KYSYMYS: Voivatko omaa tilaa vaativa introvertti ja läheisriippuvainen ekstrovertti muodostaa pidemmän päälle kestävän parisuhteen?
Taustaa:
Olen n. kolmekymppinen nainen, mieheni on viitisen vuotta vanhempi. Olemme seurustelleet 4,5 vuotta, ja suurimman osan siitä myös asuneet yhdessä. Meillä on kaksi yhteistä lasta, 3,5- ja 2-vuotiaat. Päällisin puolin kaikki on oikein kivasti: lapset ovat ihania ja kilttejä, kaikin puolin melko helppoja lapsia; Taloudellisesti pärjäämme, joskin aika tiukkaa on ja kauheasti ei mitään ylimääräistä ostella; Tulemme erinomaisesti toimeen toistemme vanhempien ja muun lähisuvun kanssa, tukiverkkomme on vankka ja olemme muutenkin paljon tekemisissä molempien sukujen kanssa; Meillä on samanlaisia toiveita tulevaisuuden suhteen, ja jaamme saman arvomaailman (ainakin suurimmalti osin).
Silti tuntuu että olemme vähän väliä eron partaalla. Tai ainakin minä olen. Riitelemme jatkuvasti. Niin pienistä kuin isoistakin asioista: lasten kasvatuksesta, rahasta, ajankäytöstä, töistä, kotitöistä, milloin mistäkin. Miehellä on myös tapana kaivella vanhoja. Jos kritisoin hänen käytöstään jossain tilanteessa, hän vetää esiin jonkun vuosia vanhan tapauksen jossa minä käyttäydyin huonosti, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä nykyisen tilanteen kanssa. Hän vatvoo eritoten muutamia tiettyjä vanhoja tilanteita kerta toisensa jälkeen, vaikka ne on jo monesti käyty läpi.
Mieheni ei halua erota. Hän on hyvin perhekeskeinen, ja on jo kerran eronnut, eikä halua toistaa sitä kauheutta enää koskaan. Hän on jokseenkin läheisriippuvainen, eikä oikein osaa olla yksinään. Hänellä on myös heikko itsetunto, ja hän kaipaa tukea ja oman arvonsa pönkitystä tunteakseen olonsa hyväksi.
Minä sen sijaan olen paljon itsenäisempi, arvostan omaa aikaa ja tilaa, ja viihdyn parhaiten yksin omin ajatuksineni. Toki viihdyn erinomaisesti lasteni kanssa ja miehenkin, mutta kaipaan kuitenkin säännöllisesti "nollausta", jolloin saisin vaan olla rauhassa yksin. Sitä mieheni ei voi ymmärtää, vaan ottaa sen lähinnä loukkauksena häntä kohtaan, etten halua viettää päivieni ainoita lapsi- ja työvapaita hetkiäni hänen seurassaan. En myöskään kaipaa pönkitystä ja kehuja, vaan arvostan itseäni sellaisena kuin olen. Osaan kuitenkin olla myös itsekriittinen, ja käyn sisäistä keskustelua itseni kanssa jatkuvasti.
Mieheni on koti-isänä, ja itse teen osa-aikatöitä (joka päivä n 5-6h). Silti tuntuu, että minä hoidan lapsia vähintään yhtä paljon kuin mies. Hoidan lapsia aamut, koska mies nukkuu joka aamu pitkään. Illallakin osallistun lasten juttuihin vähintään yhtä paljon kuin mieskin. Ja monesti teen ruoan, kun tulen töistä. Mies ei juuri puuhaile lasten kanssa päivisin, ei käy puistoissa tai askartele tai leiki. Pitää kyllä hengissä, tarjoaa jonkun välipalan jossain välissä, mutta pitkälti lapset puuhaavat omiaan kun mies on tietokoneella tai tekee muita omia juttujaan.
Mies ei tee kotitöitäkään juuri koskaan, joten koti on sekainen ja likainen. Mies vetoaa jatkuvasti siihen, ettei hän jaksa hoitaa lapsia ja kotia, kun ei saa minulta positiivista huomiota. Minä taas yritän kerta toisensa jälkeen jankuttaa hänelle, että minulla ei mitenkään voi riittää enää energia hänen huomioimiseen, jos saan hoitaa lapset, käydä töissä, siihen päälle vielä hoitaa lapsia lisää ja tehdä kotitöitä. Tätä samaa pyörää pyöritämme ympäri ämpäri. Kumman pitäisi muuttua ensin?
Minulle läheisyys ja kauniiden sanojen jakaminen on hyvin vierasta, enkä oikein osaa sellaista käytöstä edes kaivata. Lapsia kyllä halaan, pussaan ja kehun tuon tuostakin, mies sen sijaan ei. Sekin on aika käsittämätöntä, että hän peräänkuuluttaa minulta sellaista kohtelua jota kuitenkaan ei itse toteuta niitä kohtaan jotka sitä häneltä todella tarvitsisivat. En pysty ymmärtämään hänen prioriteettejaan. Kumpi on ensisijaisesti tärkeämpi, lapset vai parisuhde? Omasta mielestäni lapset ovat etusijalla. Heitä pitää kohdella hyvin, vaikka parisuhteessa olisi ongelmia. Mieheni sen sijaan jatkuvasti peilaa parisuhteen ongelmat lapsiin - jos minä olen kettumainen ja kylmä hänelle, hän on kettumainen ja kylmä lapsille. Ja sekös vaan pahentaa meidän välejä.
