Silly Salad

Yhdysvalloissa tapahtunut tummaihoisen miehen, kahden lapsen isän, murha valkoisen poliisin toimesta on vain jäävuoren huippu.

Käsi ylös jos luulet, että tässä on kyse yksittäistapauksesta. Käsi ylös jos ajattelet, että potkut ja syytteen saanut poliisi sai ansionsa mukaan, kaikki hyvin. Käsi ylös, mikäli sinun mielestäsi tapaus on aiheuttanut ylireagointia. Joudun valitettavasti toteamaan, että kyseessä ei ole yksittäistapaus, poliisin potkut ja syyte eivät tuo oikeutta isänsä menettäneille lapsille eikä tapauksen aiheuttamat mellakat ole todellakaan ylilyönti. Vahingot voi korvata, mutta ihmishenkiä ei.

Vuonna 2014 valkoinen poliisi ampui 18-vuotiaan niin ikään mustan miehen, Michael Brownin, kuoliaaksi. Brownia ammuttiin kuusi kertaa! Silminnäkijöiden mukaan poliisi käski nuoria siirtymään tien sivuun tutkittaviksi. Brownin ja poliisin välille syntyi kiista ja poliisi otti poliisiautossa esiin aseensa ja ampui Brownia. Brown lähti pakoon ystävänsä kanssa, jonka jälkeen poliisi nousi autosta ja lähti juosten seuraamaan poikia. Brown nosti todistajien mukaan kätensä ilmaan antautumisen merkiksi, mutta poliisi ampui häntä vielä viisi kertaa. Vuonna 2015 poliisi tappoi Yhdysvalloissa 104 aseetonta mustaa miestä. Se on noin kaksi per viikko ja vain 13 näistä murhaajista sai syytteen. Poliisi ampui mustan aseettoman miehen viisi kertaa todennäköisemmin kuin valkoisen aseettoman miehen.

George Floydin tapauksessa mellakat ja ohikulkijan kuvaama video toivat poliisille lievät seuraamukset. Poliisi istuu erikoisosastolla luultavasti alle neljän vuoden tuomion. Yllä mainitsemistani vastuuseen joutuneista 13:sta poliisista kukaan ei nimittäin saanut yli neljän vuoden tuomiota. Tämä on hieman kummallista, sillä kaikki me tiedämme millaisia tuomioita Yhdysvaltojen Amerikassa normaalisti jaetaan! Samasta syystä tuomion sai eräs toinen, tässä tapauksessa entinen, poliisi. Hän hyökkäsi toisen valkoisen miehen kanssa aseettoman Ahmaud Arberyn kimppuun surmaten tämän. He olivat vapaalla jalalla, kunnes video tapahtumista vuoti julkisuuteen. Vuonna 2019 8-vuotias lapsi todisti sukulaisensa murhaa videopelien pelaamisen lomassa, sillä poliisi ampui hänet ikkunan läpi kuoliaaksi omaan makuuhuoneeseena. Naapuri oli soittanut poliisit, koska ulko-ovi oli auki.

Rasistiset poliisit eivät suinkaan ole ongelma vain Amerikassa vaan myös täällä Euroopassa. Minä itse jouduin tilanteeseen, jossa kaveriporukkani luo kurvasi autollinen poliiseja. He halusivat tutkia kaikki. Odotin omaa vuoroani, kunnes tajusin, että sellaista ei tullutkaan. Minä, valkoinen suomalainen ja aasialainen ystäväni jätettiin täysin huomiotta. Meiltä ei kysytty nimiä, meitä ei tutkittu. Ainoastaan tummaihoiset tutkittiin ja heiltä otettiin tiedot talteen. Minulla olisi voinut olla kilo kokaiinia, käsiase ja kranaatti laukussa mutta ihonvärini vuoksi minut jätettiin rauhaan. Mainittakoon, että asun Lontoossa.

Oman etuoikeutetun aseman tunnistaminen ja tunnustaminen voi tuntua hankalalta. Tekee mieli sanoa, että tein paljon töitä ja siksi pääsin tähän asemaan. Kannattaa pitää mielessä, että yhteiskunnan rakenteet nostavat yksiä ja painavat alas toisia. Siitäkin on paljon tietoa saatavilla.

Lainasin tämän katkelman eräältä nettisivustolta, jossa kerrotaan miten voi valkoisena ihmisenä ottaa tummaihoiset tuttavansa paremmin huomioon. Minä olen valkoinen cis-hetero. En ole mies, mutta pelkästään nuo kaksi asiaa tekevät minusta kuitenkin erittäin etuoikeutetun; halusin sitä tai en. Minä en ole ihonvärini vuoksi tullut syrjityksi työpaikkaa hakiessani. Minua ei seurata kaupassa, kuten esimerkiksi romaneja on tapana. Minun ei tarvitse pelätä poliisia eikä minua kutsuta mamuksi, vaikka sellainen olenkin, sillä olenhan aivan väärän värinen moiseksi. Ennakkoluuloja olen kokenut, tuijotustakin. Minut on nimittäin tatuoitu naamasta varpaisiin saakka. En voi siltikään sanoa, että ymmärtäisin puoliakaan siitä, millaiselta rasismi tuntuu. Tiedättekö muuten, mitä tarkoittaa whitesplaining? Se on sitä, kun valkoinen ihminen kertoo ei-valkoiselle mitä tämä saa tuntea ja pitää rasismina. Tätä harrastaa yllättävän moni valkoihoinen! Hassua, eikö? Me olemme ottaneet omaksemme jopa rasismin määrittelemisen. Mieleni tekisi itkeä. Ja nauraa.

