyt liikaa välttääkseni kaikenmaailman ilmavaivat. Yritin olla täydellisesti valmistautunut. Sen sijaan Minttu oli tosi viileänä ja rauhallisena asian suhteen.

Hän riisui vaatteensa ja halusi, että minä olen päällä. Olin aiemmin ollut vain yhden neitsyen kanssa ja muistoni siitä kerrasta olivat huonot. Se oli vaikeaa. Se muija oli supertiukka ja vertakin tuli. Minttu oli ihan erilainen. Hän ei ollut yhtään liian tiukka ja muutenkin homma sujui. Se oli mahtavaa. Juuri sellaista kuin olin aina kuvitellut homman olevan masturboidessani heidän vessansa lattialla hänen vanhempiensa katsoessa uutisia TV:stä. Usein saatoin istua hetken käteni päällä niin, että se puutui, ja kun tämän jälkeen masturboin, tuntui siltä kuin joku muu olisi runkannut minua. Arton mukaan tämän tekniikan nimi oli The Stranger. Uskokaa tai älkää, mutta se toimii.

Minttu oli koko seksin ajan etäinen, mikä sinänsä lisäsi kiihotustani. Se oli passiivista solvaamista. Hän ei sanonut, että penikseni olisi liian pieni. Hän ei myöskään sanonut minun olevan huono siinä. Mutta se tyhjähkö tuijotus sai minussa omituisia fiiliksiä aikaan. Koin olevani yhtäkkiä jotenkin hänen alapuolellaan ja juuri se olikin niin kiihottavaa. Se, kuinka pienieleisesti hän alensi minua ja hallitsi tilannetta vähättelevällä katseellaan. Aivan kuin hän olisi silmillään sanonut minulle: ”Olisipa tämä jo pois alta niin voisimme katsoa Sinkkuelämää DVD:ltä”.

Se oli upeaa seksiä ja muistan kuinka useasti masturboin sille vielä myöhemminkin. Vielä senkin jälkeen kun hän löysi unelmiensa skeittipojan. Vielä senkin jälkeen kun hän mursi sydämeni ja itkin hänen menettämistään. Vielä senkin jälkeen kun seksi ei pitkään aikaan tuntunut enää samalta juuri kenenkään kanssa. Vielä senkin jälkeen kun olin jopa hetkellisesti rakastunut muihin tyttöihin. Ja vielä senkin jälkeen kun hän poisti minut Facebook-kavereistaan ja blokkasi minut kun yritin lisätä häntä uudelleen kaveriksi.

Totta kai olin olettanut, että hän oli neitsyt, koska hän ei ollut valmis harrastamaan seksiä. Mutta näinhän asia ei ollut. Hänellä oli ollut nuoresta iästään huolimatta helvetisti seksikumppaneita. Varsinaisia poikakavereita ei ollut ollut, mikä periaatteessa sai minut vain enemmän suunniltani. Kuinka näin nuori ja näin viattoman oloinen tyttö oli saattanut sekoilla jo niin paljon elämässään? Kuulin eron jälkeen hänen ystäviltään paljon epämiellyttäviä totuuksia muun muassa siitä, kuinka Minttu tykkäsi ottaa suihin. Ei se minulta koskaan suihin ottanut! Kuulin, kuinka se oli maannut kokonaisen bändin kanssa saman illan aikana jonkun Nosturissa tapahtuneen HC-illan jälkeen. Puoli vuotta odotin seksiä hänen kanssaan ja koin pahaa omaatuntoa vonkaamisestani. Kaiken tämän päätteeksi mitä luultavimmin sain häneltä sukupuolitaudin. Vitun lortto.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ!!!