Mitä meidän pitäisi tehdä? Voimmeko oppia jonkin kultaisen keskitien, jossa minä saisin oman aikani ja mies saisi tarvitsemansa huomion? Mistä olisi hyvä aloittaa?
Introvertti-86
Kerroit että päällisin puolin perheenne elämä on ”oikein kivasti”. Luettelet paljon hyviä asioita jotka ovat kunnossa, jotka tukevat parisuhdettanne ja perhettänne sekä ovat merkittäviä voimavaroja elämässänne. Silti olette vähän väliä eron partaalla.
Kerrot että miehesi ei halua erota. Itse kuulostat miettivän, onko teillä edellytyksiä jatkaa pidemmällä tähtäimellä. Luin viestistäsi että mietit ainakin ajoittain eroa. Yksi syy on riitaisuus. Toisena syynä luen viestistä kokemuksesi siitä, että olette erilaisia. Näet itsessäsi piirteitä omaa tilaa kaipaavasta introvertistä ja puolisossasi läheisriippuvaisen ekstrovertin piirteitä. – Toisaalta teillä on myös hyvin paljon yhdistäviä tekijöitä, lähtien arvomaailmasta ja tulevaisuuden toiveista.
Kirjeesi alussa esittämääsi kysymykseen on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Jokainen parisuhde on ainutlaatuinen, samoin jokainen parisuhteessa oleva on erilainen kuin toinen osapuoli. Parisuhteessa persoonien väliset erot tuntuvat vuosien mittaan monesti korostuvan. Mikä teidät sai alun perin yhteen? Mikä teitä yhdistää tänään?
Kirjeesi lopussa, ihan sivulauseessa, hahmotteletkin jo omaa vastausta alun kysymykseesi. Siirryt siinä persoonallisuuserojen määrittelystä pohtimaan tarpeitanne: miten kummankin tarpeet tulisivat tyydytetyksi? Mitä keinoja löytäisitte siihen, ettei kumpikaan kokisi toisen toiveita taakkana tai hylkäämisenä. Voisiko näitä keinoja etsiä vuorovaikutuksestanne käsin, jota kirjeessäsi vähän avasitkin. Miten voisitte puhua tarpeistanne niin ettei toinen ahdistuisi, syyllistyisi tai pahastuisi? Miten voisitte auttaa toisianne ymmärtämään itseänne?
Kun puhutaan tarpeista ja niihin vastaamisesta, ei ajatus ole, että tekisitte vaihtokauppaa: ”jos sinä ensin teet näin, teen minä puolestani näin”. Hedelmällisempää on, jos kumpikin asennoituu suhteessa toiseen kuin parisuhteen alussa usein sen kummemmin miettimättä tehdään: ”haluan tehdä sinulle hyvää, koska olet minulle tärkeä” – ei siis vastapalveluksen toivossa. Näin toimien seuraukset voivat olla yllättäviäkin. Mutta: tarvitaan molempien tahtoa lähteä etsimään yhteistä hyvää. Olennaista on että keskustelette avoimesti, uskallatte puhua tarpeistanne ja toiveistanne toiseen luottaen ja kuuntelette arvostaen toistenne syvimpiä tunteita ja toiveita. Tämä on helppo sanoa, mutta sen mukaisesti onkin vaikeampi toimia!
Sitäkin vielä mietin, että onko teillä tietynlainen epäsuhta ihmiskontaktien suhteen: onko niin että miehesi on päivän kotona ja kaipaa siksi iltaisin aikuiskontaktia ja sinä taas haluat palautua päivän kuormista (kenties monista kohtaamisista ihmisten kanssa)? Toisaalta kyllä kerrot että olette tiiviisti tekemisissä molempien sukujen kanssa. Voisiko tätä kautta kuitenkin löytyä jotain uutta keskusteluihinne?
Kysyit vielä: ”Kumpi on ensisijaisesti tärkeämpi, lapset vai parisuhde?” Tähänkään en voi antaa yhtä vastausta. Lapselle vanhemmat ovat elintärkeitä. Ilman hoitoa lapset eivät tule toimeen. Lapsi on suojaton ja tarvitsee siksi aikuisen hoivaa, turvaa, läsnäoloa, lohdutusta, hyväksyntää, tukea ja ennen kaikkea rakkautta. Näin ajatellen lapsi kyllä menee ehdottomasti edelle. Mutta parisuhdekaan ei kukoista ilman hoitoa. Jos se unohdetaan eikä sille annetaan aikaa eikä sen eteen tehdä ajoittain työtäkin, se kuihtuu.
Toivottavasti osasin antaa joitakin ajatuksenpoikasia, joiden avulla selviäisitte eteenpäin. Parisuhde on eräänlainen prosessi, joka kaipaa paitsi huolenpitoa, myös ajoittaista pysähtymistä ja sen katsastamista missä mennään. Olisi hienoa jos voisitte käydä yhdessä vaikkapa perheasiain neuvottelukeskuksessa: ulkopuolisen näkökulman avulla voi saada nopeastikin isojakin muutoksia aikaan!
Kuten totesitkin, teillä on elämä monessa mielessä hyvin. Toivon siis teille hyviä ja onnellisia aikoja myös parisuhteessanne!
Olli, perheneuvoja