Olen kokenut oloni monet kerrat erittäin epämukavaksi, sillä olen katsonut rasismia läpi sormien ja jopa osallistunut vitsin heittoon itsekin. Tämä hävettää suunnattomasti, mutta ihminen kasvaa ja oppii. Nämä asiat tulee hyväksyä osaksi menneisyyttä, sillä voin muuttaa vain tulevaa. Sen takia olen päättänyt ottaa nollatoleranssin rasismin kanssa enkä siedä sitä enää keneltäkään missään muodossa. Ei riitä, että ihminen ei ole rasisti - tarvitaan muitakin toimia. Onneksi moni tuntuu ymmärtävän mitä solidaarisuus ja yhdenvertaisuus tarkoittaa. Onhan Suomessakin jo hetki taistelu muun muassa tasavertaisesta avioliittolaista. Aivan liikaa on siltikin ihmisiä, joita kummaksuttaa ja suoraan sanoen vituttaa, että tummaihoiset haluavat samoja oikeuksia ja vapauksia, joista me etuoikeutetut nautimme. Lääkkeeksi rasismiin suosittelisin pään pois ottamista omasta perseestä ja katseen nostamista eteenpäin, me muut nimittäin ollaan jo täällä.

Maailmaa kuohutti hiljattain uutinen 14-vuotiaasta tytöstä, joka joutui tahtomattaan seksivideolle. Seksivideolle, jossa hänet raiskataan ja pahoinpidellään toistuvasti.

Jo tämä vetää minut täysin sanattomaksi, mutta raiskauksen lisäksi video päätyi erittäin suositulle pornosivustolle, Pornhubiin. Porhub ei suostunut poistamaan videota tytön lukuisista pyynnöistä huolimatta. Lakiavun saavuttua paikalle video poistettiin. Voitte lukea tämän kammottavan uutisen kokonaisuudessaan tästä.

Pornon tekeminen ei satuta ketään.

Tyttö sai kymmeniä yhteydenottoja muilta tytöiltä, jotka ovat kokeneet jotakin vastaavaa. Kuvitelkaa, että tulette raiskatuksi. Miljoonilla ihmisillä on pääsy videoon, joka sisältää materiaalia, jossa kehosi häpäistään mitä kammottavimmin tavoin. Joidenkin ihmisten mielestä se on kiihottavaa. Toiset katsovat videota uudelleen, ja uudelleen. Kyseessä on alaikäiseen kohdistuva seksuaalirikos eikä Pornhub suostunut poistamaan pätkää puoleen vuoteen! Missä oikein mentiin vikaan?

Pornoteollisuus on jättimäinen bisnes. Se tekee enemmän rahaa kuin NFL, NBA ja MLB yhteensä. Porno löi läpi ysärillä tekonologian kehittyessä. Ei tarvinnut enää ostaa Jallua naapurikioskista myyjän myhäillessä kassakoneen takana. Mutta valitettavasti esimerkiksi Yhdysvalloissa pornon voi monesti liittää ihmiskauppaan. Kyllä, luit ihan oikein! Vaikka asuisit pienen pienessä lintukodossa nimeltä Suomi ja katsot jenkeistä striimattua pornoa kotisohvalla ihan vain pikkuisen, niin on hyvin todennäköistä, että olet saattanut katsoa jotakin sellaista, johon liittyy rikollista toimintaa. Monelle tämä tieto tulee täysin yllätyksenä. Tätä seuraavat usein sellaiset kommentit, kuin "pornotähdet tykkäävät siitä, ne tykkää panna". Niin.. Totuus ei ole aivan näin mustavalkoinen. Jotkut tykkäävät, jotkut eivät. Monet avaavat suunsa vasta alalta poistumisen jälkeen. Olin itsekin pitkään siinä uskossa, että pornossa ei ole mitään vikaa, kunnes näin yllä mainitun uutisen ja kysyin itseltäni, että tahdonko todella tukea tällaista toimintaa tulevaisuudessa? Päätin tutustua aiheeseen lisää.

Ennenaikaisia kuolemantapauksia on pornoteollisuuden piirissä merkillepantava määrä. Päihteidenkäyttö ja itsemurhat ovat syynä useisiin niistä. Vuodenvaihteen tienoilla USA:ssa on ihmetelty viiden naispuolisen pornonäyttelijän kuolemaa vain muutaman kuukauden sisällä. Asiasta uutisoi muun muassa Fox News.

”Haluan sinun ymmärtävän, että joka kerta kun klikkaat pornosivulle otat osaa arvokkaiden ihmiselämien tuhoamiseen”, kirjoittaa entinen pornonäyttelijä Shelley Lubben kirjassaan Truth Behind The Fantasy of Porn. Tämä kirja on syväluotaava katsaus pornoteollisuuteen ja näyttelijöiden todelliseen ajatusmaailmaan. Hän paljastaa, että jotkut näyttelijät juoksevat vessaan oksentamaan kohtausten välissä. Ja kun ajattelen asiaa, niin hehän toden totta ovat näyttelijöitä. Suurin osa nimenomaan näyttelee pitävänsä siitä. Todellisuudessa naiset kärsivät kammottavista kivuista. Näyttelijöille saatetaan tarjota huumeita ja alkoholia, jotta he voivat suoriutua rajuista seksikohtauksista. Täytyy todeta, että haluaisin itsekin oksentaa kirjoittaessani tätä.

Pornoa tehdään vapaaehtoisesti.

Joissakin tilanteissa kyllä. Usein vapaaehtoiset naiset tulevat rikkinäisistä kodeista, ovat ehkä joutuneet jo nuorempina seksuaalisen väkivallan kohteeksi ja ovatkin nyt helposti mukaan houkuteltavissa. Monella on jo valmiiksi päihdeongelma. Eräänlaista hyväksikäyttöä tämäkin.

Loppukaneetiksi totean, että pornon katselu on ok ja jokaisen oma asia, mutta kaikkien tulisi tuhlata muutama ylimääräinen minuutti varmistaakseen, että materiaali on eettistä ja ennen kaikkea laillista! Boikotoikaa vähintäänkin Pornhubia ja suosikaa vaikka kotimaista.

Lue entisten näyttelijöiden kokemuksia tästä.

Eikä minua kiinnosta naistenkaan oikeudet.

Rakastan Facebookin Naistenhuone-ryhmää, sillä sieltä saa aina jonkin idean seuraavaan postaukseen. Tällä kertaa osallistuin itse keskusteluun, jonka aloitin erään kommentin alle. Kyse oli matkustelusta. Kommentteihin oli listattu maita, jonne ryhmän jäsenet ei missään nimessä enää matkustaisi. Kysyin nätisti perusteluja nähtyäni ensimmäisen "Dubai" kommentin, sillä olen suunnitellut viikon lomaa kyseiseen kaupunkiin. Vaatimuksena halvat ja lyhyehköt lennot, takuuvarma aurinko ja uima-allas. En ole kiinnostunut ostoskeskuksista, en kameleista enkä mistään nähtävyyksistä. Halusin kuitenkin kuulla muiden kokemuksia paikasta. Tämä kysymys käynnisti sen kuuluisan kakka ja tuuletin -efektin.

Jos välität ihmisoikeuksista, niin mene pliis jonnekin muualle, kirjoitti joku kolmas osapuoli.

Kysyin, että enkö minä välitä ihmisoikeuksista jos matkustan Dubaihin? Aivan oikein, en kuulemma välitä. Totesin, että en sitten ilmeiseti välitä ilmastonmuutoksestakaan, sillä matkustan lentokoneilla, enkä liioin eläimistäkään, koska syön lihaa ja toden totta: orjatyövoimalla tuotettu pikamuoti - syyllistyn. Tämä meni toisen mielestä aivan överiksi. Miten? Eikö hän juuri tehnyt minusta olettamuksen sen perusteella, että ajattelin matkustaa Dubaihin? Miten se eroaa siitä, että joku tekee olettamuksen näiden jälkimmäisten perusteella?

Jos matkustat Dubaihin kannatat orjatyövoimaa, kommentoi neljäs osapuoli.

Keskustelu oli kerrassaan naurettava, mutta päätin jatkaa vielä listaamalla alle maita, joissa esimerkiksi naisten oikeuksista ei vielä niinkään välitetä ja, jotka ovat silti suosittuja matkakohteita. Intiassa 15-vuotiaan raiskaus ei ole rikos, jos kyseessä on vaimo. Kiinassa naiset ovat kauppatavaraa, sillä morsiamia on liian vähän. Brasiliassa naisten tappamisesta ei välttämättä saa rangaistusta. Miltei 2 800 naista murhattiin sukupuolensa vuoksi (vuonna 2017) Latinalaisen Amerikan ja Karibian alueen maissa. Entä USA:n tuloerot? Osa ihmisistä asuu slummeissa, toiset jättimäisissä kartanoissaan. Thaimassa rehottaa lapsiprostituuio enkä edes viitsinyt aloittaa Afrikan maista, joissa naisten silpominen on ok ja raiskatuksi tuleminen rikos (avioliiton ulkopuolinen seksi on kriminalisoitu muun muassa Mauritaniassa). Minne voimme matkustaa täysin puhtaalla omatunnolla? Tähän mennessä ensimmäisen kommentin kirjoittanut daami oli ehtinyt todeta, että olen täysin tietämätön ja erittäin naiivi. Olin hämmentynyt ja mietin, että tällainenkö minäkin vielä taannoin olin? Harrastin nimittäin oman pahan olon oksentamista muiden päälle. Luulin jotenkin olevani vähän muita parempi. Sellaista tekee ihminen, jolla on paha olla.

Ei meillä suotta käytetä sanontaa "matkustaminen avartaa". Oma näkemykseni asiaan on, että ihmisten tulisi nimenomaan matkustaa tällaisiin maihin, jotta saisimme hieman perspektiiviä suomalaiseen lintukotoelämään. Minulla ei ollut hajuakaan Aasian jäteongelmista ennen kuin todistin sitä paikan päällä itse. En ymmärtänyt, kuinka vähän naisia arvostetaan muun muassa Indonesiassa ennen kuin olin seksuaalisen häirinnän ja potentiaalisen joukkoraiskauksen kohteena eräällä lautalla, ainoana naisena ja valkoisena turistina. Meidän on todella vaikea asettua toisten ihmisten asemaan Suomesta käsin, varsinkin Lähi-idän naisten, sillä elämme itse maassa, jossa meitä suorastaan palvotaan heihin verrattuna.

Lisäksi en näe, että ongelma poistuu näin. Ihmisoikeuksia voi puolustaa esimerkiksi tekemällä lahjoituksia ja hyväntekeväisyystyötä. Se auttaa paljon enemmän kuin loman väliin jättäminen. Jopa Amnesty International -järjestön kanta on, että boikottia ei suositella (Yle).

Joka tapauksessa: mukavaa maanantaita!

Missä kulkee raja, saako kuolevaa ihmistä arvostella?

Olen viime aikoina seurannut tapausta Janita Lukkarinen. Kyseessä ovat TV:stä tutut kauniit kasvot. Janita sairastaa parantumatonta syöpää. Muistan lukeneeni tästä jo noin vuosi sitten, jolloin syöpä todettiin ensimmäisen kerran. Sittemmin Janita parani, mutta syöpä uusiutui. Janita on saattokodissa. Hän on 26-vuotias.

Ajatukseni Janitasta eivät olleet yhtä lämpimät ennen syöpädiagnoosia. Ajattelin, että taas yksi silikooneilla ja hiustenpidennyksillä varusteltu realitybimbo. Järkytyin siitä huolimatta lukiessani syövästä ensimmäistä kertaa. Pyysin mielessäni kaikkia pahoja ajatuksia anteeksi ja toivoin, että kaikki kääntyy hyvin päin. Ei kääntynyt.

Janita on ollut ajatuksissani paljon, sillä Janita sairastaa syöpää julkisesti ja törmään aika ajoin hänen haastatteluihinsa. Arvatkaa mihin muuhun törmään? Julkaisuihin Facebookissa. Naistenhuone-nimisessä ryhmässä ilmestyy vähän väliä arvostelevia ja vähätteleviä postauksia Janitasta. Lyhyesti: juttu on nähkääs niin, että Janita kerää lahjoituksia, jotta voisi vielä käyttää viimeisetkin oljenkorret pysyäkseen hengissä. En allekirjoita täysin Janitan toimintatapoja, mutta mitä sitten? Janita KUOLEE. Kuinka moni asiasta mielipiteensä ilmaiseva ihminen tietää, millaista on elää sen tiedon kanssa, että kuolee pian? 26-vuotiaana! Voiko ihminen ajatella sellaisessa tilanteessa johdonmukaisesti? Syöpää sairastavan ihmisen kivutkin ovat luultavasti niin kammottavia, että potilas on lääkepöllyissä suurimman osan aikaa. Kuka meistä on siinä asemassa, että voi sanoa tämän "menevän yli"? Janitan Instagram-tilille on sadellut tuhansia kommentteja. "Ei syöpää sairastava näytä noin hyvältä" ja "onkohan koko syöpä edes totta?". Olen joutunut lukemaan näitä kommetteja moneen kertaa, sillä sen verran uskomattomia ja vastenmielisiä ne ovat. Helvetin haaskalinnut!

Kuoleva ihminen saa mielestäni tehdä melkeinpä mitä vain. En toki tarkoita, että kuolevalla ihmisellä on oikeus aiheuttaa toiselle kärsimystä, siinä menee raja, mutta vuoratkoon vaikka saattokodin seinät ulosteella, jos siltä tuntuu. On hieman epävarmaa, onko Janitan rahankeruu laillista, mutta vain Sääntö-Suomessa on mahdollista, että syöpäsairaan ihmisen epätoivoisia yrityksiä pysyä hengissä katsotaan kieroon. Kuinka moni todella sanoisi esimerkiksi omalle kuolevalle lapselleen, joka yrittää epätoivosesti saada lisää elinaikaa, että ethän hei riko lakia?

Mikä ihme saa mollaamaan syöpäsairasta, kuolevaa tekevää ihmistä? Eikö tässä maailmassa tosiaan mikään enää ole pyhää? Mitä jos vaikka keskittyisitte elämään omaa elämäänne, kun teillä sellainen vielä toistaiseksi on!

Samaa tiedusteli Juliet Jonesin Sydänkin.

Myönnän syyllistyväni tähän itsekin. Olen aina tykännyt miehistä, jotka ovat saavuttamattomissa; joko emotionaalisesti tai sitten ihan fyysisesti. Esimerkiksi: mitä kauempaa mies on kotoisin, sitä parempi. Suhteen mahdottomuus herättää mielenkiintoni. Tiedän, olen tässä asiassa aikamoinen klisee!

Olen päättänyt tutustua itseeni kunnolla ennen kuin täytän 30. Olen ahminut self help -oppaita, palannut toistuvasti lapsuuteeni ja pohtinut viime aikaisia valintojani. Olen yrittänyt ymmärtää muun muassa miesvalintojani.

Naistenhan kerrotaan etsivän heidän isänsä kaltaisia kumppaneita. Miehet taas vastavuoroisesti etsivät äitinsä kaltaisia kumppaneita. #daddyissues #mommyissues

Niin. Isähän on ensimmäinen tapaamani mies, miehen malli. Vanhempani erosivat ollessani 2-vuotias. Isäni muutti pois ja perusti uuden perheen – joskin olin osa sitä. Emme lakanneet tapaamasta isän kanssa. Lapsihan tosin saattaa siitäkin huolimatta kokea tulleensa hylätyksi, jos toinen vanhempi muuttaa pois, vaikka vanhempi olisikin edelleen maisemissa. Kun lapsi kokee tulleensa hylätyksi, niin tätä tunnetta usein paikkaillaan sitten aikuisena. Paradoksaalista, sanoisinko. Yritämme paikata hylätyksi tulemisen tunnetta valitsemalla emotionaalisesti tavoittamattomissa olevan henkilön kumppaniksemme.

Olen myös kuullut väitteitä siitä, että naiset pitävät renttumiehiä ikään kuin muutoskohteinaan. Mikäs sen parempaa kuin kehaista, että kesytinpäs renttumiehen! Lienenkö minä sitten poikkeus, mutta eikös tältä jutulta putoa siinä vaiheessa pohja? Kesy renttu ei ole enää renttu.

Tämä isäjuttu lienee osasyy omiin mieltymyksiini, mutta on tässä muutakin. Olen nimittäin huomannut, että minun ei näissä tilanteissa tarvitse ottaa lainkaan vastuuta omista tunteistani saati käytöksestä. Tiedän, että jos valitsen tuon miehen niin pysyn edelleen sinkkuna. Nautin siis sinkkuudesta. Olen kuin lapsi jätskikiskalla, jossa voin valita kaikkien niiden herkullisten makujen väliltä, ja jos en osaa päättää, niin voin ottaa vaikka kahta eri makua. Sinkkuus on sitä paitsi tullut niin suureksi osaksi omaa identiteettiäni, että en edes tiedä, mitä poikaystävällä tehdään! Pitääkö sitä käyttää ulkona? Ruokkia?

Rentuista haetaan myös jännitystä. Sitähän me kaikki joskus kaivataan. Joku toinen saattaa hakea sitä benjihypystä, ja joku toinen renttumiehistä.

Lopuksi haluaisin kuitenkin vielä muistuttaa, että eivät läheskään kaikki naiset juokse renttujen perässä. Hyvin harva loppujen lopuksi, varsinkin aikuisiällä. Oma päätelmäni on, että rentut kiinnostavat silloin, kun nainen ei oikeasti halua edes sitoutua.

Mitä saa, kun yhdistää Kulta-Katriinan, Facebookin ja kuvan kahdesta naisesta läheisissä tunnelmissa? No somekohun tietenkin! Niin että kakkaahan sinne tuulettimeen taas lensi oikein vaippakaupalla.

Seurasin viikonloppuna huvittuneena Kulta-Katriinan Facebook-sivua, jonne ilmestyi kuva kahdesta nuoresta naisesta. Tästä on kyse Linkki. Kuva on sympaattinen. Siinä on pariskunta. Pariskunta voisi koostua kenestä tahansa, mutta se nyt sattuu muodostumaan kahdesta naisesta. Kuvassa ei edes hypetetä seksuaalivähemmistöä. Se on vain kuva Ystävänpäivä-arvontaa varten.

"Inhottava mainos! Jos kyse on ystävyydestä, niin tämä ei ole sitä, vaan yritetään kertoa, että erotiikka on ystävyyttä. Varsinkin homoerotiikka on vastenmielistä. Firmanne teki suuren virheen tässä. Kerkesin ostaa vuosikausia Kulta-Katriinaa, mutta nyt se loppui! Mielestäni ei ole sopivaa yrityksenä mainostaa elämäntapaa. Missä teidän mainos on tosiystävyydestä?"

Kommentin näppäimistönsä kautta bittimaailmaan oksentanut Pirjo (nimi muutettu) on keski-ikäinen nainen. Kristillisdemokraatti. Lieneekö Kulta-Katriinan mainos muistuttanut niistä "sopimattomista" ajatuksista vuosikymmenten takaa? Olen nimittäin lähes varma, että Pirjo on nuoruudessaan helluntailaisten saunavuorolla hikoillut muualtakin kuin naamastaan, koska vieruskaverin rinnat saivatkin aikaan ei-toivotun reaktion alapäässä. Pirjo. Se on ihan normaalia eikä tarkoita, että olisit lesbo. Lupaan, että kaikilla se on käynyt ainakin kerran mielessä. Sama sukupuoli. Paljastan nyt sellaisenkin asian, että suuri osa heteronaisista katsoo muuten lesbopornoa.

Toden totta. Runkkumateriaaliksihan moinen kyllä kelpaa, homoerotiikka nimittäin, mutta ei kahvimainokseen. Yllä oleva kommentti oli kesyimmästä päästä. Tähän kommenttiketjuun saatiin vedettyä mukaan kaikki aina pedofiileista saatananpalvojiin. Kulta-Katriina sensuroi suurimman osan kommenteista. Hyvä niin.

"Kohta me varmaan saadaan panna eläimiäkin!"

Paitsi että saadaan jo; seksi eläimen kanssa ei jostakin kumman syystä ole rangaistava teko Suomessa, vaikka se ei nyt ollutkaan se pointti. Hävettää myöntää, mutta kyseinen lause on omasta suustani. Siitä tosin on jo tovi aikaa. Vertasinko tosiaan seksuaalivähemmistön oikeuksia eläimiin sekaantumiseen? Tällaista sontaa suustaan ulostaa vain ennakkoluuloinen ja ahdasmielinen ihminen. Ihminen, jota todellisuudessa vaan vituttaa, kun ei itse uskalla olla erilainen. Siis sellainen, kun oikeasti haluaisi.

Tähän väliin mainittakoon, että olen juonut Kulta-Katriinaa, ja ei, minusta ei tullut lesboa. Minusta ei tullut lesboa, vaikka joskus pussasinkin tyttöä.

Muistan, että samanlainen kohu nousi viime vuonna Pride-viikon aikana, kun Priden yhteistyökumppanit vaihtoivat sivujensa profiilikuvia sateenkaariväreihin. Näin teki muun muassa Kela, Karhu ja Gigantti. Sankoin joukoin luvattiin boikotoida jokaista "homorummutusta" kannattavaa yritystä. Silti löydän samat ihmiset kommentoimasta Kulta-Katriinan arvonnassa käytettyä kuvaa, vaikka Facebook on myöskin mukana tässä homopropagandassa (siis tukemassa sateenkaariperheitä, ei arvonnassa).

Vaikka itse en kommenteista loukkaantunutkaan, vaan lähinnä nauroin katketakseni, ei tämä silti ole naurun asia. Mainitsemani ennakkoluulot ja ahdasmielisyys ovat niin syvään juurtuneita ajatusmalleja, että niiden kitkemiseen tarvitaan jonkinlainen ahaa-elämys. Minä koin oman lopullisen ahaa-elämykseni ulkomailla. Onneksi. Saan nykyään olla sellainen kuin haluan. Ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä. Ei tarvitse loukkaantua eikä tuomita jos joku haluaa olla erilainen. Suosittelen muitakin poistumaan kylänraittia pidemmälle. Tiedä vaikka tulisi suvaitsevaisemmaksi! Olemme jokainen vastuussa itsemme sivistämisestä eikä mielestäni ihminen voi olla sivistynyt silloin, jos hän kokee, että vain heteroilla on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Meillä muuten juodaan tästä lähtien vain Kulta-Katriinaa.

Sysmän yhtenäiskoulun rehtorilta pääsi MOT:n haastattelussa sellainen sammakkoparvi suusta, että olettaisin viran olevan pian vapaana.

Meinasin tänään, tammikuisena tiistaina, tukehtua ihanan Nespresso-keittimen valmistamaan aamukahviini. Linkki

"Se voi olla tosi hutsahtavaa (pukeutuminen). Näin ainakin aikuisen silmin liian näyttävää ja paljastavaa. Kaverit voivat ihan oikeasti sanoa, että sähän näytät ihan huoralta. Sehän on tavallaan jo loukkaus. Mutta kun näyttää siltä, rehtori naurahtaa."

Tuula, Tuula, Tuula. Olen sanaton. Miten helvetissä olet päätynyt näinkin paljon vastuuta sisältävään asemaan? Ajattelutapasi on vaaraksi jokaiselle koulusi oppilaalle, ja voi pahimmassa tapauksessa johtaa jonkun kiusaamisen kohteeksi joutuneen kuolemaan. Kiusattujen lasten itsemurhat ovat ihan oikea juttu. Kauhistuttaa ajatella, kuinka montaa ihmistä olet näillä aivopieruillasi loukannut. Häpeä!

Syy Sysmän koulukiusaamisongelmaan siis selvisi - rehtori Vuorinen sallii sen jatkua. Onhan hän siinä itsekin mukana. Itseasiassa Tuula, olet pahin koulukiusaaja. Saan sinusta timosoinimaisia viboja. Olet aikuinen, roolimalli, mutta sen sijaan, että puuttuisit kiusaamiseen niin kutsut oppilaitasi hutsahtaviksi. Tällaisen sonnan ulostaminen suustasi on sama, kuin uittaisit näiden "hutsahtavien" ja identiteettiään etsivien lasten päitä vessanpöntössä. Ero on ainoastaan siinä, että sinä teet sen henkisesti.

"Meidän aikuisten pitäisi käsitellä asiaa niin, että hän, joka kokee olevansa erilainen, saa erilaisuuttaan esittää ja olla oma itsensä. Mutta niin, että ei provosoi ja ärsytä omalla käytöksellään toisia. Eihän me heterotkaan tuoda seksuaalista suuntautumistamme julki jatkuvasti."

Kiusaaminen ei koskaan ole uhrin syytä. Lapset eivät pyri korostamaan erilaisuuttaan, koska kerjäävät tulla kiusatuksi. Erilaisuus nähdään nykyään korostettuna siksi, että aiemmin sitä ei ole kukaan uskaltanut tehdä lainkaan. Nyt, kun se uskalletaan tuoda julki niin se koetaan provosoivana. Alati muuttuvassa maailmassamme on alettu hyväksymään myös erilaiset ihmiset. Yhteiskuntamme pyrkii siihen, että voimme olla esimerkiksi lesboja tai homoja eikä meidän tarvitse pelätä kuoliaaksi kivittämistä. Tämä vähemmistö toivoo siis vain voivansa olla rohkeasti erilaisia.

Olen asunut laitoksessa, koulukodissa. Siirryin sinne 12-vuotiaana. Olin tuohon maailmanaikaan erittäin hämmentynyt identiteetistäni. Olin lapsesta saakka ollut sellainen poikatyttö. Näytin toden totta pojalta lyhyine hiuksineni. Muistan sen olleen vaikeaa aikaa. Ei tiennyt minne kuuluu tai kuka on.

Koulukotimaailma oli normaalia koulua vieläkin armottomampi. Ensimmäisenä päivänä osastolla sain tervetuliaislahjaksi kuhmun otsaani. Pääni lyötiin elokuvatyyliin kaiteen kulmaan. Luojan kiitos kohdallani kiusaaminen loppui tähän. Sitä kesti päivän ja siitä on kulunut 17 vuotta, mutta muistan sen edelleen.

Vuosia jatkunut kiusaaminen voi pahimmillaan aiheuttaa pysyvän trauman, joka kulkee mukana koko elämän. Koulukiusaaminen täyttää usein myös rikoksen tunnusmerkit; joko kunnianloukkauksena tai pahoinpitelynä.

"Minusta on aika outoa, että jo 12-vuotiaat rupeavat ilmoittamaan olevansa homoja tai lesboja tai jotakin tällaista."

Hyvät lukijat; tässä on syy miksi edelleen tarvitsemme Pride-kulkueita, ja miksi me feministit jaksamme "tuputtaa" tasa-arvoista ajattelutapaamme. Suomi on valitettavasti edelleen sovinistinen ja homofobinen maa.

Toivottavasti Sysmän koulu saa pian uuden rehtorin.

Olen miltei koko aikuisikäni ollut ymmälläni siitä, että parisuhdetta etsitään kipeämmin kuin kotoa karannutta koiraa tai kadonnutta avainnippua. Silti mikään ei tunnu kelpaavan.

Sata vuotta sitten ei edes tiedetty, mikä on parisuhde. Sen sijaan oli avioliitto. Silloin oli tapana tavata joku, vaikkapa tuttavaperheen lapsi, ja viikon päästä vaihdettiinkin jo sormuksia. Toinen samanmoinen ja pullat oli uunissa. Ei silloin tapailtu taikka seurusteltu. Ei erottu eikä vaihdettu. Riitti, että toinen koettiin kaveriksi, ja makkarissa leiskuva lempi oli vain plussaa. Saman ihmisen kanssa pysyttiin kuolemaan saakka.

Ylempi kuvaus on meille ysärin lapsille melko vieras. Me olemme avioeroaallon keskellä syntyneitä lapsia. Parisuhteet ja deittailu ovat olleet jo pitkään murroksessa. Ne on tässä viime vuosien aikana ikään kuin keksitty uudelleen. Nykypäivänä odotukset ovat asetettu korkeammalle kuin Elisan 4G-verkon datakatto.

Naiset odottavat mieheltä ennen kaikkea uskollisuutta. Mikä sinänsä ei missään nimessä ole liikaa pyydetty, mutta nykyään viaton vilkaisukin koetaan pettämisenä. Toiset ovat mustasukkaisia jopa pornosta!

Ongelma on se, että hyvännäköisiä gimmoja on tarjolla kaikkialla. Kaduilla, baareissa, kahviloissa, tv:ssä ja somessa. Onko ihme jos katse aika ajoin harhailee muualle? Meillä on kaksi vaihtoehtoa; joko hyväksymme sen, että ajat ovat muuttuneet tai taistelemme tuulimyllyjä vastaan. Hyväksymällä pääset helpommalla. Meillä on siis valtava määrä kilpailijoita. Vaatii mieheltä älyttömän paljon itsehillintää pidättäytyä eikä sekoilla naisasioissaan niinkuin suomalainen poliitikko. Katsokaa välillä sormienkin läpi, edes sen tuntemattoman naisen kuvan tykkäämisen verran.

2010-luvulla parisuhteita kaatuu siis jo pelkästään siihen, että kumppani flirttailee somessa. Toisen kuvasta tykkääminen voidaan tosiaan määritellä moiseksi. Mimmit hei, ei se flirttailu vielä maata merille vie. Koittakaa vaikka itse. Flirttailu on harmitonta eikä sen tarvitse johtaa mihinkään.

Miehet ovat puolestaan jämähtäneet Keskiajalle. Hyvä maine ja nuhteeton tausta ovat edelleen edellytyksiä vaimoksi tohtivalle. Aivan kuten 1600-luvulla. Miehet näkevät kotinsa keittiössä mielellään pullantuoksuisen kotiäidin, jonka soisi yötä vasten muuntautuvan Muumimammasta miestenlehden kansikuvatytöksi. Muodonmuutoshan on sallittua tehdä vain poikaystävän läsnäollessa. Makuuhuoneen ulkopuolella seksikkäästi pukeutuva ja vapaamielisesti ajatteleva nainen on huora!
Vaan sellaista ei ole enää juurikaan tarjolla, niinkuin ennen vanhaan. Tasa-arvon ansiosta nykyään tarjolla on muun muassa itsenäisiä uranaisia. Naiset tienaavat omat rahansa eivätkä tarvitse maineen menettämisen pelossa enää aviopuolisoa hoitamaan seksuaalisia tarpeitaan. Siihen sopii joku Tinder-säätökin.

Mistä moiset odotukset sitten kumpuavat? Sosiaalisesta mediasta tietenkin. Täydellinen on uusi normaali. Vertaamme itseämme muihin. Vertaamme poika- ja tyttöystäviämme muihin. Vertaamme suhteitamme muihin. Olemme valmiita hylkäämään hyviä kumppaniehdokkaita siksi, että odotamme jotakin vielä parempaa. Etsimme yksisarvisia ja sateenkaaren päätä. Niinpä valitsemme vääriä kumppaneita tai emme löydä sellaista ollenkaan. Edes sitä väärää. Näin ollen moni tämän vuosituhannen parisuhteista päättyy nopeammin kuin yksikään Vesa Keskisen ryyppyputkista.

Tähän loppukaneetiksi totean, että lakatkaa etsimästä tai tehkää se ilman odotuksia. Täydelliset parisuhteet, tilanteet ja ihmiset, joita iPhonesi ruudulta näet, ovat vain filttereiden ja kameran luoma illuusio.

"It takes a strong person to remain single in a world that is accustomed to settling with anything just to say you have something."

Ps. Olettehan muuten tietoisia siitä, että kukaan muu ei tee teitä onnelliseksi?

Olen pitkään halunnut kirjoittaa jotakin alkoholista, ja sain vihdoinkin siihen kimmokkeen keskustelusta, jossa kiistelin siitä, kuuluuko alkoholin käyttö osaksi suomalaista kulttuuria.

Oksensin ensimmäiset kiljukännit rinnuksilleni aivan liian nuorena. Teini-ikäisenä alkoholi kuului viikonloppuihini aina enemmän ja vähemmän. Oli aikoja, kun prenkku ei oikein maistunut, mutta sitä piti silti showmielessä juoda. Se oli niin coolia imeä oksennus kurkussa bisseä silloin 14-vuotiaana, vaikka oikeasti se väljähtänyt ja pissalle maistuva litku teki mieli sylkäistä viereiseen viemäriin muiden katsoessa muualle. Se, joka ei juonut, oli outolintu. Täysi-ikäisyyden saavutettuani viinanhuuruiset viikonloput olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Elin tuolloin vain perjantaille ja lauantaille. Hoin usein itselleni, että kaikkihan tätä tekevät, tämä on täysin normaalia.

Otsikon toteamus oli siis männävuosina vakiolausahdukseni, jopa huudahdus, jos joku ehdotti jotain mukavaa ajanvietettä. Suhde alkoholiin oli sen verran erikoinen, toisin sanoen sairas, että esimerkiksi karting-autoja ajaakseen piti olla kännissä; jos ei ennen niin vähintään sen jälkeen. Käsitykseni oli, että kaikkeen kivaan tarvittiin aina jonkinasteinen humalatila. Todellisuudessa en edes tiennyt, että voisinko nauttia piknikistä ilman kuplivaa - en ollut koskaan kokeillut! Olin vain päättänyt, että kaikki on ihan perseestä jos ei ole tarkoitus olla jurrissa.

Alkoholi on päihde, johon kuolee vuosittain noin 1700 suomalaista. Puhumattakaan kuolemista, joita juopunut ihminen aiheuttaa. Se myös traumatisoi vanhempien ongelmakäytön seurauksena lapsia ja lisää perheväkivaltaa.

Au pairiksi päädyttyäni olen joutunut tekemään asioita ihan vain selvin päin. Lapsien kanssa kun ei voi leikkiä kännissä. Ei edes hiprakassa. Ei voi juoda viinilasillista lounaan kanssa tai hakea bisseä leffateatterin baarista. Lasten kanssa voi juopua korkeintaan sokerista. Alkujärkytyksestä toivuttuani olenkin oppinut tykkäämään erilaisista asioista ilman viinaakin. Yhtäkkiä viikossakin on viisi päivää lisää. Aika nastaa. Lisäksi olen tässä miltei vuoden seurannut vierestä hyvän ystäväni raitistumista. Hänen inspiroiva vieroitustaipaleensa on antanut paljon ajattelemisen aihetta itsellenikin. Käytän edelleen kuitenkin alkoholia, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut.

Nyt tässä sitten pohdinkin, olivatko nämä todellisuudesta vieraantuneet ajatukseni alkoholista siis seurausta siitä, että se koetaan osaksi kulttuuriamme?

Niinkö meille on opetettu? Senkö takia juominen nuorella iällä koetaan normaaliksi? Kuuluuko alkoholi tosiaan suomalaiseen kulttuuriin?

Vaikka olemmekin vannoutuneita tuopin pohjaan tuijottelijoita niin väittelyssäni olin itse ehdottomasti sitä mieltä, että ei kuulu. Lieneekö minun ja väittelyn toisen osapuolen eriäviin mielipiteisiin syynä se, että miellämme sanan "kulttuuri" hieman eri tavoin. Minulle se tarkoittaa kirjallisuutta, taidetta, toiminta- ja ajattelutapoja, kehonkieltä, perinteitä ja arvoja. En haluaisi lapselleni kerrottavan, että alkoholi kuuluu kulttuuriimme. Sehän kannustaa ihmisiä juomaan. Siitä saa oivan tekosyyn tarttua pulloon. Yksikään suomalainen ei tarvitse lisää kannustusta moiseen touhuun, sillä kaikkihan me tiedämme, että suomalainen keksii syyn kyllä ilman apuakin.

“That's the problem with drinking, I thought, as I poured myself a drink. If something bad happens you drink in an attempt to forget; if something good happens you drink in order to celebrate; and if nothing happens you drink to make something happen.”

Ja ei halua. Tai siis haluaa, mutta juuri oikeaan aikaan ja juuri oikealla tavalla.

Haluamme komean miehen, siis ainoastaan meidän mielestämme. Kaikista parasta olisi, kun hän ei herättäisi kanssasisarissa minkäänlaista vau -efektiä. Me haluamme esimerkiksi Hunks-tanssijan, mutta eroottisesta tanssiharrastuksesta olisi sitten ennen pitkää luovuttava. Kuka nyt stripparia haluaisi?
Haluamme tumman ja tulisen miehen, mieluiten kuitenkin suomalaisen. Haluamme pahoja poikia, linnakundeja ja moottoripyöräjengiläisiä. Parisuhteen alkaessa vaatisimme kuitenkin hylkäämään tuon rikollisen elämäntyylin. Haluamme tatuointeja, mutta ei liikaa! Pitäähän ne nyt pystyä peittämään. Me haluamme tyylikkään miehen, mutta ei liian tyylikästä, sillä saattaisimme itse näyttää homssuisilta. Mies ei missään nimessä saa viettää peilin edessä enemmän aikaa kuin me.

Me emme halua pitkätukkaista miestä - ellet sitten satu näyttämään Game of Thrones -sarjan Khal Drogolta. Emme halua juoppoa ja absolutistit ovat aivan liian tylsiä. Me emme todellakaan halua nössöä, perässä vedettävää miesystävää, mutta jos meitä komennellaan niin kundihan on ihan varmasti narsissi. Eiku... Mikä se mukamuodikas, pienehkön inflaation kokenut sana olikaan? Kaikkien naisten ex-poikaystävät on tällaisia. Siis narsisti!
Me emme pidä karvoista. Tosin karvaton mies näyttää ihan pojalta eikä sellainen käy päinsä. Miehen pitää näyttää mieheltä. Sellaiselta, joka puolustaa meitä taksijonossa kaikenmaailman humalaisilta, jotka yrittävät tarttua meitä paidansyrjästä. Nyrkkitappelu on silti ehdoton ei.

Haluamme menestyvän miehen, mutta ei niin menestyvää, että me voisimme jäädä vain kotiäideiksi. Mekin haluamme luoda uraa emmekä keskittyä kotona vain itseemme ja lapsiin. Me haluamme kotitöihin osallistuvan miehen, vaikka eivät ne kyllä osaa tehdä mitään oikein. Aina on vessassa se pirun kansi ylhäällä tai rulla väärinpäin.

Me emme halua tylsää miestä ja haluamme tehdä yhdessä asioita. Tosin älä vaan vie meitä lätkämatsiin tai kutsu kavereidesi kanssa pelaamaan pleikkaa. Ei meitä sellainen kiinnosta.

Me emme halua seksiaddiktia. Pornon katsominenhan kielii addiktiosta, eikö? Vai miksi niitä botoxipsykoosin partaalla heiluvia bimboja pitää tuijottaa netistä? Haluamme kuitenkin seksuaalisesti aktiivisen miehen, aina silloin kun se meille sopii. Haluamme kokeneen miehen, mutta suuri seksikumppaneiden määrä tarkoittaa, että kundihan on häntäheikki! Haluamme makuhuoneeseemme alistavan miehen, mutta fetissit ovat liikaa.

Me haluamme, että meitä kuunnellaan, vaikka kommunikoimme suurimmaksi osaksi huutaen tai vähintäänkin nalkuttaen. Meidän kanssa pitää keskustella. Kyllä, myös silloin kun pidämme mykkäkoulua. Haluamme kuulla sinun monologisi.

Mitä mies sitten haluaa?
Seksiä. Ne haluaa seksiä.

Paradoksaalista, sanoisinko. Naiset etsivät jotakin mystistä taruolentoa. Löydämme tällaisen miehen siis yhtä todennäköisesti, kuin lohikäärmeen tai yksisarvisen.

Hyperventiloivat voivat hengittää paperipussiin. Miesmakuhan on todellisuudessa kuin persreikä; jokaisella omansa. Kirjoittaja itse arvostaa suoraselkäistä, urheilullista ja intohimoista miestä eikä koe pornon katsomista ongelmana